Kuinka kaapata ekonomisti
Sääntelijän kaappauksella (eng. regulatory capture) tarkoitetaan taloustieteessä tilannetta, jossa sääntelevä taho ajautuu ajamaan sääntelyn kohteen etua julkisen edun sijaan. Jos esimerkiksi Energiavirasto sallii energiainvestointeja, jotka hyödyttävät energiayrityksiä, mutta ovat yhteiskunnalle kokonaisuutena haitallisia (esimerkiksi päästöjen takia), tilannetta voidaan kuvata sääntelijän kaappauksen käsitteellä. Chicagon Booth-kauppakorkeakoulun rahoituksen professori Luigi Zingales (2013) laajentaa käsitteen koskemaan myös talousteoreetikkoja.
Sääntelijän kaappaus ei välttämättä synny vilpillisestä tai laittomasta toiminnasta. Tavalliset taloudelliset kannustimet voivat yhtä lailla aiheuttaa tämän yhteiskunnan kannalta haitallisen asetelman. Teorian mukaan ainoat vaadittavat ehdot sääntelijän kaappaukselle ovat, että 1) sääntelijän näkemyksiin voidaan vaikuttaa ja 2) kaikilla ryhmillä ei ole siihen yhtäläisiä mahdollisuuksia. Vaikutuskanavat voidaan jakaa laillisiin ja laittomiin. Laillisista vaikutuskanavista keskeiset ovat (i.) ura, (ii.) tieto ja (iii.) ympäristön paine.
Uralla (i.) tarkoitetaan sitä, että ulkopuoliset ryhmät voivat vaikuttaa sääntelijän käytökseen lupaamalla hyväpalkkaista työtä. Tämä kanava voi olla laillinen tai laiton, riippuen säännöistä ja toiminnasta. Washingtonin pahamaineisin lobbari Jack Abramoff omien sanojensa mukaan sai kenet tahansa julkisen työntekijän puolelleen lupaamalla hyväpalkkaisen työpaikan.
“Kun me olimme tekemässä tuttavuutta viraston kanssa, kyseinen virasto oli tärkeä meille ja sen henkilöstöjohtaja oli osaava, minä tai alaiseni sanoi hänelle jossakin vaiheessa, ”kun olet saanut tarpeeksesi virkamiehenä työskentelystä, me mielellämme palkkaisimme sinut”. Sillä hetkellä kun minä tai alaiseni sanoi tuon, homma oli valmis. Omistimme hänet.”
Tiedolla (ii.) tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että sääntelyn kohde monesti tarjoaa sääntelijälle olennaisen tiedon toiminnastaan. Tämä tilanne mahdollistaa eräänlaisen neuvottelutilanteen sääntelijän ja säänneltävän välille. Sääntelijä saattaa päätyä tarjoamaan suosiollista kohtelua tiedonkulun helpottamiseksi.
Sääntelijöillä (iii.) on usein samankaltainen tai sama koulutus kuin sääntelyn kohteena olevalla alalla. Lisäksi heillä on usein työkokemusta alalta. Heidän ajattelumallinsa on siten usein alalle suosiollinen tavalla, joka ei välttämättä maksimoi koko yhteiskunnan etua. Ajattelu on siis liian kapeaa.
Lisäksi välttämätön ehto sääntelijän kaappauksen syntymiseen on se, että sääntelyn vaikuttamilla eri ryhmillä on erilainen kyky vaikuttaa sääntelijään. Yleensä paras kyky tähän on suuryrityksillä.
Miten tämä kaikki liittyy taloustieteilijöihin? Kaikki kolme vaikutuskanavaa löytyvät myös taloustieteilijöiden ammatista, ja ne aiheuttavat sen, että taloustieteellisten vertaisarvioitujen julkaisujen suhtautuminen johtajien kompensaatioihin on ylipositiivinen. Zingales osoittaa yksinkertaisella analyysillä, että huippulehdissä julkaistut rahoituksen alan tutkimukset suhtautuvat yritysjohtajien korkeisiin palkkoihin positiivisemmin kuin suositut työpaperit keskimäärin. Hänen yksinkertainen tutkimusasetelmansa ei ole täydellinen. Kenties johtajien palkkoihin kriittisesti suhtautuvat työpaperit ovat suositumpia kuin niiden laatunsa puolesta tulisi olla.
Zingalesin tutkimustulokset tuntuisivat osoittavan, että järjestelmä synnyttää kannustimia, minkä johdosta päätöksenteko tai edes yhteiskunnallinen tutkimus ei ole täysin objektiivista. Sääntelijän ja taloustieteilijän kaappaus ovat todellisia ja haitallisia ilmiöitä. Mutta niitähän ei tietenkään tapahdu Suomessa…
