1. T&Y-lehti
2. Määritteleekö lapsuudenkoti paikkasi yhteiskunnassa?

Määritteleekö lapsuudenkoti paikkasi yhteiskunnassa?

Suomessa hyvätuloisuus periytyy pienituloisuutta vahvemmin. Lapsuudenkodin vaikutus lasten tuloasemaan ja koulutusasteeseen on vahvasti epälineaarinen. Tämä heikentää tavallisten tuloliikkuvuuden mittareiden käyttökelpoisuutta. Suomesta löytyy alueita, joissa sosiaalisen nousun mahdollisuudet ovat muita heikommat. Mahdollisena syynä voi olla tulojakauman polarisaatio näillä alueilla. Näin vaikka Suomessa politiikkatoimet ovat kansallisesti hyvin yhtenäisiä verrattuna Yhdysvaltojen kaltaisiin liittovaltioihin.

Ylisukupolvista sosiaalista liikkuvuutta mitataan tarkastelemalla, missä määrin lapsen tulot, tuloasema, koulutus tai ammattiasema ovat ennustettavissa vastaavalla vanhempien tai lapsuuskodin muuttujalla. Jo 1870-luvulla tilastotieteilijä Sir Francis Galton ennusti lineaarisella mallilla poikien pituutta vanhempien pituudella ja päätyi sääntöön, jonka perusteella äärihavainnot taantuvat kohti keskinkertaisuutta.¹ Tulojakauman tapauksessa² vanhempien tulojen ennustearvo näytti pienenevän yli useamman sukupolven ulottuvassa tarkastelussa, vaikkei tulojakaumassa tapahtuisi mitään muutoksia. Pelikenttä näyttäisi tasoittuvan ja eroja selittäisi lähinnä lahjakkuus, ahkeruus tai suotuisa riskinotto.

Becker ja Tomes (1986) väittivät, että “melkein kaikki esivanhempien ansioihin liittyvät edut tai haitat pyyhkiytyvät pois kolmessa sukupolvessa”. Jokainen sukupolvi joutuu takomaan omat menestyksensä avaimet. Samalla voitiin vähätellä sekä tuloerojen että niiden tutkimuksen merkitystä. Tutkimuksen kuva on sittemmin muuttunut.

Toisaalta on selvää, että varakkaiden vanhempien lapset saavat muita paremmat lähtökohdat ja hyötyvät vanhemmiltaan saamastaan geneettisestä, sosiaalis-kulttuurisesta ja materiaalisesta perinnöstä. Vauraat (sukunimen perusteella määritellyt) perhedynastiat ovat nyky-Firenzessä pitkälti samoja kuin keskiajalla (Barone ja Mocetti 2016a, 2016b). Myös ensimmäisten normanniparoneiden vaikutus näkyy nyky-Englannissa (Clark ja Cummins 2014).

Varallisuus ja huipputulot näyttävät kestävän aikaa tai politiikkatoimia paremmin kuin pituus. Samalla käy ilmi, että yhteen lukuarvoon puristetulla kahden peräkkäisen sukupolven välisen riippuvuuden mittauksella on puutteensa, mikä on hyvä pitää mielessä tätäkin artikkelia luettaessa.

Koko väestön rekisteriaineistot, joita on saatavissa jopa vuosikymmenien ajalta, mahdollistavat aiempaa seikkaperäisemmän taloudellisen aseman periytyvyyden tutkimuksen ja periytyvyydessä havaittavien alueellisten erojen ja taustatekijöiden tarkastelun. Johtotähtenä on Chettyn et al. (2014a, ks. myös Chetty et al. 2014b) Yhdysvalloissa tekemä tutkimus, jossa pyritään löytämään ylisukupolvisen tuloliikkuvuuden kannalta suotuisia alueita ja niitä muista erottavia piirteitä.

“On selvää, että varakkaiden vanhempien lapset saavat muita paremmat lähtökohdat.”

Tässä artikkelissa käytössä on kokonaisaineisto Manner-Suomessa asuvasta väestöstä vuosilta 1995–2014. Vertaan vuosina 1979–1984 syntyneiden lasten (vuonna 2014 nuoria 30–35-vuotiaita aikuisia) tulo- ja koulutusasemaa heidän lapsuuskotinsa (vanhempiensa) tuloasemaan. Lapsuuden tuloasema määritellään pysyväistulojen, so. viiden vuoden (1995–1999) reaalisten, kotitalouden ekvivalenttien keskitulojen perusteella.³ Käytän keskituloja poistaakseni yhden mahdollisesti muista poikkeavan vuoden vaikutuksen mittauksiin.⁴ Nuorta aikuista kuvaavat muuttujat on laskettu vastaavasti vuosien 2013 ja 2014 keskiarvoina.

Aineisto sisältää laajan joukon tulorakennetta kuvaavia muuttujia, jotka on poimittu tulonjaon kokonaisaineistosta ja mahdollistavat tarkastelun pääkäsitteiden tuotannontekijätulot, bruttotulot ja käytettävissä olevat (ekvivalentit) tulot avulla. Aineiston vahvuutena on tulokäsitteiden tarkkuus ja kattavuus esimerkiksi pelkkiin verotietoihin verrattuna. Voidaan seurata henkilöitä 25 vuoden ajan ja tarkastella yksityiskohtaisesti liikkuvuuden eri vaikutuskanavia.⁵

Tarkastelen seuraavassa liikkuvuutta siitä näkökulmasta, miten paljon lasten tuloasema ja siihen vaikuttavat välilliset tekijät, kuten koulutusaste ja erilliset tulomuuttujat, riippuvat heidän lähtökohdistaan, lapsuuskodin tuloasemasta. Aiemmasta kotimaisesta tutkimuksesta mainittakoon sosiologiasta Outi Sirniön väitöskirja (ks. Sirniö 2016) ja taloustieteestä Pekkarinen et al. (2009), joka osoitti peruskoulu-uudistuksen alentaneen noin 20 prosentilla isien ja poikien tulojen välistä korrelaatiota, sekä Suoniemi (2017a, 2017b), jossa käytössä oli 10 prosentin suuruinen otos­aineisto koko väestöstä.

Lapsuuskodin ja lasten tuloasemaa mitataan järjestysluvuilla. Nämä saadaan järjestettäessä sekä lapset että lapsuuskodit (erikseen) tulojensa mukaan pienimmästä suurimpaan. Järjestystä (ts. sijalukua) mitataan prosenttipisteinä; ylin prosentti on siis ylin sadasosa tulonsaajista. Tällä mittaustavalla saavutetaan tiettyjä tilastotieteellisiä etuja, vaikkakin samalla kadotetaan tulojen suuruuteen liittyvää, helposti miellettävää tietosisältöä.

Missä määrin tuloasema periytyy?

Kokonaisaineiston suuri havaintomäärä mahdollistaa yksityiskohtaisen tarkastelun. Taulukko 1 antaa kokonaiskuvan lapsuuskodin ja lasten tulojakaumien välisestä yhteydestä. Taulukon ensimmäinen rivi kertoo, minne alimman (lapsuuskodin) tulokymmenyksen lapset päätyvät omassa tulojakaumassaan. Heistä 18 prosenttia jää alimpaan tulokymmenykseen jakauman pohjalle, ja ylimpään tulokymmenykseen päätyy vain 5 prosenttia ja tulojakauman huipulle, ylimpään prosenttiin, 0,5 prosenttia.

Sitä vastoin lapsuuskodin mukaan suurituloisimmasta tulokymmenyksestä vain 5 prosenttia päätyy jakaumansa alimpaan tulokymmenykseen, 24 prosenttia yltää ylimpään tulokymmenykseen ja 3,6 prosenttia aivan huipulle. Tulojakauman huipulta, ylimmästä prosentista (taulukon alin rivi) kokonaista 37 prosenttia yltää ylimpään tulokymmenykseen ja 10 prosenttia aivan huipulle. Hyväosaisuus siis periytyy Suomessa huono-osaisuutta selvästi vahvemmin. Tällainen kokonaiskuva yhteisjakaumasta on aina luonnollisesti rikkaampi kuin yksittäiseen tunnuslukuun puristettu informaatio.

Ylisukupolvista tuloliikkuvuutta (tuloaseman periytyvyyttä) mitataan yleensä ennustamalla lapsen tulojen järjestyslukua lapsuuskodin tuloaseman avulla. Jos ennuste on prosenttipisteinä mitattuna aina viisikymmentä, siis jakauman puoliväli, eikä siis riipu lapsuuskodin tuloasemasta; ei tuloasema periydy, ja liikkuvuus on tällä mittarilla suurimmillaan.

Kuviossa 1 on esitetty lapsuusaikainen (vanhempien) asema ja nuoren tuloasema kotitalouden bruttotulojen perusteella prosenttipisteittäin pienituloisimmasta kaikkein suurituloisimpaan.⁶ Lisäksi kuviossa on yksilöhavaintojen perusteella paikallisesti estimoitu sovite. Jos lähtökohdilla ei olisi merkitystä, näkyisi kuviossa siis 50 prosenttipisteen korkeudella kulkeva vaakasuora viiva. Näin ei ole, vaan lapsuuskodin tuloasemalla on merkitystä lapsen myöhemmän tuloaseman kannalta. Riippuvuus näyttäytyy nousevana käyränä, joka on alkuosaltaan lähes suoraviivainen, mutta lapsuuskotien tulojakauman huipulla nousu jyrkkenee, siis tuloliikkuvuus vähenee. Riippuvuuden epälineaarisuus tulee selvästi esiin, ja sovitteen ero lineaariseen ennusteeseen on jakauman huipulla jo kuusi prosenttiyksikköä.

Suhteellista tuloliikkuvuutta mitataan lapsuuskodin ja lasten tuloaseman välisen suoran kulmakertoimella. Kuten aiemmin todettiin, mitä suurempi kulmakerroin, sitä vähemmän liikkuvuutta. Mittari, joka on samalla tilastotieteestä tuttu Spearmanin järjestyskorrelaatiokerroin, antaa siis vain osittaisen kuvan siitä, mitä koko siirtymämatriisi paljastaa. Lisäksi piiloon jää kuviossa 1 havaittu riippuvuuden epälineaarisuus.

Aineistoon sovitettu suora viiva saa kulmakertoimekseen (järjestyskorrelaatiokertoimeksi) arvon 0,235. Tämä kertoo siitä, että jos lähtöasema (vanhempien tulojakaumassa) nousee 10 prosenttiyksiköllä (yhdellä tulokymmenyksellä), paranee lapsen sijaluku keskimäärin 2,3 prosenttipistettä. Parannus on selvästi suurempi ylimmän tulokymmenyksen sisällä.

Chettyn et al. (2014a) estimoiman vastaavan suoran kulmakerroin (0,341) on Yhdysvalloissa selvästi jyrkempi kuin Suomessa. Lapsuuskodin tuloasema vaikuttaa siis vähemmän (tuloliikkuvuus on suurempaa) kuin Yhdysvalloissa.⁷ Vastaavasti Tanskasta ja Kanadasta on raportoitu Suomea matalampia lukuarvoja (Suoniemi 2017a, 2017b).

Suomessa tyttöjen ja poikien välinen ero on suhteellisen pieni eikä tilastollisesti arvioituna merkitsevä. Äidinkielen osalta nähdään selvä ero. Ruotsinkielisten tuloliikkuvuus (kulmakerroin 0,216) on suurempaa kuin sekä suomen- että muunkielisten väestöryhmissä.

Pääoman periytyminen inhimillisenä ja fyysisenä pääomana

Kuviossa 2 ylempi käyrä kuvaa keskimääräistä korkea-asteen koulutuksen suorittamisastetta lapsuuskodin tuloaseman perusteella. Alempi käyrä kuvaa vastaavaa maisterin tutkinnon osalta.

Tässäkin silmiinpistävää on riippuvuuden epälineaarisuus, mikä näkyy suorittamisasteen voimakkaana kasvuna lapsuuskodin tulojakauman suurituloisessa osassa. Erityisesti tämä näkyy maisterin tutkinnon osalta. Koulutusvuosina arvioituna lähtöaseman (lapsuuskodin tulojakaumassa) 10 prosenttiyksikön (yhden tulokymmenyksen) nousu lisää lapsen koulutusvuosia keskimäärin kolme kuukautta. Tytöillä, jotka saavuttavat muutenkin korkeamman koulutustason kuin pojat, tämäkin vaikutus on voimakkaampi, eron ollessa keskimäärin noin puolitoista viikkoa. Lineaariseen ennusteeseen perustuvien lukujen tulkintaa tosin vaikeuttaa kuviosta ilmenevä voimakas epälineaarisuus.

Korkeampi koulutustaso lisää inhimillistä pääomaa ja heijastuu ansiotuloihin sekä keskimäärin korkeamman palkkatason että pienemmän työttömyysriskin välityksellä. Kuviossa 3a on esitetty lapsuuskodin tuloaseman perusteella tehty ennuste lasten odotetuille ansiotuloille. Se noudattaa pääosin koulutusvuosien vastaavaa kuvaajaa, vaikkakin myös työssäkäynti riippuu positiivisesti lapsuuden tuloasemasta, voimistaen koulutusvuosissa näkyvää riippuvuutta. Lisäksi opintojen päätyttyä sekä perhetausta että vanhempien suhteet ja kytkökset vaikuttavat perittynä sosiaalisena pääomana siihen, mitä tuottoa lapsi koulutuksestaan saa.

Lapsuuskodin tarjoamien resurssien ja vanhempien koulutusinvestointien ohella myös julkisen vallan politiikka vaikuttaa, ja sillä kilpakenttää voidaan tasoittaa. Tässä tärkeitä ovat koulutuksen nivelvaiheet. Talousnobelisti James Heckman on useissa yhteyksissä painottanut laadukkaan varhaiskasvatuksen merkitystä ja kuinka sillä voidaan parantaa erityisesti heikommista lähtökohdista ponnistavien myöhempiä mahdollisuuksia.

”Vaikka koulutus olisi keskimäärin kannattavaa, kaikki riittävillä valmiuksilla varustetut nuoret eivät kouluttaudu, ellei julkista tukea ole saatavilla.”

Toisaalta kaikki riittävillä valmiuksilla varustetut nuoret eivät kouluttaudu, ellei julkista tukea ole saatavilla. Näin käy, vaikka koulutus olisi keskimäärin kannattavaa. Köyhien perheiden lahjakkaat lapset eivät saa tukea vanhemmiltaan eivätkä pankit ole halukkaita myöntämään lainaa, jos niiden vakuutena ovat vain tulevat, epävarmat työtulot. Opiskelijat kaihtavat suuria lainoja eikä koulutuspääoman epävarmalle tuotolle ole osuus- eikä vakuutusmarkkinoita. Toisaalta varakkaat vanhemmat voivat suoraan tukea lapsiaan.

Inhimillisen pääoman osalta tulokset ovat odotettuja, mutta pääomatulojen osalta kuvio 3b on ehkä yllättävämpi. Ensinnäkin siksi että tulos koskee nuoria aikuisia, joita tarkastellaan harvemmin tästä näkökulmasta. Toiseksi riippuvuus on varsin tasainen ja saatujen pääomatulojen määrä on vähäinen aina kaikkein suurituloisimpien kotien lapsiin asti. Tämä tuli ilmi jo aiemmasta otos­aineistosta (Suoniemi 2017a, 2017b) mutta näkyy tässä vielä selvemmin. Tulojakauman huipulla (ylin tulonsaajaprosentti) lapset saavat vuodessa keskimäärin noin 15 000 euron pääomatulot (keskiarvo vuosilta 2013–2014). Aineisto ei kerro, ovatko nämä seurausta paremmista mahdollisuuksista tai tiedosta muuntaa ansiotuloja suurituloiselle lievemmin verotuiksi pääomatuloiksi vai vanhemmilta sukupolvilta saaduista lahjoista ja perinnöistä. Tosin joillakin heistä oli merkittäviä henkilökohtaisia osinkotuloja jo vuonna 1995, jolloin he olivat vasta murrosiässä.

Millä alueilla kasvaminen lisää mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun?

Presidentti Obaman talouspoliittinen pääneuvonantaja Alan Krueger (2012) esitteli ”Kultahattu -käyrän”, joka sai laajaa huomiota. Sen mukaan alueiden sisäisillä tuloeroilla on negatiivinen korrelaatio ylisukupolvisen liikkuvuuden kanssa (Corak 2013); mitä suuremmat ovat tuloerot, sitä lähempänä lasten tuloasemat ovat heidän vanhempiensa tuloasemia. Suomessa tällainen yhteys löytyy maakuntatasolla (Suoniemi 2017a, 2017b).⁸ Mutta tässä maakuntia oli vain 19, hajonta on pientä alueiden välillä ja löydetty korrelaatio on pitkälti pääkaupunkiseudun lukuarvojen vaikutusta. Näistä syistä aluetason korrelaatiot ovat Suomessa epätarkkoja ja hauraita Yhdysvalloissa tehtyyn tutkimukseen verrattuna (Chetty et al. 2014a, 2014b). Tosin liittovaltiona Yhdysvalloissa alueelliset ero ovat valtavia, ja osa alueista on useilla kehityksen mittareilla kehitysmaatasolla.

Havainnot eivät kuitenkaan ole ristiriidassa aiemman tutkimuksen kanssa, ja uusi kokonaisainesto sallii tarkastelun yksityiskohtaisemmalla seutukuntatasolla. Seutukunta määritellään vuoden 1995 perustella. Lisäämällä Helsingin kaupunki erillisenä alueena oli Manner-Suomessa 87 tällaista aluetta vuonna 1995.

Kun edellä silmiin pisti suurituloisten aseman periytyminen, kiinnitetään nyt huomiota vanhempien tulojakauman (kotitalouden keskitulot vuosina 1995–1999) pienituloiseen osaan. Koska tuloliikkuvuuden mittarit perustuvat korrelaatioihin ja suurituloisten osalta vanhempien ja lasten tuloasemien välinen yhteys on epälineaarinen, tästä on lisäetua. Tarkastelemme siis ylisukupolvista tuloliikkuvuutta tuloalueella, jossa tuloasemien välinen yhteys on lähes suoraviivainen. Absoluuttisen tuloliikkuvuuden sosiaalisen nousun mittari (Chetty et al. 2014a) antaa lineaarisen ennusteen sille, mikä on lapsen keskimääräinen tuloasema, kun vanhempien asema valitaan jakauman alemman puoliskon keskikohdalta (25. prosenttipiste). Sekä lasten että vanhempien tuloasemat mitataan valtakunnan tasolla. Samalla lineaarisuus takaa sellaisen tulkinnan, että saatu ennuste kertoo mihin jakauman alemman puoliskon ((0–50) -prosenttipisteen väli) lapset keskimäärin päätyvät.

Chetty et al. (2014a) perustelevat laajasti sitä, miksi tuloliikkuvuus on sidoksissa lapsuuden kasvuympäristöön. Suomessa Kultahattu-käyrän kaltainen yksinkertainen yhteys häviää seutukuntatasolla, kun tuloeroja mitataan Gini-kertoimella⁹. Toisaalta Gini-kertoimella on puutteensa erityisesti jakauman ääripäissä tapahtuvien muutosten osalta. Käytämme sen vaihtoehtona mittaria, joka on kolmen jakauman eri osiin keskittyvän mittarin keskiarvo. Nämä ovat huipputulonsaajien (alueen ylimmän tuloprosentin) tulo-osuus alueen käytettävissä olevista tuloista, käytettävissä olevien tulojen alueellinen Gini-kerroin laskettuna ilman huipputulonsaajia ja alueen köyhyysaste, rajana 60 prosenttia valtakunnallista mediaanista. Tämä yhteen lukuun puristettu mittari heijastaa Gini-kerrointa monipuolisemmin tulonjaon muutoksia.

Kuviosta 4 näkyy, missä yhdistelmämittarimme saa tulojaon kannalta epäsuotuisimmat arvot – lämpökartassa vastaavat seutukunnat on väritetty lämpimällä värillä. Vastaavasti kuvio 5 kertoo epäsuotuisista sosiaalisen nousun mahdollisuuksista. Arvot perustuvat sosiaalisen nousun vajeeseen, joka saadaan vähentämällä 50 prosentin tavoitearvosta yllä määritelty ennuste keskimääräiselle tuloasemalle. Siis mitä epäsuotuisampi alue sitä lämpimämpi väri. Menemättä yksityiskohtiin voidaan todeta laaja sisä- ja Itä-Suomen kattava alue, jolla sosiaalisen nousun heikommat edellytykset yhdistyvät muita korkeampiin tuloeroihin. Muuttujien välinen korrelaatio on suhteellisen korkea 0,26. Itse asiassa käy ilmi, että Gini-kertoimella korrelaatio on negatiivinen ja pudottamalla se pois saataisiin korrelaatio nousemaan jopa 0,30:en.

Näyttää siis siltä, että jakauman ääripäissä havaitut erot liittyvät voimakkaammin sosiaalisen nousun mahdollisuuteen eikä Gini-kerroin ole tässä yhteydessä hyödyllinen tulonjaon mittari. Tulonjaon polarisaation, jonka loogisena vastineena on keskiluokan pieni koko, kanssa löydetty korrelaatio näyttäisi tarjoavan hypoteeseja jatkotutkimukselle. On useita syitä, miksi polarisaatio vaikuttaisi tähän tapaan. Asuinalueiden sosiaalinen eriytyminen vaikuttaa heikommista lähtökohdista ponnistaviin usean eri vaikutuskanavan kautta: vähentäen kontakteja menestyviin ikätovereihin ja roolimalleihin, vähentäen paikallisten julkishyödykkeiden, kuten koulujen, rahoitusta ja vaikeuttaen pääsyä lähellä sijaitseviin töihin.

Koulupiirieroja kaventavana lääkkeenä on positiivinen diskriminaatio, jossa voimavaroja suunnataan kouluille niin, että lähtökohtaerot kaventuvat. Lisäksi sosiaalista eriytymistä voidaan ehkäistä asuntopolitiikalla. Sekä vanhempien että lasten sosiaalinen verkottuminen johtaa asuinalueiden eriytyessä lopputuloksiin, jotka hyödyttävät lähinnä parempiosaisia huono-osaisten kustannuksella.

Edellä nostettiin esiin koulutuksen nivelvaiheet, joissa julkisen vallan politiikkatoimet ovat mahdollisesti tehokkaimmillaan. Peruskoulu-uudistus heikensi dramaattisesti vanhempien ja lasten tulojen välistä sidosta (Pekkarinen et al. 2009). Uudistuksesta on kulunut jo viisi vuosikymmentä. Pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelmassa on koulutuspoliittinen uudistus, joka laajentaa oppivelvollisuutta ja muuttaa toisen asteen opiskelun maksuttomaksi. Näin voidaan alentaa kynnystä jatko-opintoihin. Nykyisin toisen asteen opinnot voivat maksaa tuhansia euroja, ja monelle kulujen kattaminen on haastavaa tai jopa mahdotonta. Uudistuksella voitaisiin taata se, että mahdollisimman pieni osa lapsista jää pelkän peruskoulun varaan, ja se alentaa kynnystä jatko-opintoihin.

Mutta tämäkään ei välttämättä riitä. Vahvasti progressiivinen ja suurten omistusten ankara, esimerkiksi Euroopan unionin laajuinen, varallisuusvero olisi tehokas ja oikeudenmukainen lisätoimi, joka samalla antaisi rahoitusmahdollisuuksia haasteisiin, jotka ovat ylikansallisia.