1. T&Y-lehti
2. Pelokas apina hoipertelee kapealla käytävällä

Pelokas apina hoipertelee kapealla käytävällä

MIELENLAADULTAAN IHMINEN on edelleen se sama pelokas apina, joka yritti selvitä vaarallisilla savanneilla satoja tuhansia vuosia sitten. Näin voidaan kiteyttää Toulousen yliopiston taloustieteen professorin Paul Seabrightin kirjan The Company of Strangers: A Natural History of Economic Life lähtökohtia. Kirjan tavoite on ymmärtää ihmiskunnan taloudellista kehitystä viimeksi kuluneiden 100 000 vuoden aikana. Ymmärrykseen tarvitaan aineksia taloustieteen lisäksi antropologiasta, historiasta, biologiasta ja evoluutiopsykologiasta.

Jotta tuon heikon, hitaan, mutta fiksun rääpäleen geenit voisivat levitä julmassa ympäristössä, aivojen täytyy ohjata olion toimintaa periaatteella parempi olla väärässä kuin vaarassa. ”Käytännöllisen totuuden” käsite on siinä maailmassa hyödyllinen. Venäjän kielessä sen virkaa täyttää sana pravda. Sen suomenkielinen tarkka käännös ei siis ole totuus tai englannin kielen truth. Kun vastaan tulee tuntematon lajitoveri, syyttömyysolettamaan nojautuminen ei ole voittajastrategia. On helppo ymmärtää, että logiikan periaatteiden pohdinta tai syyttömyysolettamaa perusoikeutena tutkiva perusoikeustutkimus eivät olleet varhaisilla esivanhemmillamme päällimmäisenä mielessä.

OLI SIIS VAARALLISTA luottaa tuntemattomiin. Pienissä heimoyhteisöissä tuntemattomia kuitenkin tapasi harvoin. Yhteistyö perustui läheisiin, henkilökohtaisiin suhteisiin. Erikoistumiselle ja työnjaolle ei ollut paljon tilaa. Ihmiselo oli tyypillisesti kärsimyksen jalostama, mutta lyhyt.

Vaurastuminen kuitenkin edellyttää, että ihmiset toimivat taloudellisesti tehokkaasti laajoissa yhteiskunnissa. Niissä valtaosa kohtaamisista tapahtuu väistämättä ventovieraiden kesken. Heidän pitää pystyä järjestämään arkensa siten, että voivat luottaa muiden hyväntahtoisuuteen tai ainakin sääntöjen noudattamiseen.

Seabright esittää, että tämä luottamus ei ole vaistonvaraista vaan institutionaalisesti rakennettua: markkinat, oikeusjärjestelmät, raha ja sopimukset kahlitsevat viettejämme ja ohjaavat toimintaamme. Myös epämuodolliset instituutiot, kuten normit ja moraalikoodistot, ovat tärkeitä. Nämä yhdessä mahdollistavat laajan yhteistyön.

Seabrightin analyysissä yhdistyy evoluutioajattelua sekä moderni, instituutioiden roolia korostava talouden kasvun tutkimus. Biologinen evoluutio ei siis ole valmistanut ihmistä laajamittaiseen yhteistyöhön. Sen sijaan kulttuurievoluutio – kieli, tarinointi, uskomus- ja oikeusjärjestelmät – on mahdollistanut sen, että voimme (yleensä) luottaa kaupan ja vaihdon logiikkaan ilman henkilökohtaista suhdetta.

DARON ACEMOGLU JA KUMPPANIT ovat kuvanneet, kuinka 1600-luvun jälkeen erityisesti Englantiin ja Pohjois-Amerikkaan alkoi kehittyä valtiollisia instituutioita, jotka mahdollistivat pitkäjänteisen talouskasvun. Näissä yhteiskunnissa ihmiset saattoivat luottaa ainakin kohtuullisesti henkensä, oikeuksiensa ja omaisuutensa turvaan – sellainen luottamus kannustaa katsomaan tulevaisuuteen, innovoimaan ja investoimaan. Tältä pohjalta syntynyt talouskasvu ja demokratiakehitys ovat ajan mittaan hyödyttäneet koko maailmaa, mukaan lukien autoritääristä Kiinaa.

Kansainvälisissä vertailuissa pohjoismaiset yhteiskunnat pärjäävät poikkeuksellisen hyvin käytännössä kaikilla olennaisilla mittareilla mitattuna. Uskottava selitys tälle on se, että täällä on ollut toimivat muodolliset sekä epämuodolliset instituutiot. Arvostamme totuutta, rehellisyyttä ja oikeusperiaatteita. Itänaapurissamme se on jopa vitsailun aihe. Lukemattomat tutkimukset kertovat, että luotamme toisiimme ja viranomaisiin. Kalmarin unionin jälkeläismaissa näin uskoen ja toimien on selvitty hyvin. Täällä rehellisyys ja luottamus eivät siis ole olleet naurettavaa tyhmyyttä.

Toisaalta instituutiot ja sitä kautta yhteiskunnat ovat hauraita – ja diktatuurin ja anarkian välinen käytävä kapea. Kun instituutiot sattuvat murenemaan ympäriltämme, pelokkaan apinan synkät puolet ponnahtavat esiin. Näin kävi Suomen sisällissodassa vuonna 1918. Yhtäkkiä naapurit alkoivat tappaa toisiaan silmittömästi. Sama nähtiin 1990-luvulla hajoavassa Jugoslaviassa.

INSTITUUTIOT – MUODOLLISET JA EPÄMUODOLLISET – kuljettavat siis talouskasvua. Toisaalta talouskasvu kannattelee instituutioita, kuten taloushistorioitsija Benjamin Friedman on kuvannut. Kun talouskasvu alkaa yskähdellä, muodolliset ja epämuodolliset instituutiot alkavat murentua. Sääntöjä ei enää kunnioiteta, tutkijoita pilkataan, totuus hämärtyy ja epäluulo kasvaa. Ihmismielen synkät puolet alkavat jälleen ohjata toimintaa.

Kuulostaako tutulta? Olisiko syytä olla huolissaan?