Voiko Yhdysvallat palata yhteisöllisempään ja tasa-arvoisempaan suuntaan?

T&Y 1/2021 Lukuvihje Ohto Kanninen

Robert D. Putnam: The Upswing – How America Came Together a Century Ago and How We Can Do It Again, New York: Simon & Schuster, 2020. 465 s.

Harvardin yliopiston professori Robert Putnam on tehnyt merkittävän uran sosiaalisen pääoman ja hyvinvoinnin tutkimuksessa. Hänen työnsä on keskittynyt ennen kaikkea Yhdysvaltoihin.

Putnamin uusin teos kertoo Yhdysvaltojen tämän ja viime vuosisadan talous-, sosiaali- ja poliittisen historian tilastojen valossa erittäin vaikuttavalla tavalla. Tiivistetysti hänen tarinansa on, että Yhdysvallat on liikkunut tuona aikavälinä ”minä” -yhteiskunnasta aluksi ”me”-yhteiskunnaksi viime vuosisadan puolivälin tienoilla (50–70-luvuilla) ja sieltä takaisin ”minä”- yhteiskunnaksi. Tämä (käänteisen U-käyrän muotoinen) kehitys näkyy kaikilla mittareilla, joita hän tarkastelee – taloudellisessa tasa-arvossa, politiikan puolella kyvyssä tehdä yhteistyötä, kansalaiskulttuurin järjestäytyneisyytenä sekä kulttuurin solidaarisuutena.

Ensimmäinen mittari, jota Putnam tarkemmin tarkastelee, on taloudellinen eriarvoisuus. Hänen tarkastelussaan ei varsinaisesti tule mitään uutta, sillä Yhdysvaltojen talouden eriarvoisuuskehitys tarkasteluajanjaksolta on laajasti raportoitu tosiasia. Yhdysvallat muuttui huomattavan eriarvoisesta yhteiskunnasta huomattavasti tasa-arvoisemmaksi tultaessa 1970-luvulle. Tämän jälkeen eriarvoisuus on kasvanut huomattavasti siten, että tilanne tänä päivänä muistuttaa monella tapaa tilannetta viime vuosisadan alussa tuloilla ja varallisuudella mitattuna. Putnam näyttää, että samanlainen kehitys tapahtui myös sosiaalisen liikkuvuuden osalta.

Seuraavaksi Putnam näyttää, että poliittinen polarisaatio on kehittynyt samalla tavalla kuin taloudelliset mittarit. Kaksipuoluejärjestelmässä polarisaation mittaaminen tarkoittaa puoluerajojen ylittävän yhteistyön tai äänestyskäyttäytymisen määrän mittaamista.

Kolmas ulottuvuus, jota Putnam tarkastelee, on kansalaisyhteiskunnan aktiivisuus. Jos sitä mitataan ammatillisella järjestäytymisellä, kansalaisjärjestöön kuulumisena tai Yhdysvalloissa tärkeänä kirkkoon kuulumisena tai siellä käymisenä, niin tämäkin mittari näyttää käänteistä U-käyrää. Samankaltainen käyrä muodostuu perheenmuodostusmittareista tai kansalaisten luottamuksesta.

Yhdysvalloissa ”minä”-yhteiskunnasta tuli ”me”-yhteiskunta 50–70-luvuilla ja nyttemmin jälleen ”minä”-yhteiskunta.

Neljännen dimension eli kulttuurin kvantifioimiseen Putnam käyttää Googlen Ngram-palvelua, jonka avulla voidaan laskea sanojen suhteelliset frekvenssit kirjallisuudessa eri aikakausina. Hän osoittaa, kuinka hänen esimerkkinä käyttämissään sanoissa näkyy sama U-käyrä. Esimerkeistä vaikuttavin on sanojen ”minä” (”I”) ja ”me” (”we”) suhteelliset frekvenssit, jotka – kuten jo arvata saattaa – seuraavat samaa käänteistä U-käyrää kuin kaikki muukin kirjassa.

Syyt havaitulle kehitykselle ovat moninaiset. Sotien kustannukset vaativat korkeita veroasteita rikkaille vuosisadan alussa. Lisäksi New Deal -politiikka, joka oli vastaus 1930-luvun suureen lamaan, tasoitti kansalaisten tuloja. Syyt 1970-luvulla alkaneeseen käänteeseen ovat epäselvemmät. Olennaisessa roolissa oli sosiaalipolitiikan edistysten peruminen. Mutta keskeisessä roolissa oli veropolitiikka. Rikkaiden veroasteet seuraavat samanlaista käänteistä U-käyrää kuin eriarvoisuuskin, samoin sosiaalimenot, rahoitusmarkkinoiden regulaatio ja minimipalkka.

Ammatillinen järjestäytyminen saattaa selittää osansa. Järjestäytymisaste kohosi 1950-luvulle asti suomalaisittain matalaan 35 prosenttiin, mutta on sittemmin laskenut hieman yli 10 prosenttiin. Kirjoittaja spekuloi myös, josko 60–70-lukujen poliittiset kriisit ja kansalaisyhteiskunnan kuohunta olisivat laittaneet käänteen liikkeelle. Riippumatta syistä yhteiskunnan muutoksille Putnam lopettaa kirjansa toiveikkaasti todeten, että viime vuosisadan alussa yhteiskunta onnistuttiin muuttamaan yhteisöllisemmäksi ja tasa-arvoisemmaksi, joten sen täytyy olla mahdollista tänäkin päivänä.

Putnamin kirja on vaikuttava katsaus Yhdysvaltojen lähihistoriaan, jota tukee laaja kvantitatiivinen evidenssi. Vastaavanlainen kokonaisanalyysi Suomestakin olisi oikein kiehtovaa luettavaa.

Kenties kirjan kulttuuria kvantifioiva osio on vähiten uskottava, sillä sanojen frekvenssejä oikein etsimällä luultavasti voisi kertoa monenlaisiakin tarinoita. Se ei kuitenkaan heikennä Putnamin kokonaistarinaa. Olennaista on, että Yhdysvaltojen evidenssin perusteella yhteiskunnat tuntuvat kehittyvän kokonaisuutena – ei riitä, että keskitytään vain esimerkiksi eriarvoisuuteen, jos kansalaisyhteiskunta on rempallaan jne. On katsottava kokonaisuutta.

Kirjoittaja