1. T&Y-lehti
2. Matti Vanhanen pitää yhä kiinni yksityisyydestään ja puutarhakaupungeista

Matti Vanhanen pitää yhä kiinni yksityisyydestään ja puutarhakaupungeista

Eläkkeelle jäänyt Matti Vanhanen vaikuttaa nykyisin Nurmijärven kunnallispolitiikassa, omassa kirjallisuuspiirissään ja Tiktokissa. Pitkältä eduskuntauralta hänelle jäi paljon tuttuja mutta ei sen paremmin ystäviä kuin vihollisiakaan.

“MIKÄÄN EI NÄYTÄ pahemmalta kuin se, että joku käy entisenä pääministerinä tuoreeltaan neuvomaan.”

Silloin näyttää helposti seniorilta, joka väheksyy nuorempiaan, tai joutuu vastaamaan kysymyksiin, miksi itse ei toiminut opetustensa mukaan pääministerinä vielä toimiessaan.

Muun muassa sen takia Matti Vanhanen siirtyi nopeasti siviilitehtäviin Perheyritysten liiton toimitusjohtajaksi pääministerin tehtävistä vapaaehtoisesti vuonna 2010 luovuttuaan – tarttui mahdollisuuteen, joka ”tuli sattumalta vastaan”. Politiikkaan paluuta hän piti jo tuolloin mahdollisena, ja näin kävikin. Vuoden 2015 kuntavaaleissa hän palasi eduskuntaan, jossa istui vielä kaksi kautta.

Marraskuussa 70 vuotta täyttänyt Vanhanen on nyt kuitenkin eläkkeellä, ainakin tavallaan, ja arvioi ottavansa eduskunnan ja hallituksen työskentelyyn enemmän kantaa kuin kukaan muista entisistä pääministereistä. Tämän hän arvioi johtuvan ainakin osin videopalvelu Tiktokista, johon hän liittyi kansanedustajan työn jätettyään vuonna 2023.

”Ehkä riittävän pitkä ajallinen ero ja puhemiehen rooli viimeisinä vuosina auttavat irtautumaan päivänpolitiikasta. Nyt uskallan omalla tyylilläni sanoa joitakin asioita paremminkin, vähän kuin ulkopuolisena arvioitsijana”, Vanhanen sanoo.

ULKOPUOLINEN VOISI KUITENKIN arvioida, että Vanhasen tyyli ei ole kovin paljon vuosien varrella elänyt. Tiktokiin menon voi toki katsoa kertovan uusiutumiskyvystä, mutta ei valtioneuvos siellä sieluaan ole alkanut purkaa. Välillä on videoita luonnosta ja kulttuuririennoista, mutta enimmäkseen Vanhanen puhuu videoissaan politiikkaa: esimerkiksi sote-palvelujen rahoituslaista, suhdannepolitiikasta, perintöverosta ja kunnallisvaaleista.

Hän puhuu itsestään eläkeläisenä, ja kuten monet nykyeläkeläiset, vaikuttaa olevan koko ajan liikkeessä. Vanhanen on Nurmijärven kunnanvaltuutettu ja johtaa kunnan tulevaisuusvaliokuntaa. Lisäksi hän toimii Kansallisgallerian hallituksen puheenjohtajana ja Työtehoseuran valtuuskunnan puheenjohtajana.

Tukikohtana on uusi omakotitalo piharakennuksineen Lepsämän kylässä pellon laidalla hiekkatien päässä. Olohuoneen seinällä roikkuu muun muassa paikalliselta taiteilijalta tilattu maalaus Lepsämän vanhasta koulusta. Se on käyttökiellossa, mutta vieressä on uusi koulu, joka on ”elinvoimainen ja verevä”. Isoista ikkunoistaan Vanhanen kuvaa Tiktokiin kettuja, jäniksiä ja peuroja.

Talossa kokoontuu myös Vanhasen perustama reilun 30 jäsenen kirjallisuuspiiri. Siihen pääsi, jos seurasi oikeaan aikaan Nurmijärven, Lepsämän tai Klaukkalan Facebook-sivua ja lähetti Vanhaselle yksityisviestin.

”Satunnaisotannalla tuli kiinnostava joukko ihmisiä.”

NURMIJÄRVEN KUNNALLISPOLITIIKASSA ehkä eniten on kuluvana syksynä puhuttanut Keski-Uudenmaan hyvinvointialueen päätös lakkauttaa Rajamäen terveysasema. Taustalla on hyvinvointialueen iso säästöohjelma. Vanhanen piti päätöstä huonona.

”Sotealueella halutaan edelleen katsoa vanhoja kuntia, vaikka kunnat eivät ole sotessa mukana. Pitäisi katsoa todellista yhdyskuntarakennetta.”

Tällä hän tarkoittaa sitä, että Nurmijärvi on kolmen taajaman kunta: Klaukkalan, Kirkonkylän ja Rajamäen. Klaukkalassa on yli 20 000 asukasta, kahdessa muussakin yli 7 000. Kuntaa on vuosikymmenien ajan kehitetty niin, että jokaisen taajaman alueella on keskeiset palvelut, kuten koulut, terveyskeskukset, apteekit, pankit ja liikuntapaikat. Terveyskeskuksen lakkauttaminen tarkoittaa Vanhasen näkökulmasta toimivan yhdyskuntarakenteen – puutarhakaupungin – murentamista.

Vanhanen vastusti jo teininä Espoon laatikkomaista betonirakentamista, mutta hänen puutarhakaupunkivisionsa nousi voimakkaimmin julkisuuteen hänen pääministerikaudellaan vuonna 2008. Hän haaveili puutarhakylien metropolista, joka asettuisi tiiviisti rakennetun Helsingin ympärille. Ajatuksena oli, että ihmiset asuvat pienissä taajamissa, joissa työpaikat ja palvelut ovat lähellä ihmisten koteja – jotka voisivat olla kerrostalojen lisäksi myös omakoti- ja rivitaloja. Vanhanen myös linjasi, että sellaista kaupunkisuunnittelua tai viranomaistoimintaa ei jatkossa hyväksyttäisi, jossa uusia taloja rakennettaisiin vain junaradan varteen.

Visio puutarhakaupungeista ei ole toteutunut, ja korona-aikana voimistunut halu väljempään asumiseenkin jäi Suomessa hetkelliseksi. Vanhanen ei silti ole luopunut unelmastaan.

”Toivoisin, että yhteiskuntatieteilijät ja humanistit ottaisivat osaa keskusteluun tulevaisuuden yhdyskuntarakenteesta. Meillä on valtavan laaja yhteisymmärrys – ja siinä on bisnes aika paljon takana – että metropolistuminen on tulevaisuuden suunta, tiivistetään koko ajan, kun taas ihmiselämän kannalta puutarhakaupungit olisivat paljon inhimillisempiä, turvallisempia ja yhteisöllisempiä. Mutta tästä käydään hirveän vähän keskustelua.”

NURMIJÄRVEN VALTUUSTOSSA EI edistetä metropolivisioita, mutta Vanhanen ei myönnä kaipaavansa takaisin isompiin ympyröihin. Kunnallinen demokratia on demokratian perusyksikkö, hän toteaa, ja kunnallispolitiikassa hänen poliittinen uransakin alkoi nuoruusvuosina Espoossa 1970–80-luvuilla. Lainalaisuudet ovat samat kuin valtakunnan politiikassa, mutta luvuissa pilkku on eri paikassa.

”Se on valtavan suuri ero, että keinotekoista vastakkainasettelua on huomattavasti vähemmän kuin valtakunnan politiikassa, ja on aidosti yhteistä halua löytää ratkaisuja”, Vanhanen sanoo.

”Päätöksenteko on käytännönläheisempää. Se ei mahdollista niin paljon mielikuvilla politikointia.”

Vanhanen kertoo oppineensa aikanaan keskustan edellisen sukupolven voimahahmoilta Johannes Virolaiselta ja Ahti Pekkalalta, että politiikassa myös asiasisällöt pitää miettiä monta askelta eteenpäin, eikä kannata laukoa julkisuudessa totuuksia, jotka muutaman vuoden päästä saa naamalleen. Tämän mukaan hän kokee eläneensä. Vuoden 2006 presidentinvaalien alla ilmestyneessä Se on ihan Matti -kirjassa hän kertoi valmentautuneensa nuoresta pitäen systemaattisesti vaativampia tehtäviä varten.

”Kieliä olisi voinut osata paljon paremmin, mutta talouspolitiikan, ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä EU-politiikan osalta valmentautuminen oli riittävää”, Vanhanen sanoo valmiudestaan pääministeriksi, kun Anneli Jäätteenmäki kesällä 2003 joutui yllättäen eroamaan, ja keskusta tarvitsi hänelle mahdollisimman tasaisen ja luotettavan seuraajan.

Paradoksi on tietenkin se, että kaikkein pätevin pääministerin tehtävään olisi pääministerinä jo toimittuaan, Vanhanen pohtii. Siihen kuitenkaan tarjoutuu harvoin mahdollisuutta. Edellisen kerran pääministerin tehtävään on muusta asemasta palannut SDP:n Kalevi Sorsa vuonna 1982. Petteri Orpoa Vanhanen pitää hyvin monipuolisesti pääministerin tehtävään valmistautuneena. Ennen nykyistä tehtäväänsä Orpo on ollut maa- ja metsätalous-, sisä-, ja valtiovarainministerinä.

”Valtiovarainministeri Purran kohdalla sanoisin, että vuosien päästä on ehkä syytä miettiä, olivatko kaikki viritykset kohdallaan”, Vanhanen muotoilee.

Hän kertoo arvostavansa työtä, jota hallitus tekee valtiontalouden tasapainottamiseksi, mutta ajattelee, että hallitus ja etenkin Riikka Purra ovat puheillaan ja toimillaan vahingoittaneet ihmisten ja yritysten luottamusta tulevaisuuteen – vaikka luottamus olisi yksi keskeisimmistä asioista, joita talouskasvu edellyttää.

”Kaikki nämä saksileikkauskuvat ja tällaiset ovat yksinkertaisesti huonosti harkittuja.”

TALOUDEN HOITAMINEN TAANTUMAVAIHEESSA on hallitukselle aina hankalaa, mutta silloinkin pitäisi Vanhasen mukaan pyrkiä välttämään ratkaisuja, joista syntyy pitkäaikaisia vaurioita. Tämän hetken Suomessa Vanhanen näkee ainakin kolme aihepiiriä, joissa leikkauspolitiikka on vaarassa aiheuttaa pysyviä tuhoja: lapsiperheköyhyyden lisääntyminen, pitkäaikaistyöttömyys ja Itä-Suomen kehityksen hyytyminen.

Nykyhallituksen – ja useamman sen edeltäjänkin – ongelmana on Vanhasen mukaan ollut myös se, että kaikki vaikeat ratkaisut on haluttu tehdä heti hallituskauden alussa, vaikka suhdannekierron kannalta se on ollut huono ratkaisu. Laskusuhdanteessa tehdyt leikkauk­set ovat saattaneet heikentää esimerkiksi työllisyyttä tarpeettomasti, kun työpaikkoja muutenkin on niukasti tarjolla. Rakennusalaa taas olisi pitänyt pahimmassa aallonpohjassa elvyttää, kuten Vanhasen oma hallitus toimi finanssikriisin aikaan vuonna 2008.

”Kokoomuslaiset varmaan kuvittelivat hallitusneuvotteluissa, että perussuomalaiset eivät kahden kolmen vuoden päästä enää suostu leikkauksiin. Sen takia ne piti tehdä heti”, Vanhanen sanoo.

”Jos hallituksella on itsetuntoa ja luottamusta siihen, että he tietävät, mitä tekevät, näin ei pidä toimia, vaan ottaa suurempi politiikka huomioon.”

Lienee silti reilua todeta, että Vanhasen toinen hallitus kohtasi vuoden 2008 finanssikriisin hyvin erilaisessa tilanteessa kuin nykyhallitus omat murheensa. Suomen talous kasvoi 2000-luvun alussa poikkeuksellisen nopeasti. Valtiolla oli vuonna 2008 velkaa suhteessa bruttokansantuotteeseen alle 30 prosenttia, eli vähemmän kuin kertaakaan sitten 1990-luvun laman tai kertaakaan sen jälkeen. ”Suuremman politiikan” näkymät olivat kovin toisenlaiset kuin nyt. Vanhasen pääministerikaudesta alkoi näihin päiviin jatkunut velkaantumiskehitys.

JOS VANHANEN EI OLISI keskustalainen, hän liittyisi RKP:hen. Hän kertoo kokeneensa RKP:n aatteellisilta peruslinjauksiltaan läheiseksi jo nuoruudesta asti. RKP:ssa saattaa olla joissakin asioissa keskustaa liberaalimpi siipi, mutta suhtautuminen isoihin arvokysymyksiin sekä aluepolitiikkaan, energiapolitiikkaan ja maatalouteen RKP on Vanhasen mukaan hyvin lähellä keskustaa. Isoista puolueista kokoomuksen kanssa on yhdistänyt suhtautuminen ”markkinatalouden peruslogiikkaan”, ja punamultayhteistyö taas on vetänyt puoleensa, kun puhutaan kansakunnalle tärkeistä sosiaalisista kysymyksistä.

”Punamultayhteistyöllä rakennettiin hyvinvointiyhteiskunta ja sille sopii myös sen korjaaminen. Historia ei kuitenkaan anna etusijaa millekään yhteistyölle vaan uuden yhteistyön pitää tietysti vastata tulevaisuuden tarpeisiin.”

Molemmissa suurissa puolueissa on kuitenkin myös piirteitä, joita hän ei arvosta.

”SDP:llä tuntuu joskus olevan tärkeää paitsi saada itselleen tärkeitä tavoitteita eteenpäin myös nostaa esille asioita, jotka ovat hallituskumppani keskustalle mahdollisimman hankalia oman kenttämme kanssa. Kokoomuksella taas oli Briteistä tai jostakin tullut jatkuvan kampanjoinnin idea, jossa melkein joka viikko oli joku kampanjointiin liittyvä teema. Se tuntuu väärältä, koska minun perusasentoni on, että kun hallitus on muodostettu, hallitus toimii ja joukkueena käy vääntöä parlamentaarisen opposition kanssa. Ja kun vaalit lähestyvät, alkaa välivaihe, jossa hallituspuolueet voivat kisata myös keskenään.”

Jatkuva kampanjointi on sittemmin jäänyt päälle kaikilla puolueilla, myös keskustalla, Vanhanen myöntää. Hän epäilee, ettei siitä sosiaalisen median aikakaudella enää päästäkään. Populismia on ollut aina, ja sen kanssa pitää pystyä elämään.

”Pitää vain jaksaa luottaa siihen, että kyllä Suomessa on sittenkin olemassa maltillisten ihmisten joukko, joka on valmis kuulemaan järkiperusteita, ja että heitä on selvä enemmistö. Pulma on se, pystyykö heitä edustava maltillisten puolueiden enemmistö löytämään toisensa eduskunnassa.”

Samojen kysymysten äärellä ollaan myös muualla Euroopassa, missä monessa maassa nationalistiset populistipuolueet ovat keränneet 20–30 prosentin kannatuksia. Vanhanen mainitsee haastattelun aikana kahteen kertaan, ettei Hitlerkään valtaan noustessaan saanut enemmistöä, vaan riittävän suuren vähemmistön. Se riitti, kun muut puolueet olivat liian hajanaisia toimimaan yhdessä.

Vanhanen pohtii, voisivatko ”perinteiset kolme suurinta” puoluetta, eli keskusta, kokoomus ja SDP, löytää toisensa ja laatia hallitusohjelman, jossa kaikki saisivat tarpeeksi, vaikka kompromissejakin vaadittaisiin.

”Olisiko tälle edellytyksiä? En ole ollenkaan varma, että se olisi paras tapa toimia. Sellainen vaalikausi antaisi populistisille liikkeille sekä oikealla että vasemmalla vahvemman mahdollisuuden rynnätä todella suurella voimalla seuraavalla vaalikaudella. Tällaisia on pakko miettiä myös.”

VANHASEN PITKÄAIKAISESTA mieltymyksestä pitkän tähtäimen suunnitteluun kertoi sekin, että hän piti välttämättömänä mennä ”normaaleihin yksityisiin töihin”, kun eduskunnan ovet eivät vuoden 1983 vaaleissa avautuneet. Lupaavalle nuorisopoliitikolle olisi ollut tarjolla töitä myös ministerin poliittisena sihteerinä, mutta hän ajatteli, että se tie ei vienyt politiikassa sinne, minne hän halusi.

”Koin, että se oli apuihmisen rooli, jossa oma ajattelu ei ole ydinkysymys. Olin kuitenkin jo Espoon kunnalliselämässä ja Keskustanuorten puheenjohtajana tottunut siihen, että pitää itse ajatella.”

On Vanhanen tietysti mielipiteitään vuosien saatossa muuttanutkin. Hän vastusti vielä 1990-luvulla viidettä ydinvoimalaa ja EU-jäsenyyttä. Kummassakin asiassa hänen mielensä on myöhemmin muuttunut.

”Minähän olen takinkäännön Suomen mestari”, hän tokaisee.

”Rohkaisen kyllä siihen, että kun faktat ja oma mielipide muuttuvat, antaisi sen vaikuttaa eikä jäisi kiinni siihen, mitä aikaisemmin on samassa asiassa edustanut.”

Samassa hengessä hän ajattelee myös, että Juha Sipilä ansaitsisi omien pääministerivuosiensa joustavasta toimintaperiaatteesta enemmän kunniaa kuin on saanut. Vanhasen mukaan Sipilää moitittiin siitä, että hänen hallituksensa perui tekemiään päätöksiä, mutta Vanhasen mielestä tämä oli viisautta.

”Sipilähän oli siinä aivan poikkeuksellinen pääministerinä, että hänelle asetetut tavoitteet olivat keskeisempiä kuin valitut keinot. Toivoisin, että Sipilän kaudesta jäisi pinnalle tämä, että tavoitteet ja keinot ovat kaksi eri asiaa, ja keinojen pitäisi olla se, jota arvioidaan kriittisesti koko ajan.”

AIEMPI YDINVOIMAKANTA KERTOI ympäristöajattelusta, joka on ollut Vanhasella aina vahva – markkinatalouden näkökulmia kuitenkaan unohtamatta. Vuoden 1980 keskustan puoluehallituksessa hän kannusti puoluettaan liittolaisuuteen ”vihreiden liikkeiden” kanssa. Saavutus, josta Vanhanen kertoo olevansa urallaan eniten ylpeä, on hänen toisen hallituksensa energia- ja ilmastopoliittinen ohjelma. Siihen kuului muun muassa tuulivoiman syöttötariffi, joka Vanhasen mukaan käynnisti kokonaan uuden teollisuudenalan Suomessa. Syöttötariffeja on kritisoitu kalliiksi yritystuiksi, mutta niiden voimaantulon jälkeen tuulivoiman tuotanto on eittämättä kasvanut noin satakertaiseksi, ja nykyään uutta tuulivoimaa rakennetaan jo markkinaehtoisesti.

”Se ei olisi toteutunut ainakaan samalla aikataululla, ellei olisi tehty poliittista linjausta. Usein politiikassa tulokset tulevat huomattavan hitaasti, mutta 10–15 vuodessa tulokset ovat tulleet tässä asiassa kaikkien nähtäville.”

Viime syyskuussa Vanhanen peräänkuulutti Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessään ”kansallista metsärauhaa”. Hän yritti kirjoituksessaan rakentaa kompromissia luontoarvojen ja metsätalouden välillä. Essee sai vastakaikuakin, mutta sillanrakentajaksi siitä ei ollut. Etenkin metsätutkijoista ja biologeista moni osoitti Vanhasen kirjoituksesta virheitä. Häntä syytettiin myös metsäteollisuuden lobbariksi.

”Entinen pääministeri Matti Vanhanen latoo HS:n esseessään pöytään kaikki perinteiset metsäteollisuuden lobbausväitteet – jotka on jo aikoja sitten todistettu vääriksi. Kirjoituksessa on niin paljon virheellisiä väitteitä, ettemme pysty oikaisemaan niistä jokaista”, Suomen luonnonsuojeluliitto kommentoi kirjoitusta.

Vanhanen vaikuttaa olevan kirjoituksen vastaanotosta aidosti pahoillaan, mutta ei halua vastata kritiikkiin – ”kannustan mahdollisimman monia lukemaan sen esseeni”. Itseään hän ei näytä ajattelevan keskustelun osapuolena.

”Vastaanotto osoitti sen, että keskusteluun osallistuvien mielipide-erot ovat niin kaukana toisistaan, että [esittämälleni metsärauhalle] ei ole edellytyksiä. Se on surullinen juttu.”

Vanhanen ajattelee, että luonnon tulevaisuus ei näytä niin huonolta kuin usein esitetään. Tärkein esimerkki tästä hänelle on Kiina, joka on vähentänyt ilmastopäästöjään voimakkaasti uusiutuvan energian ja ydinvoiman avulla. Yhdysvalloissakin hän uskoo liike-elämän näkevän – päinvastoin kuin presidentti Donald Trump – että tulevaisuus on vähähiilisessä yhteiskunnassa, ja että maan nykyisen hallinnon fossiilimyönteisyys on vain välivaihe.

Suomessa vihreän siirtymän yleiselle hyväksyttävyydelle on Vanhasen mielestä aiheutettu hallaa sillä, miten asiasta on puhuttu ja miten siinä on toimittu. Hänen mielestään pitäisi tehdä selväksi, että polttomoottoreita tarvitaan esimerkiksi kaivinkoneissa ja metsäkoneissa vielä pitkään. Ja kun tuuli- tai aurinkovoimalat vaativat uusien voimalinjojen vetoja maaseudulle, maanomistajia pitäisi kohdella paremmin.

”Monien paikallisten ihmisten olisi järkevintä olla tukemassa näitä uusiutuvan energian investointeja, jotka tuottavat kunnalle kiinteistöveroja ja työpaikkoja, mutta sitten heitä kohdellaan niin, että kartalle vedetään viiva metsän yli, ja siihen tulee voimajohto, ja omistajat saavat muutaman sadan euron hehtaarikorvauksen siitä. Se on varmin tapa saada ikuisia vihollisia muuten hyvälle asialle.”

VANHANEN KÄVI PÄÄMINISTERIKAUDELLAAN jatkuvaa kamppailua yksityisyytensä puolesta, välillä oikeudessakin. Hänen suhteestaan mediaan syntyi kirjakin, Eveliina Talvitien kirjoittama Mies joka halusi olla asia (WSOY 2011). Pääministerin tehtävässä on kuitenkin mahdotonta olla kaikille mieliksi, ja Vanhanenkin joutui pääministerikaudellaan useisiin lööppeihin, joiden aiheena olivat milloin vaalirahoitus, milloin seurustelusuhteet.

”Hallituksen johtajana pääministeri Vanhanen sai varauksetonta kiitosta hallituskumppaneilta. ’Asiallinen’, ’tasapuolinen’, ’ministereitä kuunteleva’ olivat toistuvia luonnehdintoja Vanhasesta. Samalla hän oli kuitenkin malliesimerkki poliitikosta, joka näytti, miten ajaudutaan median hampaisiin. Valehtelu, julmettu oman edun tavoittelu ja lemmenkipeän yksinäisen pääministerin harkitsemattomat sähköpostit olivat uutisen nälkää poteville toimittajille käsky syömään”, kirjoitti Iltalehden entinen kustantaja ja päätoimittaja Kari Kivelä tänä syksynä julkaistuissa muistelmissaan.

”En taida tuntea kirjoittajaa ja tuskin hänkään minua. Sain aikanaan julkisesti journalisteiltakin neuvoja, että pitäisi elää niin, ettei synny kohuja. Minä taas halusin pitää yksityiselämäni omanani enkä alistaa sitä ’julkisen kuvan’ alttarille. En kokenut julkista kuvaani ongelmaksi töiden teossa”, Vanhanen kommentoi Kivelän kirjoitusta.

Pääministeriaikoinaan Vanhanen kertoo saaneensa joskus kritiikkiä siitä, ettei eduskunnan käytävillä välttämättä edes tervehtinyt. Sen hän kertoo johtuvan siitä, että on ollut ajatuksissaan. Hän sanoo myös olevansa huono aistimaan ihmisten tunteita.

”En sitäkään, jos joku on vähän katkeroitunut jostakin ratkaisusta, mistä sitten ehkä vihoittelee minulle. Sekin jää minulta havaitsematta”, hän sanoo.

”Iän myötä olen ehkä mennyt tässä parempaan. Puhemiesvaiheessa olin toivottavasti myös helpommin lähestyttävä.”

Vanhanen ei koe hankkineensa eduskunnassa vihollisia, tosin ei varsinaisesti ystäviäkään. Sellaisia ihmisiä on paljon, joiden kanssa on mukavaa jutella, kun törmätään, mutta ei juuri niitä, joiden kanssa aktiivisesti pidettäisiin yhteyttä. Se on ihan Matti -kirjassa hän kertoo, että Tanja Karpela oli ”yksi harvoista ystävistä, joita politiikassa voi saada”. Vanhanen mentoroi eduskuntaan vuonna 1999 samasta vaalipiiristä noussutta Karpelaa, jolla oli ”terveellä tavalla kunnianhimo mukana ja teemat, joihin selkeästi halusi paneutua ja keskittyä politiikon uralla”. Mutta ei hän ole Karpelankaan kanssa pitänyt yhteyksiä sen jälkeen, kun Karpela vuonna 2011 jätti eduskunnan.

Luonteeni on jossain määrin itsekseen pohtiva, vähän erakoituva. Tykkään pohtia ja tehdä asioita itse.

”Se kertoo ehkä eniten minusta. Luonteeni on jossain määrin itsekseen pohtiva, vähän erakoituva. Tykkään pohtia ja tehdä asioita itse.”

TOIMITTAJAT JA HISTORIANTUTKIJAT puhuvat usein päättäjän poliittisesta perinnöstä. Usein perintöä jaetaan jo ennen kuin sopeutumiseläke on alkanut juosta. Viime vuosina on jaettu esimerkiksi Sanna Marinin, Anne Bernerin ja Arto Satosen poliittista perintöä.

Matti Vanhasella on kuitenkin takanaan liki 30 vuoden ura eduskunnassa, ja hän on toiminut Kalevi Sorsan ja Paavo Lipposen jälkeen kolmanneksi pisimpään Suomen pääministerinä. Kuka tietää, miten kauan hän vielä Nurmijärven paikallispolitiikassa jatkaa, mutta eduskuntaan hän ei aio enää palata.

Miettiikö Vanhanen ikinä, millaisen jäljen hän on suomalaiseen yhteiskuntaan jättänyt, miten hänet tullaan muistamaan? Hänellä on kuitenkin aina ollut tapana katsoa kauas eteenpäin.

Vanhanen kertoo pohtineensa, pitäisikö hänen kirjoittaa ylös oma käsityksensä siitä, mitä hän on poliittisella urallaan tehnyt ja millä motiiveilla. Ei sillä, että ajattelisi pystyvänsä muistelmillaan vaikuttamaan historiankirjoitukseen. Hän on opiskellut yliopistossa poliittista historiaa pitkänä sivuaineena ja tietää, että historioitsijat eivät välttämättä pidä poliitikkojen muistelmia luotettavina lähteinä.

”Mutta en ole kantanut murhetta siitä, miten kausiani tullaan muistelemaan. Maailma on niin täynnä tietoja ja kertomuksia, että niistä varmaan syntyy yhdessä se kuva, missä kaikessa sitä on ollut mukana.”