1. T&Y-lehti
2. Voisiko se alkaa kasilla?

Voisiko se alkaa kasilla?

Mitä pitäisi tapahtua tai laittaa tapahtumaan, jotta Suomen työllisyysaste nousisi yli 80 prosenttiin? Ensinnäkin runsaat kahdeksan prosenttiyksikköä nykyistä korkeampi työllisyyden taso vaatisi talouteen nousu- tai korkeasuhdannetta. Taloushistoriamme valossa tämä tarkoittaa sitä, että vienti lähtee vetämään. Se edellyttää, että myös vientimaillamme menisi taloudessa lujaa, ja että vientihyödykkeemme ovat kilpailukykyisiä laadulla ja hinnalla mitattuna sekä sitä, että vientituotteidemme kirjo laajenisi, eritoten korkeamman jalostusarvon tuotteisiin.

Toiseksi kasilla alkava työllisyysaste vaatisi avoimien työpaikkojen ja työttömien työnhakijoiden täsmällistä kohtaantoa, mikä tarkoittaa niin koulutusjärjestelmän kykyä ennakoida elinkeinorakenteen muutosta kuin myös sitä, että työvoiman maantieteellinen saavutettavuus paranisi tai että etäisyyksillä ei enää olisi väliä työnteon kannalta.

Kolmanneksi yli 80 prosentin työllisyysaste edellyttää joustavuutta työmarkkinoilla. Tällä tarkoitan sitä, että yhtäältä työntekijöillä olisi halu ja heidän olisi turvallista vaihtaa työpaikkaa useammin ja toisaalta työnantajien olisi mahdollista työllistää ilman suuria riskejä virherekrytoinneista (nk. Tanskan malli).

Jos tämä kolmen kohdan lista näyttää helpolta, tai jos se on ainakin työllisyyspolitiikan mahdollisuuksien rajoissa, hankalammaksi tilanteen vetää suomalaisten työkunto ja -terveys. Paitsi että vanhuuseläkkeelle siirrytään keskimäärin liian varhain (osin ikäsyrjinnän takia), myös työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyy parhaassa työiässä olevaa inhimillistä pääomaa ja osaamista luvattoman paljon.

Vuonna 2019 vanhuuseläkkeelle jäi 45 000 henkilöä, joiden keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä oli 60 vuotta. Työkyvyttömyyseläkkeelle puolestaan siirtyi 23 000 henkilöä, joiden keski-ikä oli 52 vuotta. Yleisin syy työkyvyttömyyteen on mielenterveyden häiriöt. Erityisesti nuorten ja lähellä eläkeikää olevien naisten masennusdiagnoosit ovat yleistyneet.

Olemme erittäin suurten haasteiden edessä korona­vuoden jälkeen, koska näyttää siltä, että kokoontumisrajoitusten ja etätyöskentelyn vuoksi terveysongelmat ja erityisesti mielenterveyden ongelmat ovat lisääntyneet merkittävästi. Kaikkein surullisinta on se, että näistä ongelmista kärsivät myös opiskelijat eri asteilla ja aloilla – siis jo ennen kuin ovat edes ehtineet tulla työmarkkinoille. Jopa 10 000 opiskelijaa hakeutui viime vuonna hoitoon psyykkisten ongelmien vuoksi, kun vuotta aiemmin määrä oli 20 prosenttia pienempi. Motivaatiota opiskelulta syö lähiopetuksen ja muun vuorovaikutuksen puute sekä täysin pysähdyksissä oleva käytännön työelämäharjoittelu.

Jotta 80 prosenttiin päästään, työllisyyttä on edistettävä joka suunnasta. Se ei vielä riitä, että työn tekeminen ja työllistäminen ovat taloudellisesti kannattavaa, vaan myös työkyvyn ja olosuhteiden on oltava kunnossa. Siksi työllisyyden edistäminen on joka ikisen ministeriön ja hallinnonalan asia. Ja sitä paitsi vastuu kuuluu mitä suuremmassa määrin myös kunnille ja perustettaville sote-hyvinvointialueille. Työllisyyden edistäminen ei ole yksinomaan valtakunnan politiikan murheena.

”Jotta 80 prosenttiin päästään, työllisyyttä on edistettävä joka suunnasta.”

Voi tietenkin olla, että pelkän numeromitan tavoittelu on järjetöntä. Työllisyysasteen vakiintuneen määritelmän mukaan koko väestön työllisyysaste lasketaan 15–64-vuotiaiden työllisten prosenttiosuutena samanikäisestä väestöstä. Työlliseksi tilastoissa lasketaan henkilö, joka tekee vähintään tunnin verran ansiotyötä viikoittain rahapalkkaa tai luontoisetua vastaan.

Jo nämä määritelmät paljastavat, että liika kaavamaisuus työllisyysasteen väkinäisessä tavoittelussa ei ole järkevää. Työllisyysaste mitä todennäköisimmin alenee, kun oppivelvollisuusikää pidennetään 18 ikävuoteen. Mutta on kuitenkin todella tärkeää työllisyyden kannalta pidemmällä aikavälillä, että kaikilla on koulutus ja mahdollisuus vastikkeelliseen ansiotyöhön. Paljonko vähemmän meillä olisi syrjäytyneitä, jos oppivelvollisuusikä olisi peruskoulun perustamisesta lähtien ollut 18?

Tilastoihin tuijottamisessa on omituista sekin, että vaikka yli 64-vuotiaiden työllisyyttä onnistuttaisiin kohentamaan merkittävästi, nämä työurapidennykset eivät näy laisinkaan työllisyysasteen kasvuna, koska ikähaarukan ylittäviä ei laskettaisi.

Toisaalta vaikka tyydyttäisiinkin kaavamaiseen työllisyysasteen määritelmään, on kunnianhimoisten lukemien saavuttaminen mahdollista tätä nykyä entistä helpompaa, sillä digitalisaatio mahdollistaa esimerkiksi osatyökykyisten ja työpaikan fyysisestä sijainnista riippumattoman työssäkäynnin. Lisäksi uudet digitaaliset alustat pystyvät välittämään lennosta ilman minkäänlaista byrokratiaa tarjolla olevan keikkatyöläisen nopeaan työntekijätarpeeseen, koska tuntikin viikossa riittää, että luetaan tilastoissa työlliseksi.

Julkisen talouden kannalta korkealla työllisyysasteella ei kuitenkaan ole itseisarvoa sinänsä, vaan sillä on ainoastaan välinearvoa pystyäksemme säilyttämään pohjoismaisen hyvinvointivaltiostandardin. Siihen tarvitaan tuloja, mutta myös se riittää, että menoja olisi vähemmän.

Yksilön kannalta sen sijaan työllä on tärkeä arvo. Merkityksellinen työtehtävä tai toiminta on ihmisen hyvinvoinnin keskeinen osatekijä, vaikka siitä saatava korvaus olisi pienikin. Vaatimus siitä, että jokaisen työllisen tulisi kartuttaa julkisen talouden kirstua tuloverojen muodossa, on turhaa, sillä mielekäs työ lisää hyvinvointia ja pienentää menotaakkaa keventämällä yhteiskunnan hoiva- ja hoitotaakkaa sekä vähentämällä toimettomuudesta aiheutuvaa turhautuneisuutta, joka pahimmillaan purkautuu häiriökäytökseksi ja vandalismiksi.