Lukiouudistus ja työn murros
Hallitus päätti keväällä käynnistää lukiokoulutuksen uudistuksen, jonka tavoitteena on muun muassa lisätä lukiokoulutuksen vetovoimaa, vahvistaa oppimistuloksia sekä sujuvoittaa siirtymistä korkea-asteen opintoihin. Suomessa on perinteisesti korostettu ammatillisen koulutuksen asemaa, sillä tämän on nähty nopeuttavan nuorten siirtymistä työmarkkinoille. Tulevan lukiokoulutuksen uudistuksen tarpeellisuus on kuitenkin perusteltavissa työmarkkinoiden murroksella, joka muuttaa tulevaisuuden osaamistarpeita kiihtyvällä tahdilla. Uudistuksen hyödyt voivat kuitenkin jäädä vähäisiksi, mikäli korkea-asteen uusien opiskelijoiden sisäänottomäärää ei lisätä huomattavasti nykyisestä.
Työn murros sattuu tulevaisuudessa todennäköisesti enemmän ammattispesifin koulutuksen kuin yleissivistävän koulutuksen suorittaneisiin henkilöihin. Lyhyellä aikavälillä ammatillisen koulutuksen suorittaneet siirtyvät suhteellisen nopeasti työmarkkinoille valmistumisen jälkeen, mikä luo ylipositiivisen vaikutelman ammatillisen koulutuksen hyödyistä. Pitkällä aikavälillä kapea-alaisen ammatillisen koulutuksen hyöty kuitenkin häviää suhteessa laaja-alaiseen yleissivistävään koulutukseen, niin elinkaariansioissa kuin henkilön kyvyssä sopeutua työelämän muutoksiin.1 Ammatillisen koulutuksen täytyy siis pystyä lukion (tai korkea-asteen) tapaan vahvistamaan uuden tiedon oppimiseen tarvittavia taitoja.
Lukiokoulutuksen houkuttelevuuden lisääminen onkin perusteltua työn murroksen näkökulmasta. Lukiolaisten määrän lisääminen ei kuitenkaan ole tae siitä, että tällä voitaisiin vastata tulevaisuuden haasteisiin. Myöskään pelkkien perinteisten oppimistulosten vahvistaminen ei riitä, jos opiskelijat eivät opiskele taitoja, joita tarvitaan tulevaisuudessa. Matemaattisten taitojen lisäksi esimerkiksi sosiaalisten taitojen merkityksen odotetaan kasvavan työelämässä.2 Matemaattiset ja sosiaaliset taidot ovat kuitenkin ongelmallisia lukiouudistuksen kannalta, sillä näitä taitoja opitaan tehokkaammin jo varhaisemmassa vaiheessa opinpolkua.
Lukiouudistuksen suurimmat hyödyt voitaisiin todennäköisesti saavuttaa muuttamalla perustavanlaatuisesti tapaa miten ja missä määrin nuoret siirtyvät korkea-asteen opintoihin. On varsin surullista, että sukupuolesta riippumatta lähes 70 prosenttia uusista ylioppilaista ei jatka opiskelua suoraan lukion jälkeen.3 Korkeakouluihin jonotetaan vuosia, ja moni pääaine toimii vain väliaikaisratkaisuna ennen kuin hakija pääsee opiskelemaan mieleistään alaa. Olisi mielenkiintoista nähdä laskelmia siitä, kuinka kalliiksi välivuodet käyvät yhteiskunnalle. Voi hyvinkin olla, että uusien opiskelijoiden sisäänottomäärän selvästä lisäyksestä aiheutuvat kustannukset ovat varsin rajattuja suhteessa niihin hyötyihin, joita korkeakoulutukseen pääsy voi aiheuttaa yli henkilön elinkaaren.
Tulevaisuudessa tarvitaan etenkin korkeaa osaamista ja kykyä sopeutua muutoksiin, joita voidaan vahvistaa ja kehittää korkea-asteen opinnoilla. Korkea-asteen koulutuksen tulisi siis olla enenemissä määrin varsin houkutteleva vaihtoehto niin lukiolaisille kuin jo vanhemmille henkilöille. Suomesta kuitenkin puuttuu rakentava keskustelu niistä keinoista, joilla voisimme avata pääsyn korkeakouluun entistä useammalle. Kaikkien aloittavien opiskelijoiden ei tarvitse valmistua maistereiksi, mutta jopa lyhyt korkea-asteen opintojakso voisi lisätä nuoren tietoisuutta omasta kyvykkyydestään sekä avata oven myöhemmille opinnoille työmarkkinoiden tarpeiden mukaan. Yksi uhkakuvista on se, että tieto korkeakouluun pääsemisen vaikeudesta vaikuttaa jo nuoren koulutuspäätöksiin (tai vanhempien ohjeisiin) ennen lukiota. Voi siis olla, että lukiokoulutuksen vetovoimaisuuden lisääminen ei onnistu ilman, että samalla ratkaistaisiin korkea-asteen ruuhka-ongelma.
Monissa opiskelijavalintaa koskevissa kysymyksissä ollaan onneksi menossa oikeaan suuntaan. Opintoalakohtaisen valinnan tulisi siirtyä selvemmin koulutuksen alun jälkeiseen aikaan, sillä hyvin harva nuori ylioppilas tietää omaa osaamistaan ja kiinnostustaan ennen kuin on osallistunut korkeakoulujen peruskursseille. Helsingin yliopisto onkin näyttänyt esimerkkiä siitä, kuinka opiskelijan ei tarvitse vielä sitoutua tiettyyn tieteenalaan hakiessaan kandiohjelmaan. Alakohtainen yhteisvalinta ja yo-todistuksen perusteella tehtävä opiskelijavalinta ovat myöskin perusteltuja muutoksia, jotka voivat sujuvoittaa ylioppilaiden siirtymistä jatko-opintoihin. Nämä uudistukset eivät kuitenkaan luultavasti ratkaise ongelmaa korkeakoulutuksen kysynnän ja tarjonnan välillä.
Viitteet
1Hanushek, Schwerdt, Woessmann & Zhang: General Education, Vocational Education, and Labor-Market Outcomes over the Lifecycle
2World Economic Forum: The jobs of the future – and two skills you need to get them
3Tilastokeskus – Koulutukseen hakeutuminen 2015
