1. T&Y-lehti
2. Aki Kangasharjun kirja on rohkea, mutta kaipaa parempia perusteluja

Aki Kangasharjun kirja on rohkea, mutta kaipaa parempia perusteluja

Etlan toimitusjohtaja Aki Kangasharju on kirjoittanut teoksen, jossa hän käsittelee pinnallisesti laajan joukon talouden lähihistorian ilmiöitä ja talouspolitiikkaa. Kangasharju on merkittävä tekijä suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa, ja siksi hänen ajatuksillaan on väliä. Ikävä kyllä teos ei tarjoa mitään kovin uutta ja mielenkiintoista.

Kangasharjun vahvuus on hänen rohkeutensa vetää vahvoja johtopäätöksiä.

Samalla rohkeus on myös kirjan heikkous, etenkin sellaiselle lukijalle, joka arvostaa perusteellista argumentointia. Esimerkkinä toimikoon kirjassa käyty keskustelu Kreikan taloudesta. Kangasharju kirjoittaa sanatarkasti, että ”Kreikalla menee hyvin”. Tämä on lähtökohtaisesti mielenkiintoinen teesi, koska oma ennakkokäsitykseni oli päinvastainen.

Seuraavassa lauseessa hän perustelee väitteensä toteamalla, että Kreikalla on vähemmän velkaa kuin Suomella. OECD:n mukaan vuonna 2022 Kreikan velkasuhde oli 193 prosenttia, kun Suomella luku oli 74. Kangasharju tarkoittaa kuitenkin velkaeurojen vertailua henkilöä kohti.

Vahvoja ja yllättäviä teesejä saa heittää, ja juuri ne ovat kiinnostavia, mutta teesit pitäisi perustella kunnolla. Myös vaihtoehtoisia mittareita saa käyttää, mutta silloin pitäisi perustella, miksi tässä kohtaa perinteinen mittari ei käy ja tämä toinen on parempi. Velkasuhde olisi tässä (ja lähes kaikissa maavertailuissa) oikea mittari, sillä se suhteuttaa velan maan maksukykyyn.

Kirja ei siis tarjonnut minulle kovin merkittäviä älyllisiä virikkeitä. Kirja kuitenkin herätti minussa pohdintoja johtamisesta, totuudesta ja luottamuksesta. Käsitykseni hyvästä yhteiskunnan johtamisesta sisältää pyrkimyksen rakentaa siltoja, jotta kansakunta voisi puhaltaa yhteen hiileen ja siten toteuttaa yhteistä visiota. Ilman sitä asennetta on vaikea nähdä, että kansakuntaa voisi kestävällä tavalla johtaa.

Totuuteen pyrkiminen taas on välttämätön työkalu yhteistyön luomisessa. Se ei ole helppoa, sillä meillä herkästi menevät sekaisin tunteet ja järki. On raskasta aina pitää tiukan kriittinen mieli omia näkemyksiä ja käsityksiä kohtaan. Totuus kuitenkin vaatii sitä. Se opettaa nöyryyttä.

Luottamus puolestaan on eräänlainen oikopolku. Jos luotan tuntemattomiin, säästän ener­giaa,­ kun ei tarvitse vahtia lompakkoa jatkuvasti. Jos luotan politiikan kommentoijan kykyyn ja haluun esittää väitteet mahdollisimman totuudenmukaisesti, säästän huomattavasti aikaa, kun ei jokaista faktaa tarvitse tarkistaa. Jos taas en luota toisen haluun pyrkiä totuuteen, niin miksi edes jaksaisin osallistua keskusteluun?

Omalta osaltani kirjan lukeminen johti siis hyvään pohdiskeluprosessiin. En kuitenkaan voi suositella Kangasharjun kirjaa ainakaan taloustieteeseen vihkiytyneelle yleisölle.