1. T&Y-lehti
2. Ekonomistit verotuksen epäoikeudenmukaisuutta vastaan

Ekonomistit verotuksen epäoikeudenmukaisuutta vastaan

Kalifornian yliopiston (Berkeley) professorien kirjassa kuvataan, kuinka Yhdysvaltojen verojärjestelmä on muuttunut regressiivisemmäksi eli rikkaita suosivammaksi yli ajan. Nykytilanteessa rikkaimmat maksavat pienemmän osan tuloistaan veroina kuin keskiluokka. Tarkemmin sanottuna 400 rikkaimman yhdysvaltalaisen keskimääräinen veroaste on alhaisempi kuin köyhimmän 50 prosentin.

Veroasteiden viimeisen sadan vuoden historia on Yhdysvalloissa käänteisen U-käyrän muotoinen. Nykytilanne on monelta osin paluuta viime vuosisadan alun eriarvoisuuteen ja vähemmän progressiiviseen verotukseen. Kirjoittajat toteavat, että nämä muutokset eivät johdu pelkästään kansalaisten arvojen muutoksesta, vaan veronkiertoa helpottavan teollisuuden kehittymisestä, monikansallisten yhtiöiden lisääntyneestä kyvystä vältellä veroja ja kansainvälisestä verokilpailusta, joka ajaa veroasteita alas. Tämän takia he kutsuvat verotuksen tilannetta normatiivisesti epäoikeudenmukaiseksi ja etsivät keinoja lisätä verotuksen progressiivisuutta.

Taloustieteen sisällä Saezin ja Zucmanin menetelmistä on käyty melko kiivasta keskustelua, sillä se poikkeaa aiemmista vastaavista laskelmista siltä osin, että yritysten voittojen on laskettu tulevan täysin omistajille. Itse menetelmäkeskustelua ei avata kirjassa kovin syvällisesti, vaan siinä viitataan kirjoittajien akateemiseen tutkimukseen aiheesta. Kirjoittajien teesi on, että verojakaumaa tulisi tarkastella eri menetelmillä riippuen käyttötarkoituksesta.

Kirjoittajat tarkastelisivat erikseen, kuinka verot vaikuttavat suoraan tulojen jakaumaan. Tätä tarkoitusta varten he rakentaisivat laskelmat siten, että tuloverot lasketaan työntekijöiden maksamiksi, yritysverot omistajien maksamiksi ja kulutusverot kuluttajien maksamiksi ilman, että verotuksen käyttäytymisvaikutuksia otetaan huomioon.

Saez ja Zucman huomioisivat käyttäytymisvaikutukset vain verouudistusten vaikutusten arvioimiseen. Heidän ehdotuksensa siis erottelisi nämä kaksi menetelmää, kun nykyään menetelmät molempiin tarkoituksiin ovat yhtenevät. Näillä menetelmillä he ovat nettisivuillaan (taxjusticenow.org) laskeneet kunkin Yhdysvaltain presidenttiehdokkaan veroehdotusten vaikutukset tuloluokittain.

Riippumatta menetelmäkeskustelusta Saezin ja Zucmanin tulokset ovat hätkähdyttäviä. He pohtivat kirjassaan kuinka nykytilanne voisi muuttua. Euroopan unioni saa kritiikkiä osakseen, sillä mikä tahansa verouudistus vaatii jäsenten yksimielisyyden. Se johtaa siihen, että esimerkiksi Luxemburg, joka joissakin asioissa muistuttaa veroparatiisia, voi estää eurooppalaisen verouudistuksen, joka helpottaisi veroparatiisien valvontaa.

He esittävät yritysveron kiristämiseksi toimenpideohjelman. Ensinnäkin kunkin maan tulisi pitää huoli, että omassa maassa päämajaa pitävät suuryritykset todella maksavat veronsa. Tämä tapahtuisi niin, että jos esimerkiksi ranskalainen suuryritys maksaa 2 prosenttia veroa voitoistaan Jerseyn saarella ja Ranska yleensä verottaisi yrityksiään 25 prosentin tasolla, Ranska asettaisi 23 prosentin eli erotuksen verran veroja kyseisen suuryrityksen Jerseyn saaren voittoihin.

Kirjoittajien keskeisin suositus on huomattavan korkea varallisuusvero.

Yllä esitetty lisävero voisi tietysti ajaa suuryritykset siirtämään pääkonttorinsa muualle. Tätä uhkaa vastaan Saez ja Zucman korostavat verokoordinoinnin merkitystä. He ehdottavat kaikille G20-maille yritysveron minimitasoksi 25 prosenttia. He tiedostavat uhan, että pääkonttorit siirtyisivät todellisiin veroparatiiseihin G20-ryhmän ulkopuolelle. He osoittavat, että tämä on harvinaista ja että ainakin suuryritykset ovat tähän asti pysyneet rikkaissa maissa.

Kolmas keino olisi verottaa veroparatiiseissa sijaitsevia suuryrityksiä myynnin eikä voittojen mukaan. Tällainen muutos ei rikkoisi kansainvälisiä sopimuksia ja olisi välittömästi toteutettavissa. Viimeisenä toimena Saez ja Zucman ehdottavat rangaistuksia maille, jotka eivät suostu veroyhteistyöhön.

He myös tarkastelevat tapoja verottaa rikkaita yksilöitä nykyistä enemmän. Keskeisin suositus heiltä on varallisuusvero. Yhdysvaltain poliittisissa keskusteluissa varallisuusveroa on ehdotettu usealta suunnalta, ja se vaikuttaakin jopa realistiselta uudistukselta siellä. Suomessa varallisuusvero poistettiin vuonna 2006, eikä sen palauttaminen ole vielä ollut kovin varteenotettavasti esillä.

Saezin ja Zucmanin kirja on kattava katsaus verotuksen nykytilaan. Kirjaa voi lämpimästi suositella kaikille aiheesta kiinnostuneille, jos on valmis hyväksymään heidän normatiivisen lähtökohtansa verotuksen liian alhaisesta progressiivisuudesta.