Ekologiset kriisit ovat voitettavissa, jos niin päätämme, kirjoittaa Hannah Ritchie
Not the End of the World. How We Can Be the First Generation to Build a Sustainable Planet. Chatto & Windus 2024.
Hannah Ritchie on skotlantilainen Oxfordin yliopiston tutkija sekä Our World in Data -tutkimuslaitoksen työntekijä, jonka kirja Not the End of The World on saanut paljon huomiota maailman ekologisiin ongelmiin keskittyvässä keskustelussa. Kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää, kyseessä on optimistinen, tai ainakin uskoa luova, katsaus globaaleihin haasteisiin.
Ritchie kertoo aluksi taustastaan, joka kuulostaa pelottavan perinteiseltä. Hän oli maailmantuskaa poteva opiskelija, joka ruotsalaisen professorin Hans Roslingin Faktojen maailma -kirjan luettuaan alkoi katsoa maailmaa huomattavasti aiempaa optimistisemmin.
Tämä omakohtainen kokemus on kirjan vahvuus ja heikkous. Ritchie osaa kirjoittaa ekologisesta tuhosta huolestuneille ja vakuuttaa datallaan. Toisaalta hän sortuu ajattelemaan muidenkin kulkevan samoja askeleita maailmantuskaa potevasta nuoresta valistuneeksi ja aktiiviseksi dataa käyttäväksi kansalaiseksi. Kirjan perusviesti ja data kuitenkin vakuuttavat, eli varsin mainio teos on kyseessä.
KIRJA KÄSITTELEE kestävyyttä seitsemän aiheen kautta: ilmansaasteet, ilmastonmuutos, metsäkato, ruokahuolto, biodiversiteetti, valtamerien muovijäte sekä liikakalastus. Aluksi annetaan kuitenkin kyytiä kahdelle usein esitetylle keinolle ratkaista kyseiset ongelmat. Pakit saavat sekä talouskasvun vapaaehtoiseen rajoittamiseen tähtäävä degrowth-liike että väestönkasvun kääntämistä vaativat tahot. Degrowth-liike kaatuu Ritchien mukaan siihen, että talouskasvua tarvitaan monien kestävyyteen liittyvien ongelmien ratkaisijana. Väestönkasvu puolestaan pysähtyy syntyvyyden laskiessa itsestään, joskin hitaasti. Oikeiksi ratkaisuiksi megaluokan ongelmiin Ritchie esittää systeemimuutoksen ja etenkin teknologisen kehityksen.
Vaikka Ritchie nostaa esimerkiksi luomuviljelyn tai lähiruoan lähinnä haitallisiksi ilmiöiksi, ei kirjaa voida käyttää aseena esimerkiksi nuoria ilmastoaktivisteja kohtaan – vaikka näin epäilemättä nyky-Suomen keskusteluilmapiirissä helposti käykin. Päinvastoin Ritchie ymmärtää eri tahojen aktivisteja ja vaatii nopeampaa toimintaa poliittisilta päättäjiltämme. Keinot kun ovat usein jo olemassa.
Samoin ymmärrystä saavat autoton elämäntapa ja kasvisruokailu, molemmat jo ihan ihmisten oman terveyden vuoksi. Kirja ei siis ole kannustus omahyväiseen passiiviseen hymistelyyn, vaan se antaa meille näkymän nykyistä valoisampaan tulevaisuuteen: globaalit ongelmat voidaan ratkaista, jos toimimme päättäväisesti.
Kirjan parasta antia ovat datan pohjalta esitetyt esimerkit myönteisestä kehityksestä eri aloilta ja eri maista. Eri maiden hiilidioksidipäästöjä per henkilö, kumulatiivisesti tai suhteessa elintasoon käydäänkin runsaasti läpi. Mutta – kuten Ritchie itsekin kirjoittaa – olennaista on kokonaispäästöjen lasku, ja mielellään nopeasti. Erityisen ilahduttavaa on, että tämä tavoite ei aseta ydinvoimaa ja uusiutuvaa energiaa vastakkain. Molemmille riittää tilaa ja tehtävää ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä.
OLEN HIEMAN ERI MIELTÄ kirjoittajan kanssa siitä, että päästöjen positiivinen kehitys ei näkyisi julkisessa keskustelussa. Ainakin omassa piirissäni ja mediaseurannassa se näkyy paljonkin. Tosin ajoitus voi ratkaista. Elämme juuri keskellä nopeaa teknologista murrosta, joka on noussut näkyvästi esille ainakin laadukkaan median sivuilla parin viime vuoden aikana.
Ritchie nostaa esille myös monien kehittyvien maiden nopean kehityksen. Energiantuotannon globaalin muutoksen lisäksi korostuu eri maiden oikeus edulliseen puhtaaseen energiaan ja sen mahdollistamaan talouskasvuun sekä maanviljelyn tehostamiseen. Talouskasvun merkitystä Ritchie korostaa muutenkin. Sen avulla voidaan hänen mukaansa helpottaa monia globaaleja ongelmia, kuten nälänhätää tai koulutuksen puutetta.
Kylmä ja tehokas datan käyttö saavuttaa kirjassa lakipisteensä, kun Ritchie vertaa eri eläinlajien kasvatuksen maankäyttöä, tarvetta ravintoon ja eläintuotannon tuloksena lautasellemme saatavaa proteiinin ja kalorien määrää. Kana voittaa lampaan, naudasta puhumattakaan. Ruokahuollon ja -valion roolia korostetaan paitsi yhteydessä ilmastopäästöihin, myös metsäkatoon, vesistöjen tilaan sekä tietenkin nälänhätään. Kirjoittaja nostaakin juuri ruoantuotannon keskeiseksi alueeksi maailman kehityksessä.
Ritchie käyttää usein esimerkkeinä kylmää matematiikkaa ja jättää arvovalinnat lukijalle.
Ritchie käyttää usein esimerkkeinä kylmää matematiikkaa ja jättää arvovalinnat lukijalle. Tavoitteena on esiteltyjen ongelmien ratkaisu tehokkaasti, nopeasti ja mahdollisimman vähin kokonaisvahingoin. Lillukanvarret ja mielikuvat saavat inhimillisen käsittelyn, mutta tuomitaan tehottomiksi.
Kirjassa on paljon ainakin itselleni uusia asioita esimerkiksi Sri Lankan kokeilusta luomumaanviljelyssä (ei onnistunut), palmuöljyn roolista metsäkadossa (saa pitkälti synninpäästön) ja Amazonin sademetsien merkityksestä (suurempi biodiversiteetin kuin ilmastonmuutoksen osalta).
TEKNOLOGINEN KEHITYS ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan ovat vauhdittaneet vihreää siirtymää merkittävästi. Yhä useammin kyse on paitsi ilmastopolitiikasta, myös edullisemmasta ja omavaraisemmasta energiasta ja siihen liittyvästä massiivisesta investointiaallosta ja teollisesta kilpailusta. Nopea muutos saa jotkut vertailtavat tiedot näyttämään jo hieman vanhentuneilta. Se ei ole kirjan vika, vaan muutoksen nopeuden ansiota.
Kirjaa voi suositella luettavaksi kaikille, joita kiinnostavat ilmastonmuutos, metsäkato tai muut aikamme suuret ekologiset ongelmat, ja etenkin ratkaisut niihin. Kirjan soisi päätyvän myös poliittisten päättäjien lukulistalle ja julkiseen keskusteluun. Ritchie ei esitä kaiken ratkeavan teknologian kautta kuin itsestään, vaan kannustaa päättäväisiin toimiin, koska teknologian avulla välineet ratkaisuihin ovat yhä useammin omissa käsissämme.
