Kolme kysymystä koulutuspolitiikasta
Tutkijana on helppoa puolustaa väitettä, että laadukas ja mahdollisimman avoin koulutusjärjestelmä ja tästä kumpuava tasa-arvoistava vaikutus ovat keskeisiä kansalaisten hyvinvointia vahvistavia tekijöitä. Koulutuksen tärkeys tulee ilmi myös uusimmassa Talouspolitiikan arviointineuvoston raportissa (linkki itse raporttiin) jonka erityisteemoiksi valikoitui koulutus- ja innovaatiopolitiikka. Raportti sisältää lukuisia mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista lähes kaikki soveltuisivat tieteellisen artikkelin tai yksittäisen blogin aiheeksi.
Tässä kirjoituksessa keskustellaan hyvin yleisellä tasolla muutamista raportin esiin nostamista koulutuspolitiikkaan keskittyvistä havainnoista ja tehdään kolme aihetta sivuavaa kysymystä. Kysymyksiä ei ole suunnattu yksittäisiä henkilöitä tai organisaatiota vastaan, vaan tämän kirjoituksen tarkoitus on herättää rakentavaa keskustelua jo tehdyistä päätöksistä. Kysymyksistä kaksi käsittelee jo tehtyjä koulutuspoliittisia päätöksiä ja yksi liittyy koulutuspolitiikan arviointiin.
Talouspolitiikan arviointineuvoston työstä
Tällä kertaa arviointineuvosto selvitti mm. oppivelvollisuusiän nostamisesta 18 ikävuoteen koituvia hyötyjä suhteessa kustannuksiin (linkki taustamuistioon). Neuvoston perustellun näkemyksen mukaan oppivelvollisuusiän nostaminen olisi ”pitkällä aikavälillä budjettineutraali uudistus”, ja että oppivelvollisuusiän nostaminen on ”suoraviivainen, hyvin kohdentuva ja kustannustehokas tapa parantaa tämän ryhmän (= koulutuksen ulkopuolelle jääneiden) työmarkkina-asemaa.” Keskustelua oppivelvollisuuden pidentämisestä voidaankin nyt käydä aivan uudella tasolla, kun pohjaksi on olemassa valmiiksi koottua materiaalia arvailujen ja tuntemuksien sijaan.
Talouspolitiikan arviointineuvosto on monessa mielessä esimerkillinen instituutio Suomessa. Puolueeton ja osaava arviointi on arvokasta, sillä se tuottaa uutta asiapitoista sisältöä ajankohtaiseen keskusteluun. Suomen kansantalous voisi mahdollisesti hyötyä suuresti pitkällä aikavälillä, mikäli samankaltainen puolueeton ja pysyvä arviointielin olisi olemassa koulutus- ja innovaatiopolitiikan arviointia varten.
Kolme kysymystä
Talouspolitiikan arviointineuvosto tuo korostetusti esiin sen, että suomalaiset kuuluvat edelleen menestyjien joukkoon, mitataan koulutusta millä mittarilla tahansa. Raportista piirtyy kuitenkin esiin huolestuttavia kehityssuuntia, joiden taustojen ymmärtäminen on hyvin tärkeää.
Talouspolitiikan arviointineuvoston mukaan Suomen väestön koulutustason nousu on pysähtynyt ja uusien yliopisto-opiskelijoiden määrä on nuorissa ikäluokissa aikaisempaa alhaisempi. Tämä havainto saattaa tulla monille yllätyksenä, sillä Suomessa on jo vuosia toistettu varsin sitkeää myyttiä siitä, kuinka hyvin pärjäämme väestön koulutustason kv. vertailuissa. Koulutustilastot, opiskelijarekisterit ja ajan yli vertailukelpoiset koulutusmittarit osoittavat kuitenkin, että väestön koulutustasossa tulee tapahtumaan jotain varsin poikkeuksellista. Koulutustason nousun pysähtymisen myötä Suomen väestön koulutustason suhteellinen heikentyminen jatkuu, ja tulemme näkemään, kuinka sijoituksemme erilaisissa korkeakoulutusta mittaavissa maavertailuissa tulee näin laskemaan.
Kuinka ihmeessä olemme päätyneet tähän tilanteeseen? Korkea-asteen uusien opiskelijoiden osuus kasvoi ikäluokasta huomattavasti aina 1990-luvun loppuun saakka, minkä jälkeen tehtiin päätös opiskelijamäärien rajoittamisesta ja lopulta vähentämisestä. Itse tutkintojen tuottaminen ei ole koulutusjärjestelmän tarkoitus, mutta se, että entistä harvempi ikäluokasta pääsee sisään korkeakoulutukseen, on monesta eri näkökulmasta varsin huolestuttava havainto. Ei ole selvää mitä koulutustason nousun pysähtyminen ja lähes vääjäämätön lasku tarkoittavat kansantalouden kannalta, etenkin kun väestön ikärakenne kehittyy tulevina vuosikymmeninä epäsuotuisasti. Koulutustason kehityksen suunnan muuttaminen tulee myös viemään paljon aikaa.
Kysymys 1:
Mihin tutkittuun tietoon perustui 1990-luvun lopun päätös rajoittaa korkeakoulujen uusien opiskelijoiden sisäänottoa, niin että uusien opiskelijoiden osuus ikäluokasta on nyt pienempi kuin vuosituhannen alussa?
Talouspolitiikan arviointineuvosto kiittelee ammatillisen koulutuksen reformia sen tavoitteista, joiden myötä koulutusta viedään lähemmäksi käytännön työelämää. Raportti sisältää jopa kaksi mielenkiintoista taustamuistiota ammatilliseen koulutukseen liittyen. Arviointineuvosto löytää uudistuksesta tutkimuksen valossa varsin ilmeisen ongelmakohdan, johon tulisi suhtautua vakavuudella. Opiskelun siirtyessä enenemissä määrin työpaikoille on vaarana, että yleissivistävät taidot eivät kehity tarpeelliselle tasolle. Koulussa opittavat taidot ovat tarpeen, mikäli nuori haluaa jatkaa opintojaan korkea-asteella. On myös hyvin todennäköistä, että etenkin juuri näiden taitojen kysyntä kasvaa työn murroksen myötä, kun osaamista täytyy vahvistaa uran eri vaiheissa uudelleen kouluttautumisen kautta. Jos henkilön uudelleen kouluttautuminen ei onnistu puutteellisten valmiuksien takia, niin vaarana on entistä suurempi syrjäytyneiden joukko.
Kysymys 2:
Miten ammatillisen koulutuksen reformi vastaa työn murroksen haasteisiin lyhyellä ja pitkällä aikavälillä, niin että se tukee elinikäistä oppimista?
Arviointineuvosto puhuu myös lukuisista muista koulutukseen liittyvistä erityiskysymyksistä, kuten luokkakoon ja mahdollisen positiivisen diskriminaation rahoituksen vaikutuksista sekä nuorten laskevista osaamistuloksista. Mielestäni lähes kaikkia raportin erinomaisia teemoja yhdistää yksi yhteinen tekijä. Tiedämme asioiden välisistä riippuvuussuhteista Suomessa liian vähän, ja monen ilmiön tutkiminen on vaikeaa tai lähes mahdotonta nykyisillä aineistoilla ja resursseilla. Joudumme usein turvautumaan esimerkkeihin muista maista, jolloin tutkimustuloksia on vaikea soveltaa Suomeen. Usein vaikuttaa myös siltä, että julkishallinnon tekemät arvioinnit ja raportit on tehty itse tekemisen vuoksi, eikä siksi, että näillä voitaisiin aidosti vastata esitettyihin kysymyksiin.
Koulutus ja koulutukseen liittyvät päätökset ovat kuitenkin keskeisimpiä kansakunnan kilpailukykyä vahvistavia tekijöitä. Juhlapuheissa korostetaan usein tietoon perustuvan päätöksenteon tärkeyttä, mutta käytännön tasolla kaivattaisiin uutta asennetta. Poliittisten päättäjien tulisi aidosti ymmärtää, miksi esimerkiksi opettajarekisteri on välttämätön tutkimusinfrastruktuurin osa, jos koulutusta koskevien päätöksien pohjaksi halutaan luotettavaa tutkimustietoa. Koulutusjärjestelmämme on jatkuvan kehittämisen kohteena ja siihen allokoidaan vuosittain huomattavia resursseja. Luotettava ja jatkuva vaikuttavuusarviointi olisi luonteva kiinteä osa itse kehittämistyötä, jotta oppisimme kuinka toimenpiteet lopulta toimivat.
Kysymys 3:
Panostetaanko Suomessa riittävästi resursseja koulutusreformien vaikuttavuusarviointeihin ja koulutukseen liittyvien uskottavien tilastoaineistojen kehittämiseen niin, että koulutuspolitiikan suunnittelijoilla ja päättäjillä olisi edes mahdollisuus saada luotettavaa tietoa toimenpiteiden toimivuudesta?
