1. T&Y-lehti
2. Pohjoismaiden vientivetoisia palkkamalleja odottavat vaikeudet

Pohjoismaiden vientivetoisia palkkamalleja odottavat vaikeudet

Mallineuvotteluista pitäisi kaikissa Pohjoismaissa saada riittävän joustavia, jotta ne kykenevät vastaamaan työvoiman uudelleen kohdentamisen tarpeisiin ja samalla säilyttämään palkkamaltin.

POHJOISMAIDEN TALOUDET ovat vahvasti riippuvaisia ulkomaankaupasta. Tästä syystä huoli kansainvälisestä kilpailukyvystä on pitkään ollut tärkeä tekijä palkkojen muodostumisessa. Aiemmin palkoista sovittiin kansallisten keskusjärjestöjen välisissä neuvotteluissa. Ajan oloon keskitetyt neuvottelut ovat kuitenkin korvautuneet toimialakohtaisilla neuvotteluilla.

Muutos ei silti ole johtanut koordinoidun palkkojen muodostumisen katoamiseen. Nyt se vain tapahtuu niin sanottujen mallineuvottelujen kautta. Niissä kansainväliseen kilpailuun osallistuva vientisektori tekee palkkakierroksen ensimmäisen sopimuksen ja määrittää näin normin palkankorotuksille koko taloudessa.

MALLINEUVOTTELUJÄRJESTELMÄ ON vakiintunut käyttöön Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa 1990-luvun lopulta lähtien. Suomessa ei olla vielä yhtä pitkällä. Vuonna 2023 aloittanut Petteri Orpon hallitus on pyrkinyt vahvistamaan vientivetoista palkkamallia, mitä julkisen sektorin ammattiliitot ovat vastustaneet.

Usein ajatellaan, että viennille avoimella sektorilla on erityisen vahvat kannustimet hillitä palkkoja, koska ulkomainen kilpailu rajoittaa sen kykyä siirtää palkankorotukset hintoihin. Formaali teoreettinen tutkimus ei kuitenkaan ole löytänyt tälle väitteelle juurikaan tukea. Sen sijaan tutkimuskirjallisuus viittaa siihen, että pelkkä mallineuvottelujen olemassaolo – riippumatta siitä, kuka normin asettaa – edistää palkkamalttia.

Normin asettajan on otettava huomioon, että muut sektorit jäljittelevät sen palkkapäätöksiä. Se on järjestelmän keskeinen mekanismi. Jos normi asetetaan liian korkealle, normin asettaja kärsii. Teollisuuden rooli normin asettajana perustuu sen pitkään perinteeseen korkeista ammattiliittojen jäsenmääristä, vahvoista työnantajajärjestöistä ja laajasta kollektiivisopimusten kattavuudesta – nämä tekijät ovat antaneet sille legitimiteetin. Erityisesti Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa teollisuudessa on myös kehitetty käytännössä toimiva malli.

Teollisuudessa asetettu palkkanormi kohtaa tulevaisuudessa kuitenkin vaikeuksia. Ikääntyvät väestöt lisäävät voimakkaasti työvoiman kysyntää terveydenhuollossa, vaikka työvoiman tarjonta kokonaisuudessaan pysyy ennallaan. Lisäksi odotettavissa olevat puolustusmenojen lisäykset todennäköisesti lisäävät henkilöstön kysyntää asevoimissa. Nämä kehityssuunnat vaativat työvoiman uudelleen kohdentamista kaupalliselta sektorilta julkiselle ja viennille suljetulle sektoreille.

On merkittävä riski sille, että teollisuuden jäykät mallineuvottelut voivat estää työmarkkinoiden tarpeellista sopeutumista.

On merkittävä riski sille, että teollisuuden jäykät mallineuvottelut voivat estää työmarkkinoiden tarpeellista sopeutumista. Ne voivat estää muita sektoreita korottamasta palkkoja riittävästi, jotta ne voisivat rekrytoida tarvitsemaansa työvoimaa. Tämä voi vaatia sekä korkeampaa kokonaispalkkojen kasvua kuin teollisuus haluaisi että suhteellisia palkankorotuksia hyvinvointipalveluissa ja asevoimissa.

TYÖVOIMAPULA JULKISELLA SEKTORILLA herättää myös kysymyksiä hallituksen roolista. Toisaalta hallituksen on varmistettava julkisten palvelujen tarjonta, mikä voi vaatia palkkainstrumenttien käyttöä riittävän työvoiman turvaamiseksi. Toisaalta hallituksen puuttuminen palkkaneuvotteluihin voisi horjuttaa mallineuvottelujärjestelmää. Tämä vaara on erityisen suuri, jos hallituksen puuttuminen johtuu poliittisesta lyhytnäköisyydestä.

Viimeaikainen esimerkki hallituksen puuttumisesta saatiin Tanskasta vuonna 2023. Maan hallitus antoi tuolloin kolmikantaisessa sopimuksessa paikallisviranomaisille lisävaroja, jotta ne voisivat korottaa palkkoja yli tavallisten kollektiivisopimusten korotusten vuosina 2024–2026. Tavoitteena oli tehdä hyvinvointisektorin työpaikoista houkuttelevampia.

Tämä esitettiin kertaluonteisena toimenpiteenä, mutta jää nähtäväksi, onko näin. Riski sille, että tällaiset toimenpiteet heikentävät vastuullisia mallineuvotteluja, on todennäköisesti rajallinen, jos toimenpiteet perustuvat laajaan konsensukseen työmarkkinaosapuolten kesken. Uhka kokonaispalkkamaltille on todennäköisesti paljon suurempi, jos normin ylittävät palkankorotukset saavutetaan työmarkkinakonfliktien jälkeen, kuten on tapahtunut Suomessa.

Kaikissa Pohjoismaissa keskeinen haaste on tehdä teollisuuden mallineuvotteluista riittävän joustavia, jotta ne voivat vastata tulevaisuuden työvoiman uudelleen kohdentamisen tarpeisiin samalla, kun pidetään kiinni palkkamaltista. Tämän tasapainon saavuttaminen vaatii kaikilta työmarkkinaosapuolilta pragmaattista suhtautumista.