1. T&Y-lehti
2. Oikeistolainen talouspoliittinen manifesti

Oikeistolainen talouspoliittinen manifesti

Kirjan otsikko lupaa suomalaisen talousajattelun kritiikkiä. Lukija joutuu kuitenkin odottamaan sivulle 47 asti, kunnes paljastuu mitä ja keiden talousajattelua kritisoidaan. Kyse on talkooajattelusta ja topeliaanisesta talkooväestä. Talkooväkeen kuuluu esimerkiksi yhteiskuntasopimusta puuhannut pääministeri Juha Sipilä. Sen sijaan VM:n virkamiesjohdon talousajattelussa ei ole moitteen sijaa. Omituista kyllä keskeiset talkooihmiset ovat vallassa ollessaan kiltisti noudattaneet VM:n virkamiesjohdon ohjeita.

Esimerkkinä topeliaanisesta yhteistahdosta esitetään: ”Vuonna 2015 puutteellisen kustannuskilpailukykymme vuoksi keskusteluagendalle noussut ikävän tuntuinen työvoimakustannusten alentaminen voitaisiin välttää tuottavuutta nostamalla tai kehittämällä parempia tuotteita” (s. 50). Näin ollen talkooväkeen pääsevät myös Haaparanta ym. (2017), koska heidän tutkimuksensa mukaan Suomen vahvasti kasvanut palveluvienti kilpailee monopolistisilla markkinoilla, joilla erottaudutaan tuotteiden ominaisuuksilla kuten laadulla. Talkooväen ajattelua luvataan jatkossa kommentoida. Sitä saa odottaa kauan, ja silloinkin se on muuttunut tyyliin ”Suomessa ajatellaan …”.

Luku 3 käy perusteellisesti läpi makrotalousteoriaa ja talouskriisin synnyttämää viimeaikaista keskustelua sen tilasta. Erityisesti peruskeynesiläinen oppikirjamalli selitetään hyvin. Pelkään, että luku 3 on alan ulkopuolisille kaavoineen ja erityisslangeineen raskasta luettavaa. Sama pelko pätee lukuihin 4−6, mutta erityisesti lukuun 7, jossa esitellään perusteellisesti NAIRU-teoriaa. Voi käydä kuten Stephen Hawkingin kustantaja varoitti: jokainen kaava pudottaa pois puolet lukijakunnasta.

Finanssipolitiikan kiristäminen oli virhe

Pitkäaikaisena keynesiläisen finanssipolitiikan puolestapuhujana Juhana Vartiaisella on siitä edelleen hyvääkin sanottavaa. Kuitenkin ”lievästi kiristävä finanssipolitiikka oli perusteltu valinta vuosille 2012–2018” (s. 170). Näin siksi että rakenteellisia uudistuksia pitää tehdä jo taantuman aikana.

Rakenteelliset ongelmat eivät tuntuneet kuitenkaan haitanneen talouden menestystä ennen kriisin puhkeamista. Talousnobelisti Robert Solow (1993) on osuvasti todennut: ”Sanaa rakenteellinen näytetään usein käytettävän viestittämään, että henkilö puhuu jostakin syvällisestä tietämättä mistä oikeasti on kysymys”.

On myös tutkimustietoa siitä, että huonosti hoidetusta lamasta syntyviä taloudellisia ja sosiaalisia menetyksiä ei saada koskaan takaisin. Monet hiljattain tehdyt tutkimukset vahvistavat kiristyspolitiikan olleen valtava virhe. Alan Auerbach ja Juri Gorodnichenko (2017) osoittivat kehittyneiden maiden aineistolla, että finanssipoliittinen elvytys taantumassa olevassa taloudessa voi parantaa julkisen talouden kestävyyttä jopa maissa, joissa julkisen velan bkt-suhde on korkea.

Laurence Ball (2014) on tutkinut vuonna 2007 finanssikriisinä alkaneen taantuman vaikutuksia potentiaaliseen tuotannon kasvuun. Hän osoitti, että Sveitsi pois lukien kaikki OECD-maat ovat kärsineet. Suomikin löytyi kärsijöiden kärkipäästä, mutta kiinnostavampi havainto oli, että Ruotsin potentiaalisen talouskasvun menetykset olivat suuremmat kuin OECD-maissa keskimäärin. Havainto riittää kyseenalaistamaan Ruotsin väitetyn ns. työlinjan menestyksen työmarkkinoiden ”vapauttamisessa” ja työn tarjonnan rakenteellisten ongelmien ratkaisussa.

Kirjoittaja ei tiedä Suomen tuloerojen kasvusta

Taloudellisella eriarvoisuudella ei ole kirjassa juuri mitään roolia. Tähän löytyy kaksi syytä. Tulonjako-ongelmaa ei synny makromalleissa, joissa esiintyy vain yksi ainoa edustava kansalainen. Toiseksi Suomen tuloerojen kehityksestä annetaan hämmästyttävän virheellistä tietoa. Ensin todetaan: ”Suomessa tuloerot ovat säilyneet 1990-luvun puolivälin jälkeen jokseenkin muuttumattomina”. Myöhemmin vielä vahvemmin: ”…eivätkä Suomen tuloerot ole 1990-luvun puolivälin jälkeen kasvaneet lainkaan”.

Ajanjaksolla 1995–2000 Suomen käy­tettävissä olevien tulojen erojen kasvu Gini-kertoimella mitattuna oli OECD-maiden nopeinta. Kuten Riihelä ja Tuomala artikkelissaan T&Y:n tässä numerossa selittävät, suhteellinen Gini-kerroin aliarvioi tuloerojen kehitystä Suomessa tuona aikana, koska suurimmat muutokset tapahtuivat aivan ylimmissä tuloissa.

Tuloerojen kasvun taustalla oleva veropolitiikka ei saa myöskään huomiota kirjassa. Verojärjestelmämme vääristää pääoman kohdentumista, sillä reaali-investointien sijasta listaamattomat yhtiöt sijoittavat arvopapereihin ja kiinteistöihin eli kasvattavat nettovarallisuuttaan verojen minimoimiseksi. Tämä näkyy myös Tilastokeskuksen Varallisuusaineistosta, jonka mukaan varakkaiden listaamattomien yhtiöiden omistajien varallisuutta on kasvattanut nimenomaan rahoitusvarallisuus. Uusin vuotta 2016 koskeva Tilastokeskuksen varallisuusaineisto kertoo saman kehityksen jatkuvan.

Lisäksi EKP:n arvopaperiostot ovat edelleen vahvistaneet tätä kehitystä. Reaali-investoinnit vähenivät 2011 jälkeen. Näin ollen ”uusi” raha ei kulkeutunut tuotannollisen pääoman kasvattamiseen, vaan se on mennyt kasvattamaan kaupunkimaan, rakennusten ja kiinteistöjen arvoja. Koska tuotannollinen pääoma ei kasva, työntekijöiden tuottavuuden on vaikea nousta.

Työmarkkinat ovat erilaiset

Rahoitusmarkkinat eivät saa kirjassa juurikaan huomiota. Julkistalouden pulmia esitellään erityisesti luvussa 6 omituisen numeroesimerkin avulla. Julkistaloutta koskeva tutkimustieto sivuutetaan kokonaan. Tämä on hämmästyttävää, koska kirjan suuria huolenaiheita on julkisen talouden tila nyt ja etenkin tulevaisuudessa. Luulisi julkistalouden tutkimuksella olevan suhteellista etua näissä asioissa.

Työmarkkinat ovat kuitenkin kaiken ylikäyvä asia. Sitä kuvaa jo luvun 7 otsikko: Työmarkkinat ratkaisevat. Niiden kuvitellaan tai toivotaan olevan puhtaimman neoklassisen mallin mukaisia, missä hinta välittää informaatiota vain ja ainoastaan niukkuuksista.

Toimiakseen talous kuitenkin tarvitsee informaatiota työntekijöiden, yritysten, tuotteiden jne. ominaisuuksista. Työmarkkinat eivät ole verrattavissa tavanomaisiin, päivittäin ostettavien ja myytävien hyödykkeiden markkinoihin. Työmarkkinoilla sekä työntekijä että työnantaja kohtaavat huomattavasti hankalamman etsintätilanteen. Tavanomaisessa kysyntä-tarjonta-analyysissa ei oteta huomioon konventioita, normeja ja muita sosiaalisia tekijöitä. Monissa tilanteissa työmarkkinoiden kysyntä ja tarjonta asettavat vain palkkojen ylä- ja alarajat. Osapuolten neuvotteluvoimat määräävät, mihin palkat asettuvat näiden rajojen sisällä.

Työmarkkinoiden joustoja kaipaavat kuvittelevat siis elävänsä täydellisen kilpailun ja informaation maailmassa, jota valtio ja työmarkkinajärjestöt toimillaan vääristävät. Alan Manning (2006) osoittaa Britannian aineistolla, että paikalliset monopsonit (yksinostajat) ovat paljon luultua yleisempiä. Manning määrittelee monopsonin perusoppikirjoja laajemmin ottamalla huomioon erilaiset kitkatekijät, jotka sitovat työntekijää paikkakunnalle. Paikallisesti työntekijällä on hyvin vähän vaihtoehtoja, mikä on totta varsinkin pitkien etäisyyksien Suomessa. Vaatimukset lisätä paikallista sopimista tarkoittaisi monopsonien ja oligopsonien aseman vahvistamista. Eikö tämä ole juuri ”jäykkyyksien” lisäämistä?

Suomen julkisen sektorin työllisyysosuus on jäljessä muista Pohjoismaista. Ruotsissa julkisen sektorin työllisyysosuus laski jonkin verran edellisen porvarihallituksen aikana, kun yksityisen sote-tuotanto kasvoi. Muissa Pohjoismaissa terveydenhoitoon uhrataan selvästi Suomea enemmän rahaa suhteessa bruttokansantuotteeseen. Tästä syystä niissä on esimerkiksi julkisessa terveydenhoidossa myös enemmän työntekijöitä kuin meillä. Ero Suomen muiden Pohjoismaiden työllisyysasteiden välillä selittyy pitkälti julkisen sektorin työllisyysosuuksilla.

Sivulla 224 Vartiainen väittää, että ”Ruotsin ja Suomen työttömyysasteet ovat kulkeneet viimeisten 13 vuoden aikana jokseenkin samaa tahtia”. OECD:n tilastojen perusteella ne eivät ole kulkeneet. Ne kulkivat samaa tahtia vuodesta 2005 vuoteen 2012. Tämän jälkeen Suomessa työttömyys jatkoi kasvuaan ja Ruotsissa taas työttömyys väheni. Vuodesta 2012 eteenpäin Suomessa finanssipolitiikka kiristettiin ja Ruotsissa kevennettiin.

Samalla sivulla kirjoittaja väittää myös, että ”sen sijaan Suomen investoinnit ovat olleet vuoden 2009 jälkeen alamaissa, aivan kuten sopii odottaakin taloudessa, jonka työvoima pienenee”. Tosiasiassa investoinnit lähtivät jyrkkään laskuun vuoden 2011 jälkeen kireän finanssipolitiikan aikana.

Talouspoliittinen missio on oikeistolainen

Kirjan keskeinen viesti on, että kolmikantaisen korporatismin perinteestä pitäisi päästä eroon. Ammattiyhdistysliikkeen olemassaolo kuitenkin hyväksytään, kunhan se toimii ”järkevästi”. ”Suomalainen ammattiyhdistysliike on kuitenkin saanut liikaa valtaa ja se on ollut haluton muuttamaan toimintatapojaan”. ”Ammattiliitoille olisi … kollektiivisesti järkevää luopua osasta neuvotteluvoimastaan ja jättää enemmän sovittavaa työpaikoille”. Talouspoliittinen ohjelma tiivistetään: ”Kaikkea tätä voi pitää talousliberaalina agendana, ja mielestäni on ilmeistä, että Suomi tarvitsee maltillista askelta tällaiseen ”oikeistolaiseen” suuntaan”. Vaatimus ei tunnu oikeistopoliitikon esittämänä kovin yllättävältä.

Kirja on varsin sujuvasti kirjoitettu, kuten ahkeralta kirjoittajalta sopii odottaa. Teksti on usein sangen korkea­lentoista. Vahvoja väitteitä esitetään lähes solkenaan, perusteluja sen sijaan vähemmän.

Turhaan vaatimattomuuteen ei Juhanalla ole tapana sortua. Ei nytkään. Sivulla 52 hän asettaa itsensä Karl Marxin rinnalle: ”Varhainen poliittisen taloustieteen edustaja Karl Marx kritisoi aivan samalla tavalla kuin nyt minä sellaisia hyväntahtoisia maailmanparantajia – hänen tapauksessaan utooppisia sosialisteja – jotka perustivat politiikkansa hyvään tahtoon eivätkä talouden tieteelliseen analyysiin.”