Voiko kulttuuria mitata, ja jos voi, niin miten?
Kulttuurin tukemista puolustetaan usein sen tuottamalla sadolla: tuet maksavat itsensä takaisin. Vakuuttavia tutkimuksia väitteen tueksi on niukasti, mutta tarvitseeko ollakaan? Taiteen elinkaari on joka tapauksessa pidempi kuin kvartaali, eikä menestyjiä rakenneta yksin rahalla.
Lokakuun yhdeksäntenä päivänä Suomen hallitus ilmoitti, että se aikoo luopua audiovisuaalisten alojen tuotantokannustimesta. Sen hinta on vain kymmenen miljoonaa euroa vuodessa, mutta älähdyksiä ja pahennusta seurasi. Tuotantokannustimen idea on houkutella Suomeen elokuva- ja televisiotuotantoja lupaamalla hyvittää 25 prosenttia kuluista kuitteja vastaan. Tukea on jakanut Business Finland vuodesta 2017 lähtien. Se on alkujaan Juha Sipilän porvarihallituksen idea, tulonsiirto maakuntiin ja erityisesti Lappiin.
Tuen ansiosta Suomi saa yhä useammin esittää elokuvissa ja tv-sarjoissa Ruotsia, jolla on toki oma vastaava tuki, mutta silti kalliimmat tuotantokustannukset kuin Suomessa. Erityisesti kuvauksia on hankkinut Tampere, joka tarjoaa lisäksi oman 10–15 prosentin kannustimensa. Suomesta tuotantoja on siirtynyt Baltiaan, joka näyttää tarpeeksi Suomelta.
Kysymys kuuluu: toimiiko kannustin?
Business Finlandin vuonna 2020 julkaisemassa väliarvioinnissa äänessä ovat alan edustajat, jotka tietenkin kannattavat tukemistaan.
Audiovisuaalisen alan etujärjestö APFI puhuu kymmenien miljoonien eurojen investoinneista. Se päätyi mediassa taajaan siteeratussa aineistossaan korostamaan myös sitä, kuinka jokainen tukeen käytetty euro maksaa itsensä nelinkertaisena takaisin. Näistä neljästä eurosta kaksi on ulkomaista rahoitusta.
Väite havahdutti taloustieteilijät. Laboren Mika Maliranta ja Helsingin yliopiston Roope Uusitalo kyselivät tuesta X:ssä eli entisessä Twitterissä.
Miltä se on pois? Maliranta aloitti. Missä ja miten tukien vaikutuksia on tutkittu? Uusitalo jatkoi.
Hän sai vastauksekseen Ylen jutun, joka toisti lobbareiden näkökulmaa sanasta sanaan.
”Ai tämä oli näitä oman arvionsa mukaan moninkertaisesti rahat takaisin tuottavia bisneksiä”, Uusitalo kirjoitti.
Niin aika monet ovat. Silti kului vain reilu viikko, ja elinkeinoministeri Wille Rydman (ps) ilmoitti tuen palauttamisesta.
ALANKOMAALAISELLA kulttuuritaloustieteilijällä Arjo Klamerilla on The Value of Culture -teoksessaan lisätä suomalaistaloustieteilijöiden huomioihin vielä muutama argumentti.
Hänen mukaansa taloudellisia hyötyjä saadaan vain, jos raha tulee kansantalouteen muualta – näin av-kannustimen osalta saattaa hyvin ollakin.
Raha-argumentin ongelma on, että juuri tiettyjen kulttuurituotteiden tukeminen tuskin on tehokkainta rahankäyttöä. Todennäköisesti Suomessakin tuotot saataisiin maksimoitua, jos kymmenen miljoonan tuki ohjattaisiin elokuvatuotantoja korkeamman tuottavuuden investointien houkuttelemiseen.
Siinä se on: umpikuja, ja sellaiseksi jää.
Klamerille raha on suorastaan kulttuurin antiteesi: kaupanteko rikkoo taiteen siinä missä ihmissuhteitakin. On realisteja, jotka näkevät vain lukuja, ja romantikkoja, jotka näkevät vain taiteen itseisarvon. On ympyrän ja neliön muotoiset palikat, jotka eivät millään mahdu toistensa muotoisiin reikiin.
Klamer muistuttaa siitäkin, että tuki kulttuurille ja taiteelle on aina tukea hyväosaisten paremminvoinnille – vaikka moni mielellään Suomessakin muuta väittää. Tuettua kulttuuria kuluttavat eniten rikkaat ja koulutetut. Mitä halvempaa ja houkuttelevampaa kulttuurista tehdään vähempiosaisille, sitä suuremman rahallisen hyödyn parempiosaiset kuittaavat.
Siksi myös kulttuurin valtiontukien perusteleminen taloudellisesti on järjestelmään piilotettu tuhon siemen. Ennen pitkää argumentointi muuttuu ikäväksi, suorastaan mahdottomaksi. Taiteen subventoinnista tulee vain ”parempia” yritystukia.
Lopulta taiteen tukeminen on vain ”aristokratiaa nykyaikaisessa valeasussa”. Sen myöntäminen on Klamerin mielestä kaikkein vakuuttavin argumentti tukien puolesta.
LUDVIG VAN BEETHOVEN sävelsi elämänsä aikana kuusitoista jousikvartettoa, mutta tuskin kukaan arvasi silloin, että niistä tulisi 150 vuotta myöhemmin kaiken muun lisäksi yksi taloustieteen klassikkoesimerkki.
Yhdysvaltalaisekonomistit William Baumol ja William Bowen kirjoittivat vuonna 1966 ilmiöstä, jota alettiin sittemmin kutsua Baumolin taudiksi. Kyse oli nimenomaan Beethovenista. Vaikka yhteiskunnan muu tuottavuus kehittyi ja kehittyy yhä, jousikvartettojen soittaminen vaatii yhtä paljon henkilötyötunteja kuin se vaati 1800-luvun alussa, he kirjoittivat.
Taiteesta tulee siis koko ajan kalliimpaa. Se on yhä hyvä perustelu sille, että taidetta on tuettava. Suomessa valtion kulttuuribudjetti, talousarvion pääluokka 29,80, on ensi vuodelle hieman yli 550 miljoonaa euroa. Lisäksi ympäri opetus- ja kulttuuriministeriön budjettia on pirstoutunut muuta kulttuurirahoitusta. Vuonna 2019 tällaista rahoitusta oli 333 miljoonaa euroa kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen mukaan. Niistä ylivoimaisesti suurin erä on vapaan sivistystyön rahoitus. Kaikkiin budjetin menoihin nähden rahoitus on eurooppalaista keskitasoa.
Asukasluvultaan lähes kaksi kertaa suuremmassa Ruotsissa valtio käytti taiteeseen tänä vuonna yhdeksän miljardia kruunua eli noin 0,6 prosenttia bruttokansantuotteestaan.
Kun summaan lisätään muiden ministeriöiden kulttuurirahat sekä kuntien ja Ruotsissa myös alueiden kulttuuribudjetit, molemmissa maissa päädytään noin 300 euroon vuodessa per kansalainen.
Mutta toisin kuin moni ajattelee, varsinkaan kaunotaiteet – teatterit, oopperat ja orkesterit –harvemmin toimivat markkinaehtoisesti missään. Yhdysvalloissa tukijärjestelmä nojaa valtion sijaan erityisesti mesenaatteihin, mikä on ollut omiaan lisäämään taidekentän maantieteellistä epätasa-arvoa. Silti, kuten Arjo Klamer muistuttaa, vaikkapa pankkien taidekokoelmat ovat aina lopulta heidän asiakkaidensa maksamia.
”Kulttuuri ainakin suurissa muodoissaan tarvitsee toteutuakseen jonkun ulkoisen tuen. Se on Euroopassa ollut ennen kirkko, sitten hovi ja nyt valtio”, sanoo Iiris Autio. Hän on tanssiryhmä Tero Saarinen Companyn toiminnanjohtaja ja pitkän linjan taidevientiasiantuntija.
Aution mielestä Suomessa kulttuuria koskeva talouskeskustelu on mustavalkoista. Erityisesti poliittisen kentän oikealle laidalle taidetta pitäisi osata perustella paremmin, koska nyt Suomi on jäänyt luovan talouden kaupallistamisessa muita maita jälkeen. Vasemmalla laidalla kaupallistamispuheita kavahdetaan. Lopputulos on, ettei meillä tehdä oikein minkäänlaista taidepolitiikkaa.
Suomessa ongelma on suoraan sanottuna se, että pitäisi myös uskaltaa tehdä valintoja.
”Suomessa ongelma on se, että pitäisi uskaltaa tehdä valintoja. Emmehän me koko ajan voi vain kasvattaa kaikkea, vaan jossain kohtaa tarvitaan politiikkaakin päättämään, mitä me haluamme edistää”, Autio sanoo.
Suomalainen järjestelmä on ollut vuosikaudet vakaa. Sitä on kutsuttu niin ”seisovaksi vedeksi” kuin ”vankaksi linnakkeeksi”. Kannustinten hiomisen – siis taidepolitiikan – sijaan lopputuloksia ovat määrittäneet vuosikymmeniä vanhat polkuriippuvuudet. Ruotsissa esimerkiksi käännettyä kaunokirjallisuutta ylläpidetään etupäässä kustantamoja tukemalla, Suomessa enemmän kääntäjien apurahoilla.
Tutkimustakin piisaa. Tiedetään esimerkiksi, että mitä enemmän teatteri saa julkista tukea, sitä epätavanomaisempaa sen ohjelmisto yleensä on. Mutta samoin tiedetään, että optimaalinen teatterin tukijärjestelmä ohjaa lisäksi teatterin johtajaa maksimoimaan lipputulot ja katsojamäärän.
”Jos minun pitäisi arvioida, onko taidelaitoksella sopivasti vai liikaa julkista tukea, katsoisin omien tuottojen osuutta ohjelmistoon nähden. Jos lipputulot ovat kovin pienet, katsoisin, ovatko hintajoustot käytössä ja kanta-asiakasohjelmat kunnossa. Jos eivät ole, se kertoo siitä, että tukea voisi laskeakin”, Autio sanoo.
Pitäisi siis vahtia, ettei julkisella rahalla tehdä taidetta liian pienille yleisöille eli useimmiten taideskeneille itselleen. Toisaalta runsaiden tukien vastineeksi pitäisi myös saada taiteellista kunnianhimoa ja kokeiluja eikä vain varmistelua.
KORONAPANDEMIAN AIKAAN Suomen kulttuurikenttään vakiintui tapa korostaa, kuinka kulttuuri on merkittävä elinkeino.
Puhe ”luovasta taloudesta” syntyi 1990-luvun lopun Isossa-Britanniassa, jota johti työväenpuolueen Tony Blair. Se oli ”New Labourin” tapa pehmentää konservatiivipääministeri Margaret Thatcherin aikana 1980-luvulla vakiintunutta periaatetta vaatia taloudellista ”oikeutusta” julkisille tuille.
Ajatusmaailman sivutuote on taloustieteilijöiden kritisoima tapa perustella merkittävyyttä jokaisen euron luomalla lisätuotolla. Kulttuurialan kattojärjestö Kulta tapaa korostaa Suomessakin, kuinka kulttuurialojen tuotos on kymmenkertainen tukiin nähden. Tuotoksesta lähes puolet muodostuu kuitenkin elokuva- ja videopeliteollisuudesta, mainonnasta ja mediasta.
Remedyn lokakuussa ilmestynyt Alan Wake II -videopeli on suomalaisen kulttuuri-instituution kokoinen. Sen 70 miljoonan euron budjetilla pyörittäisi Kansallisoopperaa yli vuoden ja maksaisi puolitoista kertaa Taiteen edistämiskeskuksen Taiken taiteilija-apurahojen ja avustusten verran.
Pelin odotetaan tuottavan tulevina vuosina moninkertaisesti esimerkiksi Suomen suurimman musiikkiyhtiön Warner Musicin voittoihin nähden. Mutta myös Remedy on saanut miljoonia euroja yritystukia vielä viime vuosina.
Luovaan talouteen liittyy merkittävää naapurikateutta. Taiken johtaja Kaisa Rönkkö luettelee asioita, joiden takia Ruotsi on onnistunut nousemaan luovan talouden merkkimaaksi. Aineettomia pääomia on osattu arvostaa. Toimiva kotimarkkina. Esikuvia. Historiaa ja historiallista vaurautta. Ja nykyään verkostojakin: Ruotsi on risteyskohta, johon virtaa samanhenkisiä ihmisiä ympäri maailmaa.
Ruotsalainen ylpeä kulttuurisuhde näkyy vähän kaikessa, Rönkkö sanoo. Kulttuuri-ihmisten naamat ottavat vastaan Arlandan lentoasemalla. Globen-halli nimettiin uudelleen nuorena kuolleen tähti-dj:n Aviciin kunniaksi. Poliitikot ja kuninkaalliset tekevät taideharrastuksistaan numeron.
Ruotsalaisista menestystarinoista tunnetuin on pop-musiikki. Se ei ole Suomelle mielekäs ”benchmark”, Rönkkö toteaa. Aiemmin hän on johtanut musiikin vientiorganisaatiota Music Finlandia.
”En minä nyt halua sanoa, että se Ruotsin juna meni jo, mutta saa aika monta uutta [lauluntekijä] Teemu Brunilaa ja Axel Ehnströmiä tulla tähän maahan.”
Sitä paitsi Ruotsin menestys luovilla aloilla on Rönkön arvion mukaan poikkeus: ei koko Euroopassa ole toista vastaavaa sukseeta.
”Sen sijaan katsoisin, mitä Islannissa on tehty. Siellä on modernia ja nationalistista twistiä.”
Esimerkki siitä on Harpa, vuonna 2010 valmistunut lasitiilinen konserttitalo Reykjavíkin keskustan reunalla. Se oli jäädä kesken, kun Islannin pankkiromahdus yllätti sitä rakennuttaneen pankin ja sijoitusyhtiön. Lopulta rakennus valmistui julkisella rahalla ja maksoi noin 500 euroa per islantilainen.
”Se on valtava arvovalinta”, Rönkkö sanoo.
Hän kertoo myös ihailevansa nelikymppistä Hildur Guðnadóttiria, joka on noussut Hollywoodin kenties halutuimmaksi elokuvasäveltäjäksi ja Oscar-voittajaksi.
”Hän on uniikki säveltäjä, joka on kuitenkin osannut kaupallistaa. Siinä ollaan sellaisella todella mielenkiintoisella rajapinnalla, joka on vaatinut sen, että taiteen ilmaisuvoimaa, vapautta ja tämäntyyppisiä asioita on lähtökohtaisesti arvotettu ensin”, Rönkkö sanoo.
Rönkön mielestä suomalaisen kulttuurin koetinkivi on juuri tässä. Meillä ei osata myöntää, että on sellaista taidetta ja kulttuuria, josta voi tulla bisnestä, ja sellaista, josta ei.
”Emme me voi ennustaa sitä, mistä tulee mitäkin”, hän sanoo.
”Yksi suomalainen säätiö lähti apurahoissaan siihen, että he edellyttävät taiteilijalta sopimusta portinvartijan kanssa eli olemassaolevaa kysyntää. Se ohjaa markkinavetoisempaan suuntaan. Mielestäni kaiken taiteellisen uudistumisen ja sivistyksen ehto on, että meillä on kokeilemisen ja uusiutumisen mahdollisuus.”
Rönköllä on yksinkertainen ratkaisu sille, miten valtio saa tukiensa vastineeksi mahdollisimman korkeatasoista taidetta. Pitää painottaa taiteellisia kriteereitä, eikä väkisin kehittää uusia mittareita.
Taiteelliset kriteerit on myös hyvä perustelu kulttuurijournalismin ja taidekritiikin puolesta. Kyse on usein yhteisistä rahoista, ja niiden käyttöä pitää valvoa, vaikkei se lukijoita niin kiinnostaisikaan.
KULTTUURITALOUDEN JA taidebisneksen erikoisuus on, etteivät ne ohjaudu itsestään eteenpäin kohti innovaatioita. Glasgow’n yliopiston mediataloustieteen professori Gillian Doyle on kirjoittanut, kuinka kulttuuriteollisuudessa rahapula ei johda uusien ratkaisujen hakemiseen kuten muussa taloudessa, vaan varmisteluun, joka taas näkyy paraikaa suomalaisen television reality- ja nostalgiaformaatteina.
Mutta ei taide kuluttamalla kulu tai mene suosiosta ”rikki”. Kaisa Rönkkö ottaa esimerkiksi Kaija Saariahon Innocence-oopperan. Se tuottanee yleisöilleen uutta hyvinvointia vuosien ja vuosikymmenten ajan ja samalla Saariahon perikunta saa merkittävää tulovirtaa, mutta ei Innocencen menestys ole keneltäkään pois.
Taide on keksintö, joka toimii eri tavoin kuin muut innovaatiot. Vaikka uskoisi itse kehittäneensä jotakin taiteellisesti uutta ja suurta, voi vain toivoa. Lisäksi taloudellinen ja taiteellinen arvo voivat kasvaa pahastikin erilleen, mikä harmittaa yleensä erityisesti kaupallisesti menestyneitä taiteilijoita.
Rönkön esimerkki tästä on Jean Sibeliuksen Finlandia, Suomen todennäköisesti tunnetuin klassinen sävellys. Helsingin Sanomien vuonna 2005 tekemän arvion mukaan Sibeliuksen perikunta saa jopa puolet suomalaisen musiikin ulkomailta keräämistä tekijänoikeustuloista – nykyään todennäköisesti selvästi vähemmän.
Mutta klassisen musiikin historian kannalta Finlandia on hyvin vähäpätöinen teos. Viisi vuotta ennen sitä Claude Debussy sävelsi Faunin iltapäivän, 14 vuotta myöhemmin Igor Stravinsky Kevätuhrin. Ne olivat taidemusiikin innovaatioita, jotka määrittivät tyylisuuntia.
Mieti nyt, eihän Finlandian taloudellinen arvo perustu sen taiteellisiin ansioihin.
”Mieti nyt, eihän Finlandian taloudellinen arvo perustu sen taiteellisiin ansioihin. Se on ihan muissa asioissa kuin niissä. Sillä on tosi suuri historiallinen ja poliittinen arvo”, Rönkkö sanoo.
”Eikä kvartaaliajattelukaan sovi tähän, koska taiteessa kvartaali voi olla 25 tai 50 vuotta.”
SUOMESSA TALOUDEN ja kulttuurin ristiriidan puhemieheksi on noussut ekonomisti Sixten Korkman. Korkman julkaisi talvella 2023 kirjan Talous ja humanismi, jossa hän argumentoi itseisarvoisen kulttuurin ja sivistyksen puolesta mittaamisongelmaa vastaan.
Suomen Kuvalehdessä keväällä 2023 Korkman päätyi lopputulemaan, ettei hänkään keksi taloudellisia perusteita taiteen tukemiselle – mutta se ei saa olla ongelma.
Kulttuuripolitiikan tutkija Zoe Bulaitis on kirjoittanut, kuinka rahoituksen tärkeyden perusteleminen on ohjannut taiteilijoiden ajatukset pois itse taiteen tekemisestä. Sama pätee laajemmin kaikkeen ”humanistiseen”. Ongelmat alkavat, kun hinnan ja arvon annetaan mennä sekaisin.
Oikeastaan taloustieteilijöiden pitäisi pyrkiä ymmärtämään kulttuuria aiempaa monipuolisemmin, sanoo luovan talouden ja kuluttamisen suhteeseen erikoistunut ruotsalaisen Linnaeus-yliopiston yritystaloustieteen professori Saara Taalas.
”Korkman puhuu klassisen taloustieteen lähtökohdista, joissa markkinat syntyvät kysynnän ja tarjonnan kohdatessa. Siinä mallissa markkina on instituutio, jossa kulttuurilla on kapea, tasapainottava rooli.”
Toinen vaihtoehto on luovassa taloudessa omaksuttu kilpailullisten markkinoiden ajatus, jossa yritykset kilpailevat nokkeluudella ja yrittäjät innovaatioilla. Silloin kulttuuri on luova resurssi, joka antaa kilpailuetua.
Taalas huomauttaa, että on kolmaskin markkinakäsitys. Kulttuurisesti verkottuneilla markkinoilla vaihdanta tapahtuu luottamusverkostoissa ja on vain osin rahatalouden piirissä. Kulttuurisen vaihdannan markkina on jatkuvassa epätasapainossa. Olemme eri elämänvaiheissa ja eri rooleissa antamassa ja saamassa, koska uskomme sen hyödyttävän meitä kaikkia.
”Minä teen tässä sinulle palveluksen enkä edes odotakaan, että tämä on transaktio, vaan päinvastoin me jatkamme tätä vaihdantaa”, Taalas sanoo.
Kaikki kolme markkinan käsitettä ovat rinnakkaisia, ja niiden tieteellinen historia juontaa 1800-luvulle, Taalas korostaa. Kolmannesta mallista on kirjoittanut viime vuosina erityisesti London School of Economicsin edesmennyt antropologian professori David Graeber. Vaihdannan kulttuurisuus helpottaa ymmärtämään taloustieteilijöitä kummastuttaneita kulttuurisia ilmiöitä, kuten niin kutsuttuja Veblenin hyödykkeitä, joiden kysyntä kasvaa ekonomistijärjen vastaisesti niiden hinnan noustessa.
”Status on yksi maailmanhistorian vanhimpia talouden organisoimisen muotoja. Ja meillä on [sosiologi] Georg Simmelin kirja Rahan filosofia vuodelta 1900. Se selittää, miten rahatalous on vain pieni symbolisen vaihdannan osa-alue.”
Kun näitä ajatuksia tuodaan suomalaisen kulttuurin maailmaan, moni asia loksahtaa kohdalleen. Taalas on tutkinut aktiivisen yleisön rooleja taloudessa, eli sitä, kuinka taiteessa yleisö luo usein markkinan. Vuonna 2013 julkaisemassaan tutkimuksessa hän ja fanitutkija Irma Hirsijärvi argumentoivat, kuinka suomalainen tieteiskirjallisuus on oikeastaan fanien ja innokkaiden harrastajien ja kirjallisuusfanien kääntämää ja kierrättämää. Faniverkostoista nousevat myös uudet kirjailijat.
Kitinkakat, että tuotanto jotenkin loisi sen kirjallisuusmarkkinan. Lukeva yleisö sen luo, ja lukevan yleisön luo kirjasto.
”Kitinkakat, että kustantajat jotenkin loisivat sen kirjallisuusmarkkinan. Lukeva yleisö sen luo, ja lukevan yleisön luo kirjasto, Suomen suurin kulttuuri-instituutio, mikä usein kätevästi unohdetaan. Kirjasto perustuu lainaamiseen ja suosittelemiseen, mikä on taloutta.”
VAIKKA TAALAS ohjaa pohtimaan taloutta kulttuurin osana, joskus kulttuuripuhettakin on helpompi ymmärtää talouden kautta.
Kyse on monien peräänkuuluttamasta kulttuuritahdosta. Talouskielellä kulttuuritahto tarkoittaa kulttuurin kuluttamisen matalaa vaihtoehtoiskustannusta. Baumolin taudin logiikka pätee myös siihen. Mitä kiireisemmäksi maailma on muuttunut ja mitä parempia muita viihtymismahdollisuuksia on alkanut ilmaantua käyttöömme, sitä arvokkaampaa myös henkilökohtaisesta ajastamme on tullut ja sitä enemmän rahalle on muita käyttötarkoituksia.
Aika on rahaa, ja siksi kulttuuritahto on niin kallista. Vaihtoehtoiskustannuksia mielletään harvemmin mukaan lippujen ja kirjojen hintoihin, vaikka juuri ne ovat ratkaisevassa roolissa.
Museo- ja teatterilippujen hintoja tutkittaessa on huomattu, että kulttuurituotteiden hinnoissa on hyvin vähän joustoa. Ne, jotka ylipäänsä tahtovat kulttuurituotteita, ovat tyypillisesti valmiita maksamaan niistä merkittäviäkin summia rahaa. (Poikkeus ovat kirjat.)
”On ihanaa seurata sitä palautetta, kun ihmiset sanovat, että itse asiassa sisältöön nähden lippu olisi voinut olla vielä kalliimpikin”, Tero Saarinen Companyn Iiris Autio sanoo.
”Ihmiset ovat yllättävän rehellisiä, koska ei heidän noin kannattaisi sanoa.”
Hän uskoo, kuten tutkimuksetkin, mahdollisimman laajan skaalan hinnoitteluun: halvimpien lippujen on oltava riittävän halpoja, mutta ennen kaikkea maksukykyisille ja -haluisille on tarjottava selvästi kalliimpia lippuja. Ranskassa hinnoittelu ilmeisesti osataan. Autio naureskelee, ettei Tero Saarinen Companyä pääse Suomessa missään katsomaan yhtä halvalla kuin Ranskassa.
”Siellä isot katsomot pullistelevat, ja tanssiesitys on ihmisille yhtä tavallista kuin mennä leffaan. Tanssi on saatu osaksi muuta kulttuuritarjontaa, mutta siihenkin hinnoittelu on varmaan vaikuttanut.”
Kun kulttuurielämä on moninaista ja verevää, se pyörii paremmin omillaan. Yksin Ranska, koko kielialueesta puhumattakaan, on Suomea yli kymmenen kertaa suurempi valtio. Mittakaavaedut ovat valtavia.
Mielikuvien kulttuurimyönteisyydestä huolimatta ranskalaiset käyttivät vuonna 2021 taiteeseen selvästi vähemmän rahaa kuin suomalaiset – noin 155 euroa vuodessa. Keskivertosuomalaiselta kului pelkästään kirjoihin, elokuviin, museoihin ja esittäviin taiteisiin samana vuonna, keskellä pandemiaa, yli 250 euroa.
Jo ex tempore ostettu lippu Coldplayn stadionkeikalle siis liki tuplaa keskivertosuomalaisen kulttuuribudjetin. Pienehkö taulu galleriasta moninkertaistaa sen. Toisaalta volyymit ovat silti niin pieniä, että runoteoksista tai edes nobelistien romaaneista on meillä vaikea saada bisnestä.
Ja silti 250 euroa on keskivertopalkansaajan verojen jälkeen käytettävissä olevista vuosituloista noin 0,7 prosenttia, ja vain reilu prosentti mediaanisuomalaisenkin tuloista.
Kuitenkin kyselytutkimuksissa peräti kolmannekselle suurin syy olla kuluttamatta kulttuuria on lippujen rahassa mitattu hinta. Pian perässä seuraavat etäisyydet, arjen kiire ja tärkeämmät tekemiset – siis ajalliset vaihtoehtoiskustannukset.
Jos johonkin kulttuurilobbareiden huomion pitäisi keskittyä, niin näiden ihmisten lähtemisen kynnyksen madaltamiseen. Se on varmasti helpommin sanottu kuin tehty, mutta todennäköisesti tehokasta olisi pyrkiä muovaamaan nuorten kulttuurirutiineja mahdollisimman pienestä pitäen.
Pandemiatukena Ranska alkoi maksaa 300 euron kulttuurilahjakortin maan jokaiselle 18-vuotiaalle. Sittemmin malliin lisättiin koulun kanssa ja omiin tarpeisiin käytettävä muutaman kympin kulttuuriraha myös 15–18-vuotiaille.
Suomessakin kunnilla on tätä nykyä omia kulttuurikasvatussuunnitelmiaan. Lisäksi Suomen Kulttuurirahasto perusti Taidetestaajat-hankkeen, jota se järjestää nykyään yhdessä Svenska kulturfondenin ja opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa.
Hanke vie vuosittain kaikki Suomen kahdeksasluokkalaiset katsomaan maan ykköstaidetta. Testaajien suosituimmat kuvaukset nähdyistä teoksista ovat ”taitavaa”, ”outoa” ja ”sekavaa”. Hyvä alku sekin.
JOS KAIKKI MENEE hienosti, lopulta voi käydä kuten Turussa kävi. 2000-luvun alussa Turun uusi teatteri oli joutunut talousvaikeuksiin. Vuonna 2003 sen tilalle perustettiin Linnateatteri, jota alkoivat johtaa nuori markkinointiekonomi Arto Valkama sekä näyttelijä Mikko Kouki.
Teatteri oli suomalaisittain harvinaisen omarahoitteinen, jopa 80 prosenttia rahasta piti tehdä itse. Uusi teatteri ei näyttänyt tai tuntunut teatterilta, joita moni piti vielä tuolloin hienoina paikkoina. Se toimi vanhassa teollisuuskiinteistössä ja esitti komediaa sekä laajalta skaalalta vierasesityksiä – jälkimmäisillä saattoi säästää rahaa.
Valkamalla ja Koukilla oli huoneentaulu: ”Voittojen maksimointi ei takaa maksimaalisia voittoja.”
Linnateatterista tuli menestys – koko Turun teatterielämälle. Vuodesta 2002 vuoteen 2007 Linnateatteri viisinkertaisti lipputulonsa, mutta se ei ollut muilta pois. Kaikkien Turun teattereiden lipputulot yli tuplaantuivat, ja kokonaiskävijämäärä nousi neljänneksellä. Kasvu on jatkunut siitä pandemiaan asti selvää käyrää, vaikka koko maan tasolla teatterissa käyminen on pysynyt ennallaan.
Yleisö oli omaksunut teatterin vapaa-ajanmahdollisuuksiensa ”tarjottimelle”, kuten Valkama sanoo.
Vuodesta 2014 hän on johtanut Koukin kanssa Turun kaupunginteatteria, jota tuetaan paljon suuremmalla julkisella rahalla. Samalla hän on alkanut saada neuvoja poliitikoilta ja viranhaltijoilta siitä, että yleisötavoitteisiin pääsemiseksi ja budjettitasapainon turvaamiseksi tarvitaan varmoja tuotantoja ja kunnolla rahaa.
Yleensä Valkama pyytää vaatijalta listaa näistä varmoista teoksista. Yleensä sitä seuraa hiljaisuus.
