Millainen olisi mahdollisimman hyvä rauha?
Sotien maailmassa rauhasta puhuvat eniten autoritaariset johtajat ja rauha ymmärretään liian kapeasti sodan poissaolona. Oikeasti rauha on koko yhteiskunnan läpäisevä ilmiö, joka pakenee helppoja määritelmiä ja on joka paikassa vähän erilainen. Tai ainakin sen pitäisi olla.
IKUINEN RAUHA ON illuusio, josta ei kannata unelmoida.
Näin sanoo Suomen kenties tunnetuin rauhantutkija, Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen Taprin johtaja Marko Lehti.
”Maailmassa on hyväksyttävä epätäydellisyys, kaoottisuus ja jatkuvien uhkien läsnäolo.”
Eurooppa on joutunut viime vuosina totuttelemaan tällaiseen maailmaan haluamattaan. Venäjän toimet Ukrainassa ja Israelin toimet Gazassa ovat hallinneet julkista keskustelua, ja tutkijat ovat huomauttaneet eurooppalaisten yhteiskuntien militarisoitumisesta.
Toivo rauhasta kuitenkin elää. Israelin ja Palestiinan toivotaan löytävän edellytykset niin sanottuun kahden valtion malliin, ja Venäjän jättävän Ukrainan rauhaan.
Selvää on, että kummassakaan tapauksessa rauha ei tule syntymään kivuttomasti. Kaikki eivät voi saada kaikkea, mitä haluavat. Mutta millainen on mahdollisimman hyvä rauha?
RAUHA NÄHDÄÄN USEIN suoraviivaisesti: aseellisen väkivallan poissaolona ja sodan vastakohtana, tai prosessina, joka lopettaa sodan tai konfliktin maan sisällä tai niiden välillä.
Marko Lehti kannustaa katsomaan rauhaa laajemmin. Hän puhuu siitä käsitteenä, joka kuvaa yhteiskuntien sisäisiä tai keskinäisiä kykyjä elää ilman jatkuvaa väkivallan kehittymisen pelkoa. Rauhat ovat eri muotoisia, niitä on eri tasoilla ja niistä tulisi puhua monikossa.
Oikeastaan rauhantutkija Lehti suhtautuu kriittisesti myös ajatukseen siitä, että rauha tuo vakautta. Niin ei välttämättä ole – tai jos onkin, vakautta voidaan myös käyttää muiden arvojen vastaisesti.
Monet rauhaa edistävät tahot ovatkin autoritaarisia hallintoja, Lehti huomauttaa.
”Xi, Erdogan ja Putin puhuvat rauhasta enemmän kuin eurooppalaiset johtajat.”
Se ei kuitenkaan tarkoita, että rauha itsessään olisi pahasta tai palvelisi suurvaltoja: se vain nähdään eri tavalla. Lehti puhuu imperiaalisesta ja autoritaarisesta rauhasta, jossa johtajalla on velvoite ylläpitää vakautta ja käyttää siihen väkivaltaa.
”Siellä kontrolli, väkivalta ja rauha liittyvät luonnollisesti yhteen, kun taas meillä on ajatus, että ne eivät rimmaa keskenään.”
Lehden mukaan onkin tärkeä pohtia, miten oma rauhankäsityksemme eroaa tästä. Hänelle itselleen rauha tarkoittaa arjessa muuttuvia käytänteitä, toimintaa ja suhteita, jotka ylläpitävät tai rakentavat yhteyttä eri tavoin ajattelevien välillä.
KUN SUOMESSA PUHUTAAN rauhasta, ajatuksia haetaan usein vihreiden kansanedustajalta Pekka Haavistolta. 1980-luvulla alkaneen poliitikon uransa aikana hän on toiminut ulko-, kehitys- ja omistajaohjausministerinä.
Maailmalla hän on puolestaan toiminut esimerkiksi Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtajana, YK:n ympäristöjärjestö UNEPin tehtävissä kriisialueilla sekä EU:n erityisedustajana Sudanissa ja Darfurissa.
”Sinulla on vaikea aihe”, Haavisto sanoo haastattelun aluksi hymyillen.
Kysymys esitetään hänen mukaansa usein toisin: hyvien rauhojen sijaan pohditaan sitä, millaisia ovat rauhan perusedellytykset.
Vakiovastaus kysymykseen tulee Haavistolta nopeasti, samoin vastauksen puutteet.
”Rauhan pitää olla oikeudenmukainen ja ottaa huomioon tavallisten ihmisten mielialat ja tarpeet”, hän sanoo.
Oliko Suomen ja Neuvostoliiton välinen rauha oikeudenmukainen, vaikka se on ollut hyvin kestävä? Hyvin epäoikeudenmukaiset rauhat voivat olla kestäviä.
”Mutta sitten voi esittää vastakysymyksen siitä, oliko Suomen ja Neuvostoliiton välinen rauha oikeudenmukainen, vaikka se on ollut hyvin kestävä, tai oliko aikoinaan oikein menettää maapinta-alaa tai maksaa sotakorvauksia. Hyvin epäoikeudenmukaiset rauhat voivat olla kestäviä.”
Toisaalta: parempi laiha sopu kuin lihava riita, kuten vanha sananlasku sanoo. Se tuntuu kuvaavan myös Haaviston ajattelua. Hän tunnustautuu pragmaatikoksi, joka pitää pieniäkin askeleita rauhaa kohti hyvinä.
”Kun aseet vaikenevat, se on lähes poikkeuksetta tavallisten ihmisten turvallisuutta parantava tekijä, vaikka olisikin epätäydellisiä rauhoja”, hän sanoo.
OIKEASTAAN OLEMME ymmärtäneet rauhan väärin, tai ainakin liian kapeasti.
Rauhan- ja konfliktintutkimuksen tohtorin ja poliittisen talouden tutkijan Tiina Vaittisen mukaan käsityksemme rauhasta sodan poissaolona on ristiriidassa pohjoismaisen rauhantutkimuksen perusajatuksen kanssa.
Sen on kiteyttänyt norjalainen sosiologi, vuonna 2024 kuollut rauhantutkimuksen pioneeri Johan Galtung, joka tarkasteli rauhaa kaikenlaisen väkivallan poissaolona. Tässä ajattelussa pelkkä aseiden hiljeneminen ei riitä: jos muu sorto jatkuu, ei rauhaakaan ole.
Galtung teki työtään sosiologin otteella ja luokitteli tutkimuskohdettaan eri muotoihin.
Suoran väkivallan, eli esimerkiksi väkivaltaisten konfliktien, poissaolo on hänen mukaansa negatiivista rauhaa.
Positiivinen rauha sen sijaan viittaa kaikenlaisen väkivallan poissaoloon, myös epäsuoran väkivallan. Vaittisen mukaan sen voisi kiteyttää sosiaaliseksi oikeudenmukaisuudeksi, jota tavoitellaan pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Ennen Galtungia vastaavan jaottelun positiiviseen ja negatiiviseen rauhaan esitti esimerkiksi Martin Luther King.
Epäsuoraksi väkivallaksi Galtung määritti esimerkiksi rakenteellisen väkivallan ja kulttuurisen väkivallan. Rauhantutkimus on lähtenyt tämän pohjalta analysoimaan myös lukuisia muita väkivallan muotoja.
Tiina Vaittinen nostaa näistä esiin erityisesti kirjallisuudentutkija Gayatri Chakravorty Spivakin käsitteen episteemisestä väkivallasta. Se on toimintaa, jossa joidenkin ryhmien todellisuudet sivuutetaan – niin kuin palestiinalaisten kokemus 1900-luvun jälkipuoliskolta alkaen tai romanivähemmistön kohtelu ympäri Eurooppaa.
Hamasin terrori-iskua Israelissa lokakuun 7. päivänä 2023 Vaittinen pitää konkreettisena esimerkkinä siitä, mitä käy, kun väkivallan olemassaolo kielletään riittävän kauan eikä sen juurisyihin tartuta.
Palestiinan ja Israelin kohdalla on hänen mukaansa kyse ennen kaikkea asuttajakolonialismista ja alkuperäisväestön oikeudesta asua maassa, jossa heidän juurensa ovat.
HYVÄ JA KESTÄVÄ RAUHA ei tällä hetkellä ole kovin usein keskusteluissa esillä, vahvistaa ulkoministeriön kehityspolitiikan neuvonantaja Olli Ruohomäki. Virkansa ohella hän toimii Ulkopoliittisen instituutin vierailevana johtavana asiantuntijana.
Ruohomäenkin ensireaktio haastattelupyyntöön ja rauhan avaimien etsimiseen on hyväntahtoinen, lyhyt naurahdus, kenties aiheen monimutkaisuuden takia.
”Nyt puhutaan rautaa rajalle -henkisistä kovista arvoista.”
Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten Ukrainasta on puhuttu. Siellä eurooppalaisten toiveena ei ole ollut niinkään rauha, vaan ukrainalaisten torjuntavoitto Venäjän aloittamassa hyökkäyssodassa. Rauhan esillä pitäminen on nähty presidentti Vladimir Putinin vaatimuksiin taipumisena, ja ratkaisun avaimien on ajateltu olevan sodassa.
Ajan hengestä kertoo se, kuinka viime vuonna Suomen valtioneuvosto lakkautti muiden leikkausten osana rauhanjärjestöjen vuosittaisen 325 000 euron yleisavustuksen, jota sai kymmenen rauhanjärjestöä. Samaan aikaan hallitus antoi viime vuonna yhteensä kaksi miljoonaa euroa niin sanottuja joululahjarahoja vapaaehtoiseen maanpuolustukseen, muun muassa ampumaratoihin.
Rauha ei kuitenkaan ole irrallaan sodasta, ei myöskään rauhantutkimus.
”Meidän tehtävämme on etsiä väkivallan muotoja ja ymmärtää niiden syntymekanismeja”, Tiina Vaittinen sanoo.
Rauhantutkimuksen todellisuus on hänen mukaansa ristiriidassa mielikuvan kanssa, jossa he ovat ”hippejä, jotka eivät ymmärrä väkivallasta mitään”.
Kestävän rauhan käsitteeseen Tiina Vaittinenkin suhtautuu kriittisesti. Se kun jättää huomiotta piilossa olevat väkivallan muodot.
”Ei ole olemassa yhteiskuntaa, jossa ei ole eriarvoisuuksia”, hän huomauttaa.
HYVÄÄ RAUHAA ETSIESSÄ pitää siis ensin muuttaa käsitystään siitä, mitä on rauha. Mutta mistä voi löytää konkreettisia esimerkkejä onnistuneista rauhansopimuksista?
Pekka Haaviston mukaan esimerkkinä hyvästä rauhasta käytetään usein Wienin ”tanssivaa kongressia” vuosilta 1814–1815, jossa pyrittiin luomaan sotienjälkeiseen Eurooppaan tasapainoa valtioiden rajoja tarkastelemalla. Haavisto luonnehtii tätä ”huikeaksi rauhanprojektiksi”.
”Sen lisäksi, että siellä tanssittiin kovasti, siellä luotiin uutta eurooppalaista järjestystä, jossa mikään maa ei kasva liian voimakkaaksi Napoleonin jäljiltä. Siellä etsittiin tasapainoista Euroopan uudelleenjärjestelyä, ja se kai toimi”, hän sanoo.
Esimerkkejä löytyy kuitenkin lähempääkin. Haavisto nostaa esiin Indonesiassa sijaitsevan Acehin alueen rauhan, jota oli mukana välittämässä sittemmin Nobelin rauhanpalkinnon saanut Martti Ahtisaari. Rauhansopimus solmittiin Helsingissä vuonna 2005.
Haavisto puhuu rauhan ajoittamisesta ja siitä, mikä saa osapuolet neuvottelupöytään. Acehissa tätä edelsi yhtäältä Indonesian hyökkäys alueelle, toisaalta vuotta myöhemmin iskenyt tsunami. Olli Ruohomäen mukaan tätä tarkastelee tutkimussuunta nimeltä ripeness theory, ”kypsyysteoria” – onko aika kypsä rauhalle.
”On oikeasti väsytty sotimiseen ja halutaan jotain muuta”, hän sanoo.
RUOHOMÄEN MUKAAN yhteiskunnan on yleensä todettu päässeen rauhanomaiseen kehitykseen, kun rauha on pysynyt voimassa vuosikymmenen.
Hän nostaa esimerkiksi Nepalin, jossa käytiin 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin sisällissotaa. Hauraiden valtioiden indeksissä se on noussut hauraasta valtiosta matalamman tulotason kategoriaan. Se tarkoittaa Ruohomäen mukaan sitä, että maa on päässyt konfliktikynnyksen yli.
”Se ei tarkoita, että Nepal on tänä päivänä Shangri-La. Siellä on ongelmia, mutta ne ovat erilaisia kuin sisällissodan aikana.”
Nepalissa ratkaistiin myös eräs ongelma, joka Ruohomäen mukaan on rauhanteossa usein erityisen vaikea: se, mitä kapinallisryhmille tehdään. Esimerkiksi Nepalissa osa kapinallisista integroitiin osaksi maan armeijaa ja osa sai apua pienlainoista.
”Siellä oli yhteinen visio siitä, mitä näille ihmisille tehdään”, Ruohomäki kiteyttää.
Hänen mukaansa rauhanprosessi saattaa jopa suistua kokonaan raiteiltaan, jos taistelijoita ei auteta palaamaan osaksi yhteiskuntaa. Tällöin voi syntyä rikollisjoukkoja ja väkivalta lisääntyä.
Taprin Marko Lehti puolestaan nostaa esiin vuonna 2016 solmitun Kolumbian rauhansopimuksen, joka päätti maassa 50 vuotta kestäneen sisällissodan.
”Se on ainoa viime vuosien yritys tällaiseen laaja-alaiseen, totaaliseen rauhansopimukseen. Sopimus on yli 300 sivua pitkä”, hän sanoo.
Siitä kannattaa kysyä lisää prosessin parissa pitkään työskennelleeltä Elisa Tarnaalalta.
MARTTI AHTISAAREN PERUSTAMASSA konfliktinratkaisujärjestö CMI:ssä vanhempana neuvonantajana työskentelevä Tarnaala on työskennellyt rauhanvälittäjänä noin 30 vuotta. Siitä puolet hän on viettänyt Latinalaisessa Amerikassa, erityisesti Kolumbiassa, Venezuelassa ja Guatemalassa.
Tarnaala teki alueella väitöskirjaansa, työskenteli eri järjestöissä ja konsultoi asiantuntijana niin EU:ta kuin YK:ta. Hän on tehnyt erityisesti niin sanottua ”track kakkosta” eli rauhanneuvottelujen kakkoskaistaa. Siinä mukana on erilaisia kansanliikkeitä ja vähemmistöjä, joita tuetaan vaatimuksien kääntämisessä neuvottelupöydän kielelle.
Kolumbian rauha oli Tarnaalan mukaan aikansa tuote, jossa ”kaikki palikat olivat kohdallaan”. Se edustaa 2000-luvun rauhanvälityksen trendiä, eikä sellaista voisi enää tehdä.
”Siitä sanotaan, että se on ollut viimeinen liberaali rauhanprosessi, joka on tehty kansainvälisten sääntöjen mukaan inklusiivisesti.”
Nyt maailma on toisessa asennossa: YK on heikko, eikä Yhdysvalloilta tulisi enää tukea, toisin kuin Barack Obamalta aikoinaan.
Vanhat, itsestäänselvinä pidetyt periaatteet, kuten kaikkien ottaminen mukaan rauhanprosessiin, ovat murtuneet.
Keskustelu on Tarnaalan mukaan kääntynyt päälaelleen. Enää ei keskustella hyvän rauhan hakemisesta, vaan siitä, miten sota saadaan loppumaan. Vanhat, itsestäänselvinä pidetyt periaatteet, kuten kaikkien ottaminen mukaan rauhanprosessiin, ovat murtuneet.
”Pidemmän rauhan hakeminen, joka on pitkä prosessi, sekoitetaan siihen, minkälaisen diilin Zelenskyi ja Putin tekevät”, hän kiteyttää.
KOLUMBIASSA RAUHANPROSESSIA oli yritetty kymmeniä kertoja. Marxilaisten FARC-sissienkin kanssa ainakin neljästi, Tarnaala sanoo.
Onnistumisen taustalla olivat muutos ja yhteiskunnallinen valmius. Aseelliset ryhmät olivat heikentyneet, ja ne olivat valmiita neuvottelemaan. Myös kansan tuki aseelliselle toiminnalle oli vähentynyt, kun maakunnat olivat kehittyneet, ja töitä ja mahdollisuuksia oli tarjolla enemmän.
Tarnaala puhuu yhteiskuntien lähtötasosta. Esimerkiksi Kolumbiassa konteksti on erilainen kuin Kongossa tai Libyassa: se on OECD:n jäsenmaa, joka kuuluu ylempään keskitulotasoon. Naisia on ollut presidenttiehdokkaina jo pitkään, aborttioikeudet ovat vapaammat kuin Suomessa, tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan vuotta ennen Suomea ja kansalaisten mobilisoitumisella rauhan ja reformien puolesta on vuosikymmenten perinteet, Tarnaala listaa.
Sen takia esimerkiksi Kolumbian tai Pohjois-Irlannin rauhanprosessit eivät välttämättä loisi yhtä hyvää lopputulosta muualla, koska ne on luotu erilaiseen, vahvempaan yhteiskuntarakenteeseen.
Mutta voiko ensi vuonna 10 vuotta täyttävää Kolumbian rauhaa luonnehtia kestäväksi rauhaksi?
Ainakin se loi muutoksen, Tarnaala arvioi. Poliittista väkivaltaa ei enää hyväksytä kuin ennen. Aiemmin ajateltiin, että muutos saadaan läpi konflikteilla tai tappamalla esimerkiksi presidenttiehdokas, ammattiyhdistysjohtaja tai kansanliikkeen johtaja. Kun presidenttiehdokas tänä vuonna surmattiin, kolumbialaiset järkyttyivät. Yksittäisten komiteoiden tavoitteiden toteutumisen sijaan olennaisempaa onkin kansan ajattelutavan muutos.
2020-LUVULLA SUUREN RAUHANTEKIJÄN roolia on havitellut myös Donald Trump, joka on avoimesti ilmaissut halunsa saada Nobelin rauhanpalkinto.
Trump on väittänyt lopettaneensa 8 sotaa 8 kuukauden sisään. Pekka Haaviston mukaan Trumpin metodina onkin tehdä rauhaa sarjatuotantona.
”Tässä on Henry Fordin opit otettu käyttöön rauhan tekemisessä”, hän sanoo.
Malli on Haaviston mukaan uusi ja ennenkokematon. Trumpin rauhat alkavat siitä, mikä on yleensä ollut rauhan viimeinen vaihe: päättäjien kohtaamisesta ja kädenpuristuksesta.
”Olen itse nähnyt rauhanprosesseja, jotka lähtevät ruohonjuuritasolta, bottom-up-ajattelusta ja ihmisten motivaatiosta rauhaan. Hänen rauhanajattelunsa on top-down ja lähtee valtiomiesten kättelystä”, Haavisto kuvailee.
Syntyykö Trumpin nurinkurisilla opeilla sitten hyviä vai huonoja rauhoja? Haavisto ei ota tähän kantaa, vaan kuvaa Trumpin rauhantyötä eräänlaisena laboratoriona.
Toisaalta Haavisto lähtee auliisti analysoimaan Trumpin rauhoja. Niissä toistuvat hänen mukaansa tietyt piirteet.
Ensimmäisenä Haavisto kiinnittää huomiota siihen, kuinka Trump nostaa esiin inhimillisen hädän ja kärsimyksen sotatilanteissa. Kansainvälisessä keskustelussa juuri Yhdysvaltain presidentti tuntuukin Haaviston mukaan olevan kaikkein järkyttynein turhista ihmishenkien menetyksistä ja sotilaiden kuolemista.
Toisena piirteenä Haavisto nostaa esiin sen, kuinka Trump näkee rauhat vahvasti talouden kautta – erityisesti kiinteistöjen.
”Kiinteistömogulina häntä selvästi hirvittää nähdä tuhoutuvia kiinteistöjä”, Haavisto sanoo.
Kolmantena piirteenä Haavisto nostaa esiin raaka-ainevarat. Trump ajattelee hänen mukaansa maita erityisesti resurssien kautta, esimerkiksi mineraalivarojen näkökulmasta.
Neljänneksi Haavisto nostaa esiin Trumpin suhtautumisen ydinaseisiin. Trump suhtautuu hänen mukaansa ydinaseargumentaatioon vakavammin kuin Euroopassa on totuttu.
”Kun me puhumme Euroopassa Venäjän ydinaseista, siihen saattaa liittyä vähättelevää puhetta, että tämä on turha pelko. Yhdysvaltojen argumentaatiossa ydinaseet säilyvät merkittävinä tekijöinä”, Haavisto sanoo.
TÄLLÄ HETKELLÄ MAAILMALLA päätään nostavat Pekka Haaviston mukaan erityisesti kaksi tapaa rakentaa rauhaa.
Niistä ensimmäinen on Trumpin tapa neuvotella rauhaa sarjatuotantona, toinen on Afrikassa yleistyvä rauhojen malli, jossa etsitään afrikkalaisia ratkaisuja afrikkalaisiin ongelmiin. Ajattelun ideana on haastaa länttä ja sen käsitystä rauhasta.
”Siinä ajatellaan, että esimerkiksi sukupuolten tasa-arvo tai kansalaisten yhdenvertaisuus eivät ole kaikissa yhteiskunnissa niin tunnustettuja arvoja, ja rauhanneuvotteluja pyritään käymään toisenlaisten arvojen pohjalta. Niissä korostetaan totuttuja tapoja, paikallisuutta, uskonnollisuutta ja historiaa”, hän sanoo.
Rauhanneuvottelijana islaminuskoisten fundamentalistien kanssa Pekka Haavisto on nähnyt, kuinka hyvän rauhan kriteeriksi on nostettu jumalan tahdon toteutuminen.
Haavisto on kohdannut vastaavia rauhoja ennenkin. Esimerkiksi rauhanneuvottelijana islaminuskoisten fundamentalistien kanssa hän on nähnyt, kuinka hyvän rauhan kriteeriksi on nostettu jumalan tahdon toteutuminen. Näkökulma voi olla voimakkaasti ristiriidassa muiden hyvän rauhan kriteerien kanssa, esimerkiksi hyvinvoinnin, demokratian tai kansalaisten turvallisuuden.
Haavisto ei kuitenkaan usko, että rauhasta tulee sen parempaa tai kestävämpää, vaikka se tehtäisiin paikallisten arvojen pohjalta. Tällaiset rauhat ovat Haaviston mukaan ristiriitaisia muun muassa siksi, että yhteiskunnat eivät ole sisäisesti enää niin homogeenisiä eli yhdenmukaisia kuin ennen. Sen sijaan hän peräänkuuluttaa globaaleja arvoja.
VAIKKA MAAILMALLA ON erilaisia trendejä, rauhaan ei ole patenttiratkaisua. Saman ajatuksen toistavat kaikki tätä juttua varten jututetut asiantuntijat, pienin vivahde-eroin.
Ruohomäki sanallistaa tätä pohtimalla, miten ei ole olemassa blueprintiä, selkeää kaavapiirrosta, jota noudattamalla ratkaisu löytyy varmasti, saati silver bulletia, taianomaista ratkaisua.
Toisaalta konfliktien syntymisen taustalla on hänen mukaansa joitain yhteisiä piirteitä. Yksi niistä on niin sanottu resurssikirous, josta on puhunut muiden joukossa kehitystaloustieteilijä ja Oxfordin yliopiston professori Paul Collier.
Siinä talouden rakenne on yksipuolinen ja nojaa erityisesti jalostamattomien luonnonvarojen hyödyntämiseen, esimerkiksi maametalleihin, öljyyn tai maakaasuun. Tällaisia maita ovat Afrikan mantereella esimerkiksi Kongon demokraattinen tasavalta, Etelä-Sudan ja Libya.
Resurssikirouksessa riskinä on, että yhteiskuntaa hallitsee pieni poliittistaloudellinen eliitti, ja muu yhteiskunta jää omavaraistalouden tasolle.
”Nämä ovat vaarallisia yhtälöitä konfliktin näkökulmasta, koska niistä puuttuu talouden rakenteen monipuolisuus”, Ruohomäki sanoo.
Hän korostaa erityisesti talouden monimuotoistumista. Se tuottaa keskiluokkaa, joka toimii vastavoimana politiikan ja talouden eliitille – ja voi näin osaltaan olla mukana luomassa rauhaa.
Myös Elisa Tarnaala nostaa esiin talouden. Hän on miettinyt sitä, kuinka toisen maailmansodan jälkeen väliä ei ollut vain Marshall-avulla, vaan sillä, että työmarkkinoilla saavutettiin rauha sopimuksilla. Työntekijäjärjestöt lupasivat olla lakkoilematta, ja työnantajat lupasivat tietyt korotukset ansioihin.
”Silloin alkoi taloudellisen kasvun ja hyvinvointivaltion rakentamisen aika, johon osallistuivat myös Länsi-Euroopan suuret kommunistiset puolueet. Nämä opit unohdettiin tehokkaasti 2000-luvun alun liberaalin rauhanrakentamisen vuosina.”
MYÖS PIELEEN MENNEISSÄ rauhoissa on yhteisiä piirteitä, joista voi ottaa oppia.
Pekka Haavisto nostaa esiin revanssin pelon. Kun kansalaiset kokevat, että rauha ei ole oikeudenmukainen, se koetaan välirauhaksi. Näin ihmiset alkavat valmistautua seuraavaan yhteenottoon, joka korjaisi asiat.
”Se vie tietysti suuremman määrän budjettiresursseja esimerkiksi aseelliseen koulutukseen ja varautumiseen.”
Yksi esimerkki tällaisesta on hänen jatkosodan jälkeinen asekätkentä, johon myös hänen omaa sukuaan osallistui Tampereen maaseudulla Teiskossa.
”Se kertoo siitä, että rauhaan ei luotettu”, Haavisto sanoo.
Uhkakuvana nähtiin, että toinen osapuoli jatkaisi sotatoimia, minkä takia olisi tarvittu piiloihin vietyjä aseita. Se on Haaviston mukaan merkki epäluottamuksesta ja epäoikeudenmukaisuuden tunteesta, joka voi johtaa revanssiajatteluun.
Haavisto nostaa esiin myös tilanteet, joissa rauhan ei koeta palvelevan tarkoitusta, ja sen ajatellaan olevan pakotettu. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta voi pitää Kosovon ja Serbian välistä konfliktia, jolle solmittiin rauha vuonna 1999. Myös siinä oli mukana Martti Ahtisaari.
”Kun käy Serbiassa, maan parlamentin edessä on edelleen julisteissa kuvia heistä, jotka taistelivat Kosovoa vastaan, vaikka sodasta on vuosia”, Haavisto sanoo.
Toiseksi esimerkiksi Haavisto ottaa Eritrean itsenäistymisen Etiopiasta vuonna 1993. Etiopian ranta-alueet jäivät Eritrealle. Sittemmin Etiopia on nostanut kysymyksen esiin toistuvasti.
”Siinä palataan suuren maan elinkeinoelämän intresseihin myös turvallisuuden näkökulmasta. Suuri maa jäi ilman rantaviivaa”, Haavisto sanoo.
PEKKA HAAVISTON MIELESTÄ maailmaan tarvitaan lisää sellaisia rauhoja, joissa kaikki väestöryhmät pääsevät ääneen ja ovat samalla viivalla. Hänen mukaansa optimaalisin on rauha, jossa kaikki tulevat kuulluksi.
”Somaliassa puhutaan yhdessä teltassa istumisesta. Kaikki ovat samassa teltassa ja pyrkivät sovittelemaan välinsä.”
Ongelmia ei Tiina Vaittisenkaan mukaan voi ratkoa ylhäältä alaspäin, vaan rauhanprosessin täytyy lähteä paikallisyhteisöstä – ja niin, että kaikki tulevat kuulluksi. Tämän takia Trumpin tapa tehdä rauhoja ei näytä hänen mukaansa kestävältä.
Vaittinen haastaa pohtimaan myös yleistyvää puhetapaa, jossa Ukrainan jälleenrakennus nähdään muiden maiden yritystoiminnalle avautuvana kasvun mahdollisuutena rauhan jälkeen. Hän pohtii, kenen rauhasta ja minkälaisen väkivallan poissaolosta tällöin on kyse.
”Totta kai aseellinen väkivalta pitää saada loppumaan, mutta samalla täytyy puhua myös muista väkivallan muodoista”, hän pehmentää.
Olli Ruohomäki puolestaan korostaa rauhojen sisäsyntyisyyttä. Rauhaan pakottaminen ei hänen mukaansa ole toiminut missään. Esimerkin hän ottaa reilun sadan vuoden takaisesta Suomesta.
”Missä määrin suomalainen yhteiskunta olisi itsenäistymisaikojen ja sisällissodan jälkimainingeissa ottanut vastaan ulkomaalaisia neuvonantajia, jotka olisivat sanoneet, että pitää toimia näin, näin ja näin?” Ruohomäki kysyy.
”En ole varma siitä, että olisimme halunneet kuulla mitään tällaista. Se on terve muistutus siitä, että jokainen yhteiskunta käsittelee konfliktinsa omalla tavallaan.”
Elisa Tarnaala on eri mieltä rauhaan pakottamisesta. Toisinaan sekin voi toimia.
Sen sijaan hän korostaa sitä, että hyvässä rauhassa sitoudutaan reformeihin, joilla parannetaan alueella asuvien ihmisten asemaa. Näin rauhaa ei nähdä vain poliittisena sopimuksena, vaan mukana on myös yhteiskunnallinen yritys muuttaa asioita ja käsitys siitä, että muutoksia pitää tapahtua.
Yleinen virhe on se, että rauhoihin ladataan liian isoja odotuksia: niiltä odotetaan liian paljon ja liian nopeasti, sen sijaan että tulosta katsottaisiin esimerkiksi 30 vuoden aikajänteellä.
Toisaalta Tarnaalan mukaan yleinen virhe on se, että rauhoihin ladataan liian isoja odotuksia: niiltä odotetaan liian paljon ja liian nopeasti, sen sijaan että tulosta katsottaisiin esimerkiksi 30 vuoden aikajänteellä.
KAIKKEIN ENITEN LÄNSIMAISILLE yleisöille maailman konflikteista näkyvät sodat Ukrainassa ja Gazassa. Millaisia olisivat asiantuntijoiden mukaan kestävät rauhat näihin konflikteihin?
Haavisto näkee, että Ukrainassa kestävään rauhansopimukseen kuuluisi länsi-integraation jatkuminen. Tähän kuuluisi muun muassa jonkinlainen viitoitettu tie EU:hun.
”Se merkitsisi Ukrainan demokratialle, kansalaisyhteiskunnalle ja tavallisten kansalaisten oikeuksien toteutumiselle suurta asiaa: sitä, että Ukraina ei jäisi yksin rauhanteon jälkeen”, Haavisto sanoo.
Konfliktin vastapuoli voi kuitenkin suhtautua tavoitteeseen toisin. Haavisto arvioi, että Venäjällä on tavoite pyrkiä katkaisemaan Ukrainan yhteys länteen.
Olli Ruohomäki nostaa alueiden rauhojen ratkaisuksi ukrainalaisten ja palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden. Hänen mukaansa etenkin Israelissa ja Palestiinassa tulee kuohumaan jatkossakin, jos itsemääräämisoikeutta ei ratkaista.
”Ainoa ratkaisu on sellainen, jossa on jonkinlainen poliittinen horisontti palestiinalaiskysymykseen”, Ruohomäki sanoo.
”Palestiinalaisilla ja israelilaisilla on oikeus elää alueella, ja heidän täytyy löytää tapa tulla toistensa kanssa toimeen.”
Elisa Tarnaalan mukaan Gazan kohdalla pitäisi sitouttaa ja kuulla ympäröiviä maita ja alueellisia suurvaltoja, joilla on valta rauhan luomisessa, ylläpitämisessä sekä sen taloudellisten ja poliittisten mahdollisuuksien luomisessa.
”Olemmeko me kuulleet, mitä Arabiemiraatit, Egypti ja Saudi-Arabia sanovat?” hän huomauttaa.
Ukrainassa puolestaan on Tarnaalan mukaan todennäköisesti odotettavissa huonompi rauha kuin ukrainalaiset olettavat.
”On aika vaikea uskoa, että mitään alueluovutuksia ei tulisi”, hän sanoo ja viittaa maan itäosiin.
Tarnaala pohtii erityisesti sitä, miten tällainen tilanne voisi tulevaisuudessa jakaa kansaa. Kymmenien miljoonien asukkaiden maassa voisi levitä narratiivi, jossa länsi, EU ja NATO, jätti heidät yksin, mikä puolestaan toimisi maaperänä Venäjän vaikutusyrityksille.
”Rauha tulee olemaan vaikea saavuttaa, mutta yhteiskunnallinen vakaus ja rauhan pysyvyys ovat vielä vaikeampia asioita.”
YKSI VAIKUTTAVISTA TEKIJÖISTÄ voikin olla yhteiskunnan eetos: katsotaanko taaksepäin vai eteenpäin? Ruohomäki nostaa menneisyyteensä toistuvasti palaavista maista esimerkeiksi entiset Jugoslavian maat Länsi-Balkanin alueelta sekä nationalistisen Serbian.
Kaakkois-Aasiassa katsotaan eteenpäin. Alueen onni on useiden konfliktien jälkeen kääntynyt.
Eteenpäin katsotaan Kaakkois-Aasiassa. Alueen onni on useiden konfliktien jälkeen kääntynyt.
Noidankehän sijaan alue on Ruohomäen mukaan päässyt hyveelliseen kierteeseen, jossa hyvät asiat ruokkivat toisiaan.
”Kaakkois-Aasialla menee taloudessa lujaa. Kasvua on useita prosenttiyksiköitä, sellaista mistä voitaisiin vain unelmoida Suomessa”, Ruohomäki sanoo.
Hänen mukaansa tilannetta selittää yritteliäisyys, yhteiskuntien dynaamisuus sekä ennen kaikkea eteenpäin katsominen.
Niin Ruohomäki kuin Haavistokin nostavat eteenpäin katsovista maista esiin Vietnamin.
Haaviston mukaan maan elintaso on kasvanut ja mahdollisuudet yrittäjyyteen lisääntyneet, vaikka se ei olekaan siirtynyt monipuoluejärjestelmään.
Ruohomäki on maassa työtehtävissä matkustaessaan kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka hyvin yhdysvaltaiset otetaan vastaan maiden keskinäisestä historiasta huolimatta. Vietnamin sodassa arvioidaan kuolleen yli kolme miljoonaa vietnamilaista, heistä kaksi kolmannesta siviilejä.
”Amerikkalaiset ovat hirvittävän tervetulleita Vietnamiin. Mennyt on mennyttä ja mennään eteenpäin”, hän sanoo.
”Se on lähes hämmentävää.”
