1. T&Y-lehti
2. Vakaassa veneessä eivät cocktail-lasitkaan läiky

Vakaassa veneessä eivät cocktail-lasitkaan läiky

Makrotaloustiede on askeltanut pitkän matkan eteenpäin vuosikymmenien aikana. Välillä on kompastuttu. Näin kävi 1970-luvulla, kun monissa kansantalouksissa tapahtui jotain, minkä ei pitänyt olla mahdollista – inflaatio kiihtyi ja työttömyys kohosi. Stagflaatio siis iski. Silloisten makrotaloustieteen välineiden avulla asiaa oli vaikea ymmärtää. Vaikeaa olisi myös tarjota luotettavia toimenpidesuosituksia talouspäättäjille.

Hegeliläisittäin kuvattuna keynesiläisyyden teesi sai 1970-luvun lopulla vakavaksi haastajakseen monetaristien ja rationaalisten odotusten koulukuntien antiteesin. Seurasi rankka tieteellinen debatti. Sitä käytiin taloustieteen ns. top-lehdissä.

Tuloksena oli synteesi, joka kulkee nimellä uuskeynesiläisyys. Sen mukaan pitkällä aikavälillä talous kasvaa teknologisen kehityksen ja tarjonnan varassa, mutta kysynnän heilahtelut aiheuttavat lyhyen aikavälin suhdannevaihteluja. Laskusuhdanteessa monet menettävät työnsä. Alettiin myös ymmärtää paremmin politiikkatoimien heikkouksia ja mahdollisuuksia. Seurasi ns. Great Moderation, suurenmoisen vakauden aika. Esimerkiksi Yhdysvalloissa suhdannevaihtelu vaimeni merkittävästi vuosiksi 1985–2007.

On tutkimusnäyttöä, että vakaa suhdannekehitys edistää myös pitkän aikavälin talouskasvua. Talouskasvun keskeiseksi tekijäksi tunnistettiin yritysten innovaatiot. Nyt tiedetään, että innovointi sisältää (epä)onnistumisia ja tulevaisuuteen tähyilyjä. Talouden vakaus edistää innovointia, mutta toisaalta innovointi aiheuttaa epävakautta, ns. luovaa tuhoa.

Vakaudelle on siis kysyntää sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä, niin innovoivissa yrityksissä kuin arjessa kamppailevissa kotitalouksissa. Kuka tai mikä voisi tätä tarjota?

Valtiovalta voi tehdä osansa suhdanteiden tasaamisessa. Keskuspankin vastuulla on inflaation hallinta. Palkka- ja työllisyyskehityksen vakaudesta merkittävä vastuu puolestaan kuuluu työntekijä- ja työnantajajärjestöille. Tälle työnjako-opille on sekä teoreettisia että empiirisiä perusteita. Ennakoitavuus on kaikilla näistä kaikki kaikessa, sillä odotukset vaikuttavat jo nyt – ne alkavat siis luoda tulevaisuutta välittömästi.

Epävakautta aiheuttavan kielteisen odotusspiraalin riski on Suomessa nyt ilmeinen: Jo pelkkä odotus tulevasta inflaatiosta lisää palkansaajille painetta vaatia korkeampia nimelliskorotuksia ja työnantajille valmiutta suostua niihin. Tämä osaltaan kiihdyttää kotitalouksien ostovoimaa nakertavaa inflaatiota. Kotitaloudet voivat reagoida tähän vähentämällä kulutuskysyntäänsä. Kysyntänäkymien heikkous puolestaan tutkitusti vähentää yritysten innovointihalukkuutta. Tämä kaikki heikentää myös yritysten omistajien voittoja niin lyhyellä kuin pitkällä aikavälillä.

Kun vene vielä keikkuu koronapandemian jäljiltä ja Putin puhkuu uusia myrskyaaltoja talouteen, tarvitsisimme vakauttavia toimia kipeämmin kuin tavallisesti. Epävakautta aiheuttavat kielteiset odotusspiraalit pitäisi saada poikki niin pian kuin mahdollista. Lyhyellä aikavälillä palkansaajilla on suuri tarve ja monilla yrityksillä mahdollisuuksia huomattavasti tavallista tuntuvampiin sopimuskorotuksiin. Tässä tilanteessa tuntuvat sopimuskorotukset vakauttaisivat palkansaajien ostovoiman kehitystä.

Samalla tarvittaisiin kuitenkin uskottava silta seuraaville vuosille. Maailmaan, jossa inflaatio on jälleen hallinnassa ja maltillisemmatkin sopimuskorotukset turvaavat taas ostovoimaa. Hyvin koordinoidut tai peräti keskitetyt sopimukset saattaisivat tarjota sitä työmarkkinarauhaa ja vakautta, jota yritykset tarvitsevat pitkäjänteiseen kehittämiseen.

Tämä helpottaisi pitämään työmarkkinamme edes lähellä nykyistä historiallisen hyvää tilannetta: meillä tehdään palkkatyötä enemmän kuin vuosikymmeniin ja työntekijät liikkuvat vilkkaasti työpaikkojen välillä. Talouden vakaus ja sen tuottama myönteinen työmarkkinadynamiikka parantaisivat edellytyksiä pitkän aikavälin talouskasvulle ja hyvinvointivaltion taloudellisten perusteiden hoitamiselle.