1. T&Y-lehti
2. Silmien sulkeminen ei ratkaise ongelmia

Silmien sulkeminen ei ratkaise ongelmia

Tiedämme liian vähän koulujemme ongelmista ja se saattaa olla oire instituutioidemme epäonnistumisesta.

Olin vuonna 2021 mukana selvittämässä, pitäisikö Suomeen perustaa uusi tietovaranto, opettajarekisteri, johon kerättäisiin keskitetysti tietoa kouluissa työskentelevistä opettajista. Opetus- ja kulttuuriministeriön toimeksianto oli laaja kokonaisuus, joka sisälsi muun muassa kuvauksen tarvittavasta uudesta lainsäädännöstä ja siitä, kuinka rekisteripohjainen opettajatiedonkeruu on järjestetty muissa maissa.

Selvitysryhmämme päätyi suosittelemaan uutta opettajia koskevaa tiedonkeruuta. Miten muuten viranomaiset voivat seurata lasten oikeuksien toteutumista eri alueilla, jos yksikään julkinen toimija ei kerää luotettavia tilastoja ilmiöstä? Aiemmin tietoa opettajista on kerännyt kolmen vuoden välein tehtävin kyselyin Tilastokeskus, mutta vastausprosentit ovat jääneet niin pieniksi, ettei tietoa voi pitää luotettavana.

Koulutuksen järjestämisvastuu on kunnilla, mutta niillä ei kerta kaikkiaan ole mahdollisuutta tehdä luotettavaa maanlaajuista vertailua itse. On oikeastaan hämmentävää, että viranomaiset eivät ole puuttuneet tähän tiedonpuutteeseen aikaisemmin. Harvoin ja harvoille tehtävät kyselyt eivät ratkaise tätä ongelmaa. Lasten ja nuorten oikeuksien toteutumisen seurannan luulisi olevan tärkeä asia.

Harmittavasti selvitystyö toi esiin myös epäluuloja, joita edelleen koetaan yksilötason rekisteritietoja kohtaan. Pelätään kaikille urkkijoille avointa tietovarantoa tai yksilöiden kyttäämistä. Laki ei kuitenkaan mahdollista rekisteritietojen käyttöä tällaiseen tarkoitukseen nyt eikä tulevaisuudessa. Pitkälle automatisoitu henkilötietojen rekisteritiedonkeruu ei ole uusi asia, sillä tällaisten tietojen keruuta ja käyttöä on harjoiteltu Suomessa vuosikymmeniä. Esimerkiksi Opetushallituksen Varhaiskasvatuksen tietovarantoon kerätään jo nyt tietoja varhaiskasvatuksen opettajista. On hyvä olla tarkkana, mutta varovaisuuden ja turhan pelottelun raja on häilyvä.

Oppimistulosten laskusta ja inkluusion mahdollisista ongelmista puhutaan paljon, mutta miksi me silti tiedämme niistä niin vähän?

Tutkijaperspektiivistä selvitysprosessi toi konkreettisesti esiin valtion ja kuntien välisen ristiriitaisen valta-asetelman, joka monimutkaistaa aikamme vaikeimpien ongelmien ratkaisua. Esimerkiksi oppimistulosten laskusta ja inkluusion mahdollisesti luomista ongelmista puhutaan paljon, mutta miksi me silti tiedämme näistä ilmiöistä niin vähän?

Nähdäkseni merkittävin juurisyy löytyy valtion ja kuntien välisestä ongelmallisesta suhteesta, joka estää luotettavan tiedonkeruun ja toimenpiteiden kohdentamisen. Valtio on koulutuksen merkittävä rahoittaja, mutta se ei juuri tiedä, kuinka koulutuksen resursseja käytetään kunnissa. Ministeriöstä on turha kysyä tilastoa, josta selviäisi, miten erityisopetuksen tai opinto-ohjauksen resurssit ovat kehittyneet kuntien ja koulujen välillä.

Kunnissa ja kouluissa on varmasti tällä hetkellä suuri tarve luotettavalle tiedolle. Koulutuksen järjestäjillä on paljon vapauksia suunnitella antamaansa koulutusta, ja kuntapäättäjät voivat tehdä priorisointeja tarpeen tullen. On kuitenkin epärealistista odottaa, että kuntapäättäjät voisivat tehdä korjaavia liikkeitä järjestämäänsä koulutukseen, jos heillä ei ole käytössään kattavaa tilastotietoa omasta onnistumisestaan suhteessa muihin kuntiin.

Tarve ei ole kaikkialla yhtä suuri, koska kuntien välillä on suuria eroja. Jokaisen kunnan ei kuitenkaan tarvitsisi keksiä pyörää uudelleen, jos valtio voisi tarjota yhtenäistä, ajantasaista ja luotettavaa vertailutietoa kuntapäättäjien tarpeisiin.

Luotettavan tiedon puutteen takia vastuu erinäisistä koulujen ongelmista siirretään helposti opettajille. Rehtorit ja opettajat eivät kuitenkaan voi vaikuttaa kuntien päätöksiin, vaan opetusta suunnitellaan niillä resursseilla, jotka ovat kulloinkin saatavilla. Iänikuinen hokema siitä, kuinka laadukas koulutus pohjautuu Suomessa vahvaan luottamukseen ja opettajien ammattitaitoon, ei auta opettajia suurissa opetusryhmissä.

Vertaisarvioidun tutkimuskirjallisuuden perusteella koulutusresurssien leikkaukset sattuvat kipeimmin haavoittuvassa asemassa oleviin lapsiin ja nuoriin, eli juuri niihin oppilasryhmiin, joita julkisen sektorin tulisi tukea eniten. Kuntien entisestään eriytyvä taloudellinen kehitys näkyy opetuksessa lähes varmasti nyt ja tulevaisuudessa.

Tutkijana en usko, että koulujen ja nuorten ongelmiin löytyy helppoja ratkaisuja. Esimerkiksi koulutusresurssien lisääminen on hallinnollisesti helppo ratkaisu, joka tuskin kuitenkaan osuu hyvin kohteeseen, ellei tiedetä, mihin tarkalleen ottaen halutaan vaikuttaa.
Ratkaisujen etsiminen on kertaluokkaa helpompaa, mikäli viranomaiset mahdollistavat luotettavan tilastoinnin ja tutkimuksen koulumaailman ja varhaisnuoruuden il­miöistä. Tässä opettajarekisteri auttaisi. Kattava ja luotettava tilastotieto on voimavara, joka lopulta palvelee niin nuoria kuin koko yhteiskuntaa.