1. T&Y-lehti
2. Turhaa työtä

Turhaa työtä

Miltä tuntuisi tehdä työtä, johon liittyy kohtuullinen korvaus ja hyvät työehdot, mutta jolla ei ole mitään merkitystä? Kukaan ei huomaisi, jos katoaisit. Miksi sellainen työ olisi ikinä ollut edes olemassa?

Antropologi David Graeber pohtii näitä kysymyksiä kirjassaan, joka laajentaa hänen paljon huomiota saaneen vuonna 2013 ilmestynyttä kolumniaan. Graeberin provokatiivinen viesti on, että yhä suurempi osa työstä on yhteiskunnan kannalta merkityksetöntä. John Maynard Keynes ennusti jo lähes vuosisata sitten, että työnteko vähenee teknologisen kehityksen ja tuottavuuskasvun myötä. Jostain syystä olemme kuitenkin täyttäneet päivämme turhilla työtehtävillä.

Graeber pyrkii ensin dokumentoimaan merkityksettömän työn yleisyyttä. Hänen mukaansa paras tapa selvittää asiaa on kysyä sitä työntekijöiltä itseltään. Em. kolumnin julkaisun jälkeen tehdyssä brittikyselyssä 37 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, ettei heidän työnsä tuota mitään merkittävää lisäarvoa. Näyttäisi siis siltä, että merkityksettömyyden ongelma on työmarkkinoilla todellinen ja siksi huomion arvioinen.

Kirjan parasta ja viihdyttävintä antia on sen ansiokas pureutuminen satojen työntekijöiden raportoimiin kuvauksiin omista työtehtävistään ja niiden herättämistä turhautumisen tuntemuksista. Tarinoissa työntekijät teeskentelevät olevansa kiireisiä, koska he tietävät joutuvansa tekemään merkityksettömiä töitä vaikuttaessaan joutilailta.

Työntekijöiden parannusehdotuksia ei kuunnella, koska kenelläkään ei ole aikomustakaan tehdä asioita järkevämmällä tavalla. Kukaan ei halua korjata alkuperäistä ongelmaa, jota paikkaamaan hänet on palkattu. Joskus vaikuttaa siltä, ettei työntekijällä ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin saada esimiehensä näyttämään paremmalta olemalla pomotettavana. Jotkut kokevat, että heidän työnsä aiheuttaa jopa yhteiskunnallista harmia.

Graeber onnistuu erinomaisesti sanallistamaan työntekijöiden turhautumisen tilanteissa, joissa omilla teoilla ei tunnu olevan minkäänlaista merkitystä yrityksen tai vielä vähemmän yhteiskunnan kannalta. Merkityksen puutteesta seuraavalla ”henkisellä väkivallalla” on mahdollisesti suuria vaikutuksia työntekijöiden terveyteen ja onnellisuuteen.

Kirjoittaja päätyy kuitenkin tekemään uskaliaampaa tilastojen tulkintaa keskustellessaan merkityksettömän työn yleisyydestä ja etenkin sen kasvusta. Hänen mukaansa esimerkiksi palvelu- ja rahoitussektorin kasvu on hyvä esimerkki siitä, että merkityksetön työ on kasvanut. Hän täydentää tätä tulkintaa useiden työntekijöiden kertomuksilla. Hän pistää kuitenkin mutkia suoraksi laittamalla yhtäläisyysmerkkejä esimerkiksi hallinnollisen työn ja henkilöstöhallinnan kasvun ja merkityksettömyyden kasvun välille osoittamatta, että merkityksen tunteella ja näiden alojen kasvulla olisi selkeä yhteys.

Graeber pyrkii esittämään teorian siitä, miksi merkityksettömien töiden määrä on kasvanut, vaikka voittoa tavoittelevien yritysten luulisi palkkaavan työntekijöitä lähinnä silloin, kun siitä on yritykselle hyötyä. Hänen mukaansa paradoksi ratkeaa huomaamalla, ettei talous ole täysin markkinaehtoinen. Yrityksillä on valtaa ja mahdollisuuksia palkata työntekijöitä esimerkiksi seisomaan turhanpanttina aulassa kohottamassa yrityksen imagoa tai johtajien itsetuntoa.

Toinen keskeinen osa teoriaa on moraalikäsitys, jossa työ on itsessään tärkeää, oli se sitten merkityksellistä tai ei. Graeber viittaa mm. Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman lausuntoihin, joissa terveydenhuollon uudistuksia ei haluttu tehdä, koska ne hävittäisivät miljoonia terveydenhuollon hallinnollisia työpaikkoja. Konkreettiset mekanismit, jotka johtavat tähän asetelmaan, eivät kuitenkaan tule kovin selkeästi esiin kirjassa.

Graeberin analyysi on jo saanut huomattavaa kritiikkiä. Valitettavasti hän jättää käytännössä vastaamatta kriitikoille, joiden mukaan yksi uskottava selitys merkityksettömyyden tunteen kasvulle on työtehtävien erikoistuminen ja organisaatioiden monimutkaistuminen ja tästä seuraava mahdollinen työntekijöiden vieraantuminen työn lopullisista päämääristä. Tämän kritiikin mukaan on mahdollista, että merkityksettömyyden tunne kasvaa, vaikka jokaisella yksittäisellä työntekijällä olisi edelleen oma tärkeä roolinsa kokonaisuudessa.

Vaikka Graeberin nostamiin väitteisiin merkityksettömyyden kasvusta ja sen synnyttävistä mekanismeista on hyvä suhtautua kriittisesti, hän kuitenkin nostaa esiin erittäin tärkeitä ja todellisia ongelmakohtia työpaikoilla. Kirja herättää monia olennaisia kysymyksiä siitä, miten työ pitäisi organisoida tulevaisuudessa, jotta työntekijät kokisivat toimintansa hyödyllisenä ja palkitsevana. Graeber itse ehdottaa, että perustulon kaltaiset ratkaisut sosiaaliturvassa voisivat johtaa siihen, että harvempi työntekijä ottaa vastaan työtä, jolla ei ole merkitystä, mutta perustulon avulla selviää taloudellisesti.