1. T&Y-lehti
2. Lopusta pidennetty työura

Lopusta pidennetty työura

Työuria on pidennettävä julkisten menojen kasvun hillitsemiseksi. Verrattuna muiden Pohjoismaiden ikäluokittaiseen työllisyystilanteeseen, työvoimapotentiaalia on Suomessa erityisen paljon kaikkein vanhimmassa ikäluokassa. Työllisyystoimenpiteitä miettiessään hallituksen olisi syytä kurkistaa, mitä naapurimaissamme tehdään toisin, jotta pääsisimme samalle tasolle yli 60-vuotiaiden työllisyysasteessa.

Työuran mitta nousee työllisyyspolitiikan tärkeimmäksi kysymykseksi Suomen hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisen pilarina, kun väestö vanhenee vanhenemistaan ja syntyvyys vähenee. Lukuun ottamatta niin kutsutun työttömyysputken pätkimistä, työllisyyspolitiikassa ei ainakaan vielä näy toimenpiteiden painotusta työvoiman vanhimman ikäryhmän aktivoimiseksi.

Työikäisen väestön vähenemiseen ja ikääntymiseen liittyvä julkisten menojen kehitys vaikuttaa maan julkisen talouden pitkän aikavälin kestävyyteen. Sen vuoksi työllisyysasteen¹ on oltava, ei enää hallituksen tavoittelema 75 prosenttia, vaan sitäkin korkeampi – niin korkea, että hyvinvointiyhteiskuntamme malli voi säilyä, kun väestö vanhenee ennätyksellistä tahtia pohjoismaisessa vertailussa.

Kaikissa muissa Pohjoismaissa työllisyysaste on Suomea korkeampi, mutta vanhushuoltosuhde² niissä on 5–10 prosenttiyksikköä alempi tällä hetkellä. Vanhushuoltosuhde Suomessa on nyt noin 37 prosenttia, mutta vuoteen 2070 mennessä se on ennusteiden mukaan jo 63 prosenttia, kun muissa Pohjoismaissa vastaavana ajankohtana suhde on 43–48 prosenttia (kuvio 1).

 

Vuoteen 2070 mennessä Suomen vanhushuoltosuhde nousee 37 prosentista 63 prosenttiin.

Työvoiman ikärakenne on vanhentunut

Siinä missä suomalaisen väestön ikäjakauma alkaa muistuttaa kärjellään seisovaa pyramidia, myös työikäisen väestöryhmän ikäjakauma näyttää jo samalta. Työvoimaan kuuluvasta väestöstä osuudeltaan suurimmat ikäluokat ovat 50–54- ja 55–59-vuotiaat (kuvio 2), mutta ikävä kyllä heidän työllisyysasteensa on nuorempia ikäluokkia huomattavasti matalampi, noin 68 prosenttia ja yli kymmenen prosenttiyksikköä matalampi kuin pohjoismaisten ikätoveriensa työllisyysaste. Ruotsi onkin vanhemman ikäryhmän työllistämisessä Euroopan paras.

”Suurin työllisyyden kasvattamispotentiaali on juuri kaikkein vanhimmissa työikäisen väestön ryhmissä.”

Tästä on helppo päätellä, että suurin työllisyyden kasvattamispotentiaali on juuri kaikkein vanhimmissa työikäisen väestön ryhmissä. Ruotsin ja Suomen ero 55 – 64 -vuotiaiden työllisyysasteessa on yli 12 prosenttiyksikköä Ruotsin hyväksi. Eurostatin mukaan Ruotsissa tämän ikäryhmän työllisyysaste on peräti 78 prosenttia. Vaikka Suomi on kuronut eroa kiinni etenkin v. 2016 alkaneesta nousukaudesta lähtien, ikäryhmän työllisyysaste on silti vain 66 prosenttia. Jos saavuttaisimme tässä ikäryhmässä saman työllisyysasteen kuin naapurimaassamme, se tarkoittaisi lähes 90 000 henkilön työllistymistä eli reilusti yli hallituksen tavoitteekseen asettaman määrän, joka on 60 000 lisätyöllistä.

Vanhuuseläkeläisissäkin on työllisyyspotentiaalia

Koska myös 65 vuotta täyttäneiden osuus kasvaa koko ajan seuraavat 50 vuotta (kuvio 3), on selvää, että työllisyyttä on kasvatettava myös vanhuuseläkkeelle jääneiden joukossa. Niinpä erilaisia toimenpiteitä kannattaa suunnata eläkeiän molemmin puolin, sillä potentiaali on vajaakäytössä tällä hetkellä. Eläketurvakeskuksen ja eri ammattiliittojen tekemien kyselyjen perusteella noin puolet eläkkeelle jääneistä olisi voinut jatkaa koko- tai osa-aikaisesti työssään, jos työnantaja olisi tarjonnut siihen mahdollisuuden.

Kansainväliset vertailut osoittavat, että lähes kaikissa länsimaissa 65–69 -vuotiaiden naisten ja miesten osallistuminen työmarkkinoille on kasvanut joka vuosi 2000-luvulla. USA:ssa osallistumisaste on miehillä noin 40 prosenttia ja naisilla 30 prosenttia. Ruotsissa osallistumisaste on vain vähän matalampi (joka neljäs) kuin USA:ssa. Ikäluokassa 65–74 työllisyysaste on Ruotsissa 17 prosenttia.

Edellytyksenä on tietenkin, että vanhemman väestönosan terveys ja toimintakyky sekä ammattitaito mahdollistavat työn vastaanottamisen. Odotettavissa oleva elinikä pitenee koko ajan. Ne ikäkohortit, jotka ovat saavuttamassa eläkeikää, ovat aikaisempaa koulutetumpia ja heidän terveytensä on myös parempi kuin edeltävillä sukupolvilla. Lisäksi työolosuhteet ovat parantuneet työn luonteen muuttuessa ja työturvallisuuden parantuessa.

Työvoimatilastoista nähdään selvästi, että korkeammin koulutettujen ihmisten työhön osallistumis- ja työllisyysaste ovat matalamman koulutuksen saaneita korkeampia. Korkeasti koulutetuilla on usein myös muu kuin rahallinen motivaatio tehdä töitä, mutta toisaalta myös suurempi taloudellinen kannustin olla pidempään työelämässä, samoin paremmat työolosuhteet sekä useimmiten parempi terveys. Tavallisimmat syyt työnteon jatkamiseen eläkeiän jälkeen ovat virikkeelliset työtehtävät ja se, että ihminen ei halua tuntea itseään eläkeläiseksi. Matikan (2015) tekemän selvityksen mukaan kaikkein ahkerimmin työelämään takaisin palanneet eivät olleet he, joilla siihen olisi ollut taloudellisesti kaikkein suurimmat kannusteet, vaan juuri he, jotka olivat jo työurallaan hyvätuloisia ja jatkoivat hyvillä ansioilla vanhuuseläkkeelle jäätyään korkeammasta verotuksesta huolimatta, enimmäkseen kuitenkin osa-aikaisissa ja määräaikaisissa työsuhteissa.

Kaiken sen perusteella mitä tiedämme juuri eläkeiän ylittäneiden ikäkohorttien koulutuksesta ja terveydentilasta, voidaan sanoa, että näiden ihmisten työmarkkinoilla jatkaminen on mahdollista, ja sitä voitaisiin lisätä eri toimenpiteiden avulla merkittävästikin.

Voidaanko työurien pituuteen vaikuttaa?

Lainsäädännöllä pystytään vaikuttamaan työurien pituuteen, etenkin työuran loppupäässä. Vanhimpien ikäryhmien työmarkkinakäyttäytymistä voidaan säädellä ja ohjata poliittisilla päätöksillä, kuten Suomessa on tehtykin. Eläkelainsäädännöllä on valtava merkitys työmarkkinoilla muodostuville käyttäytymisnormeille ja arvostuksille. Se, miksi Yhdysvalloissa työvoimaan osallistuminen vanhemmissa ikäluokissa on korkeampi kuin meillä Pohjoismaissa, johtuu juuri lainsäädännön ja normien muodostamasta kulttuurista. Se ei johdu paremmasta tuottavuudesta, työkyvystä tai paremmasta terveydestä.

Ohto Kannisen ja Terhi Ravaskan (2019) tutkimus (ks. myös Ravaskan kolumni tässä lehdessä) vuoden 2005 eläkeuudistuksen vaikutuksista osoittaa selvästi, kuinka vanhuuseläkkeelle siirtymisen alaikärajan alentaminen 65 vuodesta 63 vuoteen todella muutti eläköitymispäätöksiä siten, että normiksi alkoi muodostua juuri tuo alennettu alaikäraja. Tutkimuksen mukaan lakisääteisen eläkeiän muutoksella oli selvästi suurempi vaikutus eläköitymispäätöksiin kuin taloudellisten kannustimien muutoksilla. Vuoden 2005 aikana työeläkkeelle jääminen 63 vuoden iässä nousi noin 40 prosenttiyksiköllä verrattuna vuoteen 2004.

Sekä työnantajien että työntekijöiden käyttäytymistä näyttävät ohjaavan ennen muuta lain määrittämät ikärajat eivätkä niinkään taloudelliset kannustimet tai työvoiman tarve. Vaikka samassa yhteydessä parannettiin taloudellisia kannusteita jatkaa alaikärajan jälkeen työssä, jyräsi ikärajan muutos eläköitymisvalinnoissa. Tutkittavaksi jää tosin, kuinka paljon päätöksiin vaikuttivat työnantajan motiivit tai halu luopua eläkeiän kynnyksellä olevista työntekijöistä, vaikka päätös ennen yläikärajaa onkin lähtökohtaisesti työntekijän.

Niin kutsutun työttömyysputken poistamisen on myös arvioitu lisäävän yli 60-vuotiaiden työllisyyttä. Tämä työttömyysturvaan aikoinaan tehty lisäys tarkoittaa sitä, että eläkeikää lähestyvät työttömät voivat päästä ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäiville. Kun ansiosidonnainen työttömyysturva normaalisti päättyy 300–500 päivän jälkeen, lisäpäiviin oikeutetut saavat ansiosidonnaista työttömyyskorvausta vanhuuseläkkeelle jäämiseen saakka, eli käytännössä se on väylä varhaiseen eläkkeelle jäämiseen. Kyyrän ja Pesolan (2019) tekemä tutkimus lisäpäiväoikeuden ikärajan nostosta 55 ikävuodesta 57 vuoteen pidensi työuria seitsemällä kuukaudella, kasvatti vastaavasti palkkatuloja ja vähensi pitkällä aikavälillä tulonsiirtojen tarvetta. Tämän jälkeenkin alaikärajaa on nostettu, ja viime vuodenvaihteessa lisäpäivien alaikärajaa nostettiin 62 ikävuoteen. Tämän järjestelmän poistamisen työllisyysvaikutukseksi on arvioitu 10 000 lisätyöllistä.

Varhaiseläkkeelle jäämisen rajoittaminen pidentää työria.

Ruotsissa vanhimpien ikäryhmien työn tarjonnassa tapahtunut merkittävä kasvu johtuu ennen kaikkea varhaiseläkejärjestelmään tehdyistä muutoksista, joiden tarkoituksena oli vähentää ennenaikaista eläköitymistä, ja kriteerejä varhaiseläkkeelle pääsyyn kiristettiin ajan kuluessa 1991–2003 (Laun ja Palme 2017). Tämä on tärkein yksittäinen lakimuutos, jolla pystyttiin kasvattamaan työhön osallistumisastetta vanhimmissa ikäluokissa. Lisäksi vuonna 1998 Ruotsissa tehtiin päätös suuresta eläkeuudistuksesta, joka on astunut asteittain voimaan, ja jonka vaikutus työn tarjontaan on myös arvioitu positiiviseksi (Laun ja Wallenius 2015).

Toisaalta ilmiön taustalla on myös hyvä koulutus, ammattitaito ja työn laatu. Korkeasti koulutetut ja erityistaitoja vaativia töitä tekevät jaksavat yleensä töissä pidempään kuin vähemmän koulutetut työntekijät. Ruotsissa suuri osuus työvoimasta on hyvin koulutettuja ja ammattitaitoisia, sillä Ruotsi käyttää aikuiskoulutukseen enemmän resursseja kuin muut kehittyneet maat (OECD).

Ruotsissa myös irtisanomissuoja on vahva. First in – last out -sääntö on pitänyt erityisesti työvoiman vanhimman ryhmän puolia irtisanomistilanteissa. Pitkään työsuhteessa olleilla on vahvempi suoja kuin uusilla työntekijöillä, joten laki suosii senioreita.

Eläkkeelle siirtyneet takaisin töihin

Kaikkialla läntisissä kehittyneissä maissa työhön osallistumisasteet ovat nousseet yli 65-vuotiaiden ikäryhmässä siitä syystä, että eläke- sekä muu lainsäädäntö on siihen ohjannut. Sen lisäksi myös vanhimpien ikäryhmien parantunut koulutustaso, toimintakyky ja terveys ovat mahdollistaneet tämän. Toisaalta kun suomalaisia verrataan ruotsalaisiin, havaitaan selvä ero terveydessä. Suomessa 65-vuotiailla miehillä ja naisilla on terveitä elinvuosia jäljellä keskimäärin yhdeksän, mikä on lähellä EU:n keskiarvoa. Ruotsalaisilla naisilla sen sijaan niitä on 16,8 ja miehillä 15,7 vuotta (Eurostat).

Suomessa ei ole haluttu kohdennetuilla toimenpiteillä houkutella vanhuuseläkkeellä olevia ihmisiä takaisin työmarkkinoille. Pikemminkin päinvastoin, ainakin jos tuloverotukseen sisällytettyjä kannustimia tarkastellaan. Aktiivisinta äänestäjäryhmää on palvottu säätämällä eläketulon verotus samalle tasolle kuin palkkatulon verotus. Siis ainakaan tuloverotus ei suomalaisia ohjaa ja kannusta palaamaan työmarkkinoille vanhuuseläkkeelle siirtymisen jälkeen (Pylkkänen 2019).

Ikäsyrjintä ei näytä perustuvan tosiallisiin kykyihin vaan oletuksiin niistä.

Kuviossa 3 näkyvät eri ansiotulolajeille kohdistettavien vähennysten vuoksi syntyvät erot veroasteissa etuus-, eläke- ja palkkatuloilla. Vaikka kunnallisveroaste ja valtion tuloveroasteikko ovat tulon lähteestä riippumatta kaikille ansiotuloille samat, tuottavat juuri eri tulolajeille suunnatut vähennykset merkittävät erot keskimääräisiin veroasteisiin erityisesti matalilla tulotasoilla. Ansio- ja työtulovähennykset laskevat työtulojen keskimääräistä veroastetta koko vaikutusalueellaan, mutta palkka- ja eläketulon verotus on silti etuustulon verotusta kireämpää yli 45 000 euron vuosituloilla, kun palkansaajan lakisääteiset sosiaalivakuutusmaksut (myös niiden vähennyskelpoisuus) otetaan huomioon. Eläketuloa saavan korkeampi verovapaan tulon määrä johtuu niin ikään sekä kunnallis- että valtionverotuksessa myönnettävistä eläketulovähennyksistä. Korkeammalla tulotasolla veroastetta nostaa eläketulon lisävero, joka on tällä hetkellä 5,85 prosenttia.

Ruotsissa sen sijaan vuonna 2007 lanseerattu verohyvitys työtuloihin kohdistuvasta verosta kohdennettiin yli 65-vuotiaille tuplasti suurempana kuin tätä nuoremmille ikäryhmille. Verohyvitystä ei myönnetä eläketulosta eikä muista etuustuloista. Samassa yhteydessä kun verohyvitys otettiin käyttöön, alennettiin myös työnantajan lakisääteistä sosiaalivakuutusmaksua 26,37 prosentista 10,21 prosenttiin yli 65-vuotiaiden työntekijöiden kohdalla. Tarkoituksena oli siten eläkeiän ylittäneiden työn tarjonnan sekä työvoiman kysynnän kasvattaminen.

Ruotsissa on onnistuttu veronkevennyksillä kannustamaan yli 65-vuotiaiden työntekoa.

Laun (2017) on analysoinut näiden työn tarjontaa ja kysyntää kannustaneen toimenpiteen vaikutusta yhdessä. Tutkimustulosten mukaan toimenpiteillä oli tilastollisesti merkitsevä vaikutus työllisyyteen. Työvoimaan osallistumisaste nousi yli viidellä prosenttiyksiköllä välittömästi 65 vuotta täyttäneiden keskuudessa.

Ruotsissa saadut tulokset kaikkein vanhimpiin ikäryhmiin kohdistetuista toimenpiteisistä ovat rohkaisevia ja antavat uskoa siihen, että myös Suomessa taloudelliset kannusteet juuri verojärjestelmän kautta voisivat kasvattaa työurien mittaa. Koska perinteisesti luokitellun työikäisen (15–64-vuotiaan) väestön määrä ja osuus pienenevät seuraavien vuosikymmenien aikana, Suomen työllisyyspolitiikassa huomion kohteena on oltava sekä vanhuuseläkeikää lähestyvät että eläkkeelle jääneet ihmiset ainakin 74 ikävuoteen saakka.

Ikäsyrjintä vähenee väestön ikääntyessä

Onko ikääntyneillä työn tuottavuus matalampi kuin nuoremmilla työntekijöillä? Ikääntyneillä voi olla vaikeuksia sopeutua uusiin sääntöihin ja tekniikkaan tai jaksaa hektistä työtahtia. Jos ikääntyneillä ei voida osoittaa olevan eroja nuorempaan työvoimaan ja kuitenkin heillä on vaikeuksia saada töitä, puhutaan ikäsyrjinnästä. Ainakin ikäsyrjintä on monien henkilökohtaisesti havaitsemaa ja monissa tutkimuksissakin vahvistettu piirre työmarkkinoilla. Kysymys on vain siitä, tulevatko iäkkäimmät diskriminoiduksi sillä perusteella, että he ovat keskimäärin ikäryhmänä vähemmän tuottavia (staattinen diskriminaatio) vai onko työnantajilla preferenssi suosia nuorempia (preferenssiperusteinen diskriminaatio). Jotta voidaan selvittää, kummasta diskriminaation tyypistä on kyse, tulisi eri ikäryhmien välistä tuottavuutta pystyä vertailemaan, mikä on monissa tapauksissa vaikeaa.

Levitt ja Dubner (2005) selvittivät USA:ssa yleisiä ihmisten mieltymyksiä iäkkäämpien kykyjä kohtaan, ja totesivat, että diskriminaatio ei perustunut tosiasiallisiin tai havaittuihin kykyihin, vaan oletuksiin kyvyistä. Ruotsissa puolestaan on tehty tutkimusta siitä, miten työnantajat suhtautuvat vanhempien työnhakijoiden työhakemuksiin (Carlsson ja Eriksson 2017). Tulokset osoittavat, että todennäköisyys saada kutsu työhaastatteluun putoaa merkittävästi jo 40 vuotiailla ja nopeammin miehillä kuin naisilla.

Monissa maissa on lähdetty taistelemaan työmarkkinoiden ikäsyrjintää vastaan säätämällä lakeja, joiden tarkoitus on estää työnantajien ikääntyneeseen työvoimaan kohdistamaa diskriminointia. USA:ssa tällainen laki (Age Discrimination in Employment Act) astui ensi kertaa voimaan jo vuonna 1967. Myös EU:ssa lakia on laajennettu ja säädöksiä kovennettu ikädiskriminaation torjumiseksi. Neumarkin ja Songin (2005) tutkimus USA:sta osoitti, että mitä vahvempi diskriminaation vastainen lainsäädäntö on, sitä korkeammaksi keskimääräinen eläköitymisikä nousi, kun eläkeiän ikärajoja korotettiin. Toisin sanoen työnantajien ikädiskriminaatiolla oli vähäisempi vaikutus kuin iäkkäämpien halulla jatkaa työelämässä.

On ilmeistä, että Suomessakin ikäsyrjintä vähenee melkein pakostakin, kun työikäisen väestön ikärakenne vanhenee. Vuodesta 2016 alkanut työllisyyden kasvu on tapahtunut ilahduttavasti juuri vanhimpien ikäryhmien työllisyysasteen kaikkein voimakkaimpana nousuna. Työvoimapula vähentää osaltaan ikäsyrjintää, vaikka sitä edelleen työmarkkinoilla ilmeneekin. Työmarkkinoiden kiristyneen tilanteen lisäksi taistelussa ikäsyrjintää vastaan voidaan ottaa mallia muista maista, joissa on edetty tällä saralla.