1. T&Y-lehti
2. "Lainsäädäntömme ei ole riittävän ohjaavaa"

“Lainsäädäntömme ei ole riittävän ohjaavaa”

Opetusministeri Li Anderssonin mukaan moni asia olisi kouluissa paremmin, jos valtio voisi seurata kuntien rahankäyttöä tarkemmin. Andersson turvaisi niin koulutusjärjestelmän kuin valtiontaloudenkin tulevaisuuden mieluummin veronkorotuksilla kuin leikkauksilla.

Vasemmistoliitolla oli kevään 2019 hallitusneuvotteluissa yksi päätavoite: opetusministerin salkku. Kun se lopulta tuli puolueen ulottuville, pestiin tarttui puolueen puheenjohtaja itse, vaikka tarjolla olisi ollut myös sosiaali- ja terveysministerin painava salkku.

”Suomen kaltaisessa maassa koulutusjärjestelmä on tärkein ja voimakkain työkalu tasa-arvoisen yhteiskunnan saavuttamiseksi. Näin on ollut perinteisesti ja näin pitää olla jatkossakin. Siksi keskustelu eriarvoistumisesta ja oppimistulosten eriytymisestä on niin tärkeä, koska nykyinen kehitys uhkaa peruskoulutuksemme tärkeintä yhteiskunnallista funktiota”, opetusministeri Li Andersson perustelee salkkuvalintaansa.

Hän on vuonna 1990 perustetun puolueensa ensimmäinen opetusministeri. Vuonna 1987 syntyneen Anderssonin elinaikana opetuksesta vastaava ministeri on ollut kaksi kertaa RKP:sta, aina muulloin kokoomuksesta tai SDP:stä. Tästäkin syystä Andersson on voinut huoletta puhua ”koulutuksen kunnianpalautuksesta” ja ”vuosikymmenien virheistä” suomalaisessa koulutuspolitiikassa.

Työpari vaihtui monta kertaa

Opetusministerin salkku olisi kiinnostanut myös muita hallituspuolueita, Andersson kertoo työhuoneessaan Meritullinkadulla tammikuun lopulla. Sopimukseen pääsyä helpotti se, että työnjakoa muutettiin aiemmista hallituskausista. Keskusta sai korkeakouluista vastaavan tiede- ja kulttuuriministerin tehtävän, jonka otti aluksi Annika Saarikko.

Andersson kertoo nauttineensa työstään, ja työnjako ministeriön toisen ministerin kanssa on kuulemma sekin sujunut hyvin – vaikka työpareja onkin ehtinyt hallituskauden aikana olla peräti neljä, kun keskusta on kierrättänyt ministereitään. Saarikon jäätyä äitiyslomalle pestiä hoiti Hanna Kosonen, sen jälkeen taas Saarikko vajaan vuoden. Kun Saarikko siirtyi valtiovarainministeriksi, kapulaan tarttui Antti Kurvinen. Ja kun keskusta tarvitsi Kurvisen maa- ja metsätalousministeriksi viime keväänä, tiede- ja kulttuuriministeriksi nostettiin Petri Honkonen.

”Muistan, kun kansliapäällikkö Anita Lehikoinen sanoi minulle aloittaessani, että silloin, kun ministerien välinen vuoropuhelu toimii, talossa toimii kaikki”, Andersson sanoo.

”Mutta onhan tässä työnjaossa ollut haasteitakin.”

Tällä hän tarkoittaa sitä, että monet koulutukseen ja etenkin koulutusasteiden nivelkohtiin liittyvät asiat koskevat koko koulutusjärjestelmää. Esimerkiksi varhaiskasvatuksen työntekijäpula on opetusministerin tontilla, mutta varhaiskasvatuksen opettajien koulutusmäärät tiedeministerin. Sama pätee tietysti myös opettajankoulutukseen.

”Jako on mielestäni vähän hassu ja keinotekoinen, mutta ei siinä tällä kaudella ole mitään suurempia ongelmia ollut.”

Anderssonin viimeisin ministerityöpari opetus- ja kulttuuriministeriössä, Petri Honkonen, olisi ollut halukas avaamaan vuonna 2018 säädetyn varhaiskasvatuslain varhaiskasvatuksen opettajapulan helpottamiseksi. Laissa säädettiin, että varhaiskasvatuksen opettajaksi pätevöittää vain yliopistotutkinto. Aiemmin päteviksi opettajan tehtävään katsottiin myös ammattikorkeakoulusta valmistuneet sosionomit.

Anderssonin mielestä henkilöstömitoitusta ei pitäisi avata uudestaan. Hän pitää varhaiskasvatuksen opettajien koulutustason nostamista tärkeänä. Hän kytkee keskustelun varhaiskasvatuksen opettajien pätevyysvaatimuksista laajempaan keskusteluun koulujen oppimistuloksista.

”Tiedämme tutkimusten perusteella, että laatu on varhaiskasvatuksessa keskeisin tekijä, joka vaikuttaa esimerkiksi oppimiseen ja hyvinvointiin. Kaikki positiiviset vaikutukset, mitä varhaiskasvatuksella on, ovat kiinni siitä, että tehtävä työ on laadukasta. Se edellyttää pysyvyyttä työsuhteissa ja riittävää pedagogista ja muun tyyppistä kasvatuksellista osaamista. Pitäisi päästä pois siitä ajattelutavasta, että varhaiskasvatus on vain jotain hoitoa, jota tehdään vanhempien työpäivän aikana.”

Varhaiskasvatuslaki on Anderssonin vastuualueella, eikä sitä tällä hallituskaudella avattu.

Korkeakoulutuskin olisi kelvannut

Andersson kertoo, että olisi mielellään ottanut vastuulleen tieteen ja korkeakoulutkin. Hän istui edellisellä hallituskaudella sivistysvaliokunnassa ja on kommentoinut julkisuudessa varsin usein esimerkiksi korkeakoulujen valintakoeuudistusta, korkeakoulujen perusrahoitusta ja Suomen koulutustasoa. Puolueen puheenjohtajan reviirille kuuluvat tietysti sellaisetkin asiat, jotka opetusministerille välttämättä eivät.

Jos Andersson olisi ollut myös tiedeministeri, hän olisi halunnut avata vuoden 2009 yliopistolain.

Lain avaamisella hän pyrkisi parantamaan yliopistojen sisäistä demokratiaa. Vuonna 2010 voimaan astunut yliopistolaki teki yliopistoista valtion tilivirastojen sijaan itsenäisiä toimijoita ja siirsi valtaa henkilöstön ja opiskelijoiden edustajilta rehtoreille ja yliopistojen hallituksille. Esimerkiksi säätiöyliopistojen eli Aallon ja Tampereen yliopistojen hallituksissa ei lain mukaan tarvitse olla ainuttakaan yliopistoyhteisön edustajaa.

”Lailla on tulkintani mukaan ollut isoja kielteisiä vaikutuksia myös yleisemmin työhyvinvointiin ja yliopistoyhteisöjen sisäiseen henkeen.”

Andersson uskoo, että seuraavissa hallitusneuvotteluissa tullaan käymään kiivasta keskustelua siitä, miten ja millä rahalla Suomi alkaa laajentaa korkeakoulutustaan.

Kaikki eduskuntapuolueet sitoutuivat vuonna 2021 tavoitteeseen nostaa tutkimus- ja kehittämismenojen osuus neljään prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2030 mennessä, kun viime vuosina osuus on ollut alle kolme prosenttia. Parlamentaarinen TKI-työryhmä esitti samana vuonna loppuraportissaan, että julkisen tutkimus- ja kehitysrahoituksen tason ja pitkäjänteisyyden turvaamiseksi säädetään oma lakinsa. Tämä tarkoittaisi isoja vuosittaisia korotuksia valtion TKI-rahoitukseen. Vielä on kuitenkin sopimatta, miten rahoitus eri toimijoiden välillä tulee jakautumaan.

Mitkään muut puolueet eivät ole käyneet julkista keskustelua siitä, miten TKI-rahoituksen pitäisi jakautua tutkimuksen ja kehityksen välillä.

”Mitkään muut puolueet eivät ole käyneet julkista keskustelua siitä, miten rahoituksen pitäisi jakautua tutkimuksen ja kehityksen välillä, mutta esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto lobbaa kulisseissa tosi kovaa sen puolesta, että kaksi kolmasosaa rahoituksesta menisi suoraan yrityksille, ja jäljelle jäävästä kolmanneksesta hahmotellaan, että se menisi Suomen Akatemialle. Että korkeakouluille ei menisi yhtään”, Andersson sanoo.

”Tästä minulla on eri näkemys. Kyllä potista pitää riittää enemmän myös korkeakouluille perusrahoitukseen ja hitaampaan perustutkimukseen. Jos perustutkimuksen edellytykset eivät ole kunnossa, meille ei tule innovaatioita ja ideoitakaan soveltavaan tutkimukseen.”

Poliitikon on omaksuttava uutta

 

Anderssonin puheessa vilisee viittauksia tutkimukseen ja tilastoihin, ja faktat tuntuvat olevan hallussa. Häntä onkin laajasti kiitelty etenkin asiaosaamisestaan. ”Anderssonista sanotaan politiikan eri laidoilta, että hän on poikkeuksellisen älykäs”, kerrottiin Helsingin Sanomien tammikuussa julkaisemassa profiilissa. Kirjoituksessa esitettiin myös arvio, että jos Andersson ei olisi poliitikko, hän olisi tutkija. Toistaiseksi hänen opintonsa ovat kuitenkin jääneet valtiotieteiden kandidaatin tutkintoon Åbo Akademista vuodelta 2010.

Tutkimuksen lisäksi ministerin täytyy tietenkin kuunnella, mitä kouluissa ja päiväkodeissa puhutaan ja miten niistä puhutaan julkisuudessa. Se välillä turhauttaa, että julkisessa keskustelussa ”tietopohja perusasioista on usein aika heikkoa”. Nykyhallitusta ja sen opetusministeriä on esimerkiksi syytetty oppimistulosten ”romahtamisesta” ja liiallisuuksiin menneestä koulujen digitalisaatiosta.

”Digitaalisuus ja oppimisympäristöt olivat edeltäjäni Sanni Grahn-Laasosen (kok.) kärkihankkeita. Me olemme keskittyneet asioihin, joihin myös tutkimustiedon valossa on selvä tarve, esimerkiksi varhaiskasvatuksen vahvistamiseen, koska sen myönteisistä vaikutuksista on niin paljon tutkittua tietoa.”

Digitaalisuus on Anderssonin mukaan välillä mennyt koulukeskusteluissa yli, ”on alkanut tulla start up -yhteisön retoriikkaa koulumaailmaan”. Samalla hän kuitenkin toteaa, että medialukutaito ja esimerkiksi oppiainerajat ylittävä ilmiöoppiminen ovat taitoja, joita nyky-yhteiskunnassa tarvitaan.

”Pitää fokusoida, että kaikki saavat perustaidot, mutta samalla pitää huolta siitä, ettei kasvateta oppilaita, jotka muistavat vain ulkoa sen, minkä ovat kirjasta lukeneet, vaan pystyvät myös prosessoimaan tietoa ja arvioimaan lähteiden luotettavuutta.”

Mitä taas tulee laskeneisiin oppimistuloksiin, Andersson huomauttaa, viimeisimmät Pisa-testit on tehty edellisen hallitukseen aikaan vuonna 2018. Pisa-tulosten lasku alkoi jo vuonna 2009.

Vuonna 2021 alkaneen kaksivuotisen esiopetuksen kokeilunkin hän ottaa puheeksi tutkimuksen – ja kokoomuksen – kautta. Viisivuotiaana alkava esiopetus on ollut myös kokoomuksen tavoitteena, ja kokoomuksesta on Anderssonin mukaan kritisoitu sitä, miksei kaksivuotista esiopetusta otettu heti käyttöön kaikkialla.

”Tulee olemaan hyvin mielenkiintoista nähdä, päätyykö mittava, taloudellisia resursseja vaativa uudistus sitten suoraan seuraavaan hallitusohjelmaan kokeilun ollessa vielä käynnissä. Vai onko päättäjillä kärsivällisyyttä odottaa kokeilun tuloksia, kun kerrankin on laitettu aika paljon rahaa siihen, että saataisiin aitoa tutkimustietoa uudistuksen vaikuttavuudesta”, Andersson ennakoi kokoomukselle povattua vaalivoittoa.

Monet tutkijat ovat kiitelleet kaksivuotisen esiopetuksen kokeilua siitä, että toisin kuin monet muut suomalaiset koulutuspolitiikan uudistukset viime vuosina, se on valmisteltu hyvin. Osallistuvat kunnat tai alueet on arvottu, ja lisäksi mukana on verrokkeina toimivia kuntia, jotka eivät järjestä kaksivuotista opetusta.

Kunnat kuriin

Koulutuskentän toimijoilta Andersson sai vaihtelevaa palautetta, kun T&Y-lehti sitä kolmelta järjestöltä pyysi. OAJ:sta yhteistyön Anderssonin ja hänen ministeriönsä kanssa kerrotaan sujuneen ”erittäin hyvin”. Suomen Rehtorit ry:stä vastattiin neutraalin varovaisesti. Ammatillisen koulutuksen kentältä on sen sijaan tullut risuja.

”Hallituskaudella on ollut poikkeuksellisia kriisejä johdettavana. Koronaepidemian aikana saimme ministeriöltä hyvää tukea ja ohjeita. Kriisin aikana muita uudistuksia olisi kuitenkin pitänyt hidastaa ja antaa työrauha kentälle. Kehittämisen painopistettä olisi samalla voinut painottaa digiloikan tukemiseen ja hyvinvoinnin varmistamiseen”, kirjoitti Suomen Ammatillisen Koulutuksen Johtajat SAJO ry:n puheenjohtaja, koulutuskuntayhtymä Omnian vastaava rehtori Maija Aaltola.

Ministeri on saanut ammattikoulutuksen järjestäjiltä palautetta itsekin. Hän kertoo koulutuksen järjestäjien moittineen etenkin viime elokuussa voimaan astunutta asetusta, jolla on määritelty vähimmäistasoa ammatillisessa koulutuksessa saatavalle lähiopetukselle. Anderssonin mukaan vastaavaa sääntelyä on kaikilla koulutusasteilla, eikä pelkkä rahoitusmallilla ohjaaminen riitä.

”Julkisin varoin tuetaan ammatillista koulutusta kahdella miljardilla eurolla vuosittain. Mielestäni on perusteltua, että päättäjä huolehtii siitä, että on jonkinlainen laadullinen vähimmäistaso sille, miten opetusta toteutetaan.”

Samaan teemaan liittyy Anderssonin mukaan keskustelu inkluusiosta, eli kaikkien lasten oikeudesta opiskella kaikille yhteisessä koulussa, mahdollisista fyysisistä tai oppimisrajoitteistaan huolimatta. Inkluusio on noussut viime vuosina keskusteluissa yhdeksi syypääksi sille, miksi kouluissa nyt on niin monenlaisia ongelmia.

Ongelmia inkluusiossa on Anderssoninkin mielestä, mutta ne johtuvat hänen mukaansa resursseista, jotka eivät kunnissa ole seuranneet lasten tuen tarpeen kasvua. Paluuta tarkkailuluokkiin ja hankalien lasten pois lähettämisen kulttuuriin ei hänen mukaansa ole.

Suomessa on arvioitu, että noin joka viidennellä perusopetuksen oppilaalla on jokin tuen päätös. Ajatus siitä, että heidät kaikki laitetaan erityisluokalle, on aivan päätön.

”Suomessa on arvioitu, että noin joka viidennellä perusopetuksen oppilaalla on jokin tuen päätös. Ajatus siitä, että heidät kaikki laitetaan erityisluokalle, on aivan päätön. Kaikki eivät sitä tarvitse ja tosi monet pärjäävät yleisopetuksen piirissä, kunhan ryhmäkoko on kohtuullinen”, hän sanoo.

”Lainsäädäntömme ei selvästikään ole riittävän ohjaavaa.”

Muun muassa tästä syystä valtionosuusjärjestelmää pitäisi Anderssonin mielestä muuttaa. Nykyään valtionosuudet ovat yleiskatteellisia, eli kunnat saavat itse päättää, mihin ne rahansa käyttävät. Tämä on hänen mukaansa johtanut esimerkiksi siihen, että koulutukseen tarkoitettuja rahoja on käytetty johonkin muuhun, tai sitten kunnat ovat leikanneet omaa rahoitustaan valtion lisätessä omaansa.

Näin järjestelmä on Anderssonin mielestä ylläpitänyt myös joka suunnalta kritisoitua ”hankehumppaa”. Hän kertoo kaipaavansa itsekin pitkäjänteistä rahoitusta, mutta korvamerkityllä hankerahalla on se hyvä puoli, että ministeriö tietää, minne se menee. Hän sanoo monen opettajan kertoneen, että otsikoissa pyörineet lisämiljoonat eivät näy heidän työpaikoillaan ja arjessaan mitenkään.

”Hallituksen sisällä on hirvittävän vaikea ajaa esimerkiksi kymmeniä miljoonia euroja lisärahoitusta varhaiskasvatukseen, jos niistä ei missään vaiheessa tule kiitosta kenellekään, ja kentällä syntyy kuva, että asialla ei ole väliä. Totta kai sillä on, mutta me emme tiedä, minne kunnat ovat valtionosuudet käyttäneet”, Andersson toteaa.

”Tämä on ollut problemaattinen kuvio, ja toivottavasti tilanne nyt helpottuu, kun kunnilla on sote-uudistuksen jälkeen vastuullaan vähemmän tehtäviä.”

Hän olisi myös valmis lisäämään aluehallintovirastojen eli avien toimintavaltuuksia tarkastaa kouluja.

Kritiikkiä rahankäytöstä

Hallituskauden suurin koulutuspoliittinen saavutus on tietenkin ollut oppivelvollisuuden laajentaminen.

”Tämä on todella suuri yhteiskunnallinen uudistus. Myöhemmin saatetaan ajatella, että se on yksi suurimmista asioista, joita tämä hallitus on tehnyt”, THL:n tutkimusprofessori Heikki Hiilamo arvioi Ilta-Sanomissa tammikuussa.

Asia on ollut ilmassa vähintään koko peruskoulun ajan, ja edellisen kerran se oli esillä Jyrki Kataisen hallituksella. Silloin hallitusohjelmassa oli tarkoituksena taata jokaiselle nuorelle jatkokoulutuspaikka peruskoulun jälkeen. Oppivelvollisuus olisi pidentynyt vuodella, mutta tuolloin hanke ei edennyt.

Oppivelvollisuuden laajentaminen oli pääministeripuolue SDP:n keskeinen tavoite, mikä sinetöi sen toteutumisen. Päämäärä jaettiin Vasemmistoliitossa, jossa tavoite 12-vuotisesta peruskoulutuksesta, johon kuuluisi yhdeksänvuotinen peruskoulu ja vähintään kolmivuotinen nuorisoasteen koulutus, oli kirjattuna puolueen sivistyspoliittiseen ohjelmaan jo vuonna 1999.

Uudistusta on kiitelty hyvin valmistelluksi, mutta moni on kauhistellut sen hintaa: kunnat joutuvat nyt maksamaan kirjat, läppärit ja kokkiveitset kaikille toisen asteen opiskelijoille, tarvitsivat he tukea tai eivät. Lisäksi on kyseenalaistettu sen tehokkuutta. Moni olisi kaivannut rahaa mieluummin peruskouluun. Uudistusta on vastustettu laajasti Kuntaliitosta Elinkeinoelämän keskusliittoon. Myös Suomen Lukiolaisten Liitto on pitänyt oppivelvollisuuden laajentamista tehottomana keinona vaikuttaa koulutustasoon ja toisen asteen koulutuksen keskeyttämisiin, vaikka toisen asteen maksuttomuutta sekin on kannattanut.

”Valittu malli on tehoton ja kallis keino ja ennen kaikkea liian myöhäinen vaihe ratkaista niitä juurisyitä, jotka näkyvät nuorten pahoinvointina ja opintojen keskeyttämisenä. Jos oppimisen, koulunkäynnin ja elämänhallinnan perusta ei ole kunnossa, sitä on vaikea kuroa kiinni toisella asteella”, kirjoittivat johtava asiantuntija Mirja Hannula ja asiantuntijalääkäri Auli Rytivaara EK:sta Helsingin Sanomissa vuonna 2020.

Andersson ei haastattelussa viittaa juuri tähän kirjoitukseen, mutta kertoo kuulleensa tällaisia väitteitä niin eduskunnassa kuin julkisuudessakin.

”Ihmiskäsitys sellaisten puheenvuorojen takana on varsin synkkä. Eiväthän kuusitoistavuotiaat ole menetettyjä tapauksia – emme me voi tehdä yhteiskuntapolitiikkaa sillä ajatuksella, että jos sinulla on kuusitoistavuotiaana oppimisvaikeuksia tai elämässä mennyt huonosti, se olisi game over.”

Voi kysyä, ovatko kriitikot ajatelleet asiaa näin, vai paremminkin halunneet korostaa erilaisia prioriteetteja rahankäytössä. Andersson itse haluaisi kyllä edelleen lisää rahaa myös peruskoululle. Aiemmin tällä hallituskaudella varhaiskasvatuksen sekä esi- ja perusopetuksen perusrahoitusta on nostettu 300 miljoonalla eurolla, minkä lisäksi tarveperustaisena rahoituksena ”haastavilla” alueilla sijaitseville päiväkodeille ja kouluille on jaettu toisen 300 miljoonaa euroa. Juuri rahankäytöstä Anderssonia ja nykyhallitusta on kuitenkin eniten kritisoitu, etenkin puoluekentän oikealta laidalta.

Leikkaukset eivät tasapainota valtiontaloutta

Anderssonia selvästi ärsyttää julkinen keskustelu, jossa Suomen tulevaisuus nähdään vain suurten leikkausten ja säästöjen kautta.

”Juuri eilen vastasin Ylen puoluejohtajille lähettämään kyselyyn, jossa kysyttiin, ovatko menoleikkaukset ensi kaudella välttämättömiä. Sanoin, että eivät ne tietenkään ole välttämättömiä, mutta ne ovat todennäköisiä.”

Hänen mukaansa Suomen nykyiset ongelmat muun muassa taloudessa ja koulutuksessa juontuvat 2010-luvulta, jolloin keskusta- ja kokoomusvetoiset hallitukset vähensivät valtion menoja.

”Silloin sopeutettiin erittäin mittavasti heikon talouskasvun oloissa. Useamman hallituskauden aikana tehtiin säästöjä koko koulutusjärjestelmään. En kerta kaikkiaan usko, että sellainen politiikka on edes keino tasapainottaa valtiontaloutta.”

Vasemmistoliitossakin nähdään kustannusten kasvu, mutta niihin pitäisi puolueen mukaan vastata etenkin pääomatuloihin ja omaisuuteen kohdistuvilla veronkorotuksilla. Ne olisivat Anderssonin mukaan vähemmän haitallisia taloudelliselle toiminnalle kuin menoleikkaukset.

”Suomen kaksijakoinen tehtävä ja vastuu on varautua väestön ikääntymisestä johtuvaan menojen kasvuun huolehtimalla siitä, että voimme aidosti puhua inhimillisestä hoivasta ja että verotuototkin riittävät palveluiden rahoittamiseen. Sen pitää reilun vihreän siirtymän ja koulutuspanostusten ohella olla Suomen suuri tarina ensi hallituskaudella ja varmaan sitä seuraavallakin.”

Oikaisu: Printtilehden sivulla 60 lukee virheellisesti, että lukiolaisten ja ammattikoululaisten liitoissa olisi vastustettu oppivelvollisuuden laajentamista. Tärkein ammattiin opiskelevien yhdistys Sakki ry on kannattanut uudistusta. Suomen Lukiolaisten Liitto on pitänyt lausunnoissaan oppivelvollisuuden laajentamista tehottomana keinona vaikuttaa koulutustasoon ja toisen asteen koulutuksen keskeyttämisiin.

T&Y kysyi kommentteja Li Anderssonin ja opetus- ja kulttuuriministeriön onnistumisesta päättyvällä hallituskaudella tammikuun lopussa. Toimitus on lyhentänyt Aaltolan ja Lahtisen vastauksia.