1. T&Y-lehti
2. Tuoretta tutkimusta eriarvoisuudesta

Tuoretta tutkimusta eriarvoisuudesta

Aikana, jona suuri osa yhteiskuntatieteen tutkijoista keskittyy paljolti englanninkieliseen kansainväliseen julkaisemiseen, ja suuri osa suomeksi raportoidusta tutkimuksesta on sektoritutkimuslaitosten tai valtioneuvoston kanslian sarjoissa ilmestyviä, verrattain kapea-alaisia selvityksiä, on raikasta lukea painavaa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta suomeksi. Arvioin tässä kolme tänä vuonna ilmestynyttä suomenkielistä eriarvoisuutta, huono-osaisuutta ja hyvinvointivaltiota eriarvoisuuden oloissa monipuolisesti käsittelevää kirjaa.

Raportissa Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020 luonnehditaan monipuolisen tilastoaineiston valossa eriarvoisuutta ja sen muutosta usean eri sosioekonomisen tuleman valossa. Kirjoittajat ovat kaikki aktiivisia tutkijoita, ja vaikka usein raportoidaan aiemmissa tutkimuksissa esiin tulleita tuloksia, raportointi on pitkälti yhdenmukaistettu. Jokaisen luvun päättävät politiikkasuositukset ja erinomaisesti kirjoitetut johdanto ja johtopäätökset vahvistavat kuvaa kokoelmateokseksi yllättävän eheästä kokonaisuudesta.

Eriarvoisuuden tila on toki tähän teokseen koottuja teemoja laajempi. Köyhyyttä esimerkiksi ei juurikaan käsitelty eikä työttömyys juurikaan ollut agendalla. Kaikkea ei yhdessä teoksessa ole syytäkään yrittää käsitellä, ja tämän teoksen vahvuus on usean eri eriarvoisuuden lajin esittäminen verrattain samankaltaisessa muodossa.

Kokonaisuudessa häiritsee lähinnä kaksi seikkaa. Kirjoittajia lienee ohjeistettu antamaan kirjoituksensa lopuksi politiikkasuosituksia. Vaikka nämä osaltaan luovat teokseen yhtenäisyyttä, ne eivät aina minusta seuraa itse luvun tekstistä ja analyysista. Kirjan yhtenäisyyttä olisi vahvistanut, että luvut olisivat keskustelleet enemmän toistensa kanssa. Nähdäkseni vain koulutusta ja sen ylisukupolvista eriarvoisuutta käsitelleissä luvuissa 3 ja 4 on ristiviittaus. Kirjaa voi hyvin suositella kelle hyvänsä, joka haluaa tutustua moderniin eriarvoisuustutkimukseen.

Ylisukupolvinen huono-osaisuus kaipaa tarkempaa analyysia

Raskas perintö – Ylisukupolvinen huono-osaisuus Suomessa tarkastelee aihettaan uuden laadullisen haastatteluaineiston ja myös aiemman tutkimuskirjallisuuden valossa. Johdannon jälkeisessä luvussa 2 määritellään lähestymistapa ja keskeisen käsitteet; luvussa 3 taas luodaan katsaus huono-osaisuuteen määrällisen evidenssin valossa. Kirjan keskeinen uusi empiirinen anti on ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kärsivien henkilöiden haastatteluihin perustuvat luvut 4 ja 6, joissa tarkastellaan ylisukupolvista huono-osaisuutta elämän eri vaiheissa ja toisaalta sen katkaisemista. Väliin jää luku 5, jossa tarkastellaan ylisukupolvisuutta köyhyyspolitiikassa.

Minua jäi häiritsemään moni “ylisukupolviseen huono-osaisuuteen” liittyvä epämääräisyys. Onko esimerkiksi ylisukupolvinen huono-osaisuus yleisemmän huono-osaisuuden osajoukko? Ajatellaanko ylisukupolvisuutta selityksenä joidenkin ihmisten huono-osaisuudelle, kun taas toisten huono-osaisuutta selittävät muut tekijät? Onko ehkä ylisukupolvinen huono-osaisuus eettisesti velvoittavampi tila kuin huono-osaisuus? Vai onko ylisukupolvinen huono-osaisuus vaikeammin lopetettavissa, koska ylisukupolvinen huono-osaisuus on sitkeämpää kuin “tavanomainen”, ei-ylisukupolvinen huono-osaisuus?

Ylisukupolvinen huono-osaisuus kuulostaa vakavalta ongelmalta, mutta en kirjan luettuani osaa sanoa, onko sen korjaaminen vaikeampaa tai moraalisesti velvoittavampaa kuin muun huono-osaisuuden. Minulla ei myöskään ole mitään käsitystä ongelman määrällisestä laajuudesta, vaikka nähdäkseni kirjan luvun 3 tarkoitus olisi tukea tällaisen käsityksen muodostamista.

Näistä tympeistä huomioista huolimatta kirjalla on suuret ansiot. Tutkimusaihe on erittäin tärkeä riippumatta siitä, kuinka määrällisesti suuresta ongelmasta on kyse tai voidaanko käsite määritellä täsmällisesti. Haastatteluista poimitut tapaukset ovat valaisevia ja ajatuksia herättäviä. Kirjan päästyä toimenpiteisiin asti siitä voi myös lukea ehkä muuta tutkijakuntaa liiasta epäkäytännöllisyydestä ja kaavoihin kangistumisesta ivailevan ja siksi kriittisen asenteen. Saari, Eskelinen ja Björklund kiinnittävät huomion siihen, miten huono-osaisia voidaan oikeasti auttaa. Hyvän ja hyödynnettävissä olevan tutkimuksen lisäksi ehdotetaan, että “…tutkimuksen kytkennät poliittiseen innovaatiopolkuun voisivat olla tiiviimpiä niin, että tutkimus ajoitettaisiin poliittisen syklin mukaisesti (s. 262).”

Tätäkin kirjaa voi suositella luettavaksi, ei vähiten yhteiskuntatieteen oppimateriaalina. Se kun tarjoaa paitsi laajan tutkimuksellisesti perustellun analyysin myös paljon mahdollisuuksia opiskelijoiden kriittisen ajattelun harjaantumiselle.

Hyvinvointivaltion historiaa ja tulevaisuutta

Juho Saari tarkastelee kirjassaan Samassa veneessä suomalaista hyvinvointivaltiota eriarvoistuneessa yhteiskunnassa. Esipuheessa hän kirjoittaa, että kirja “kumpuaa kolmekymmentä vuotta kestäneestä toiminnastani tutkimuksen, politiikan ja hallinnon rajapinnoissa.” Tekstistä huokuu laaja lukeneisuus ja pitkän historiallisen katseen yhdistyminen eteenpäin katsovaan pragmaattisuuteen, mutta myös sitoutuminen vahvasti hyvinvointivaltioon ja sen rakentavaan uudistamiseen.

Johdannon jälkeen Saari tarkastelee suomalaista hyvinvointivaltiota ja sen historiaa. Eriarvoisuuden kasvu dokumentoidaan luvussa 3, jonka jälkeen luvuissa 4–7 siirrytään hyvinvointivaltion nykyisiin ja tuleviin haasteisiin. Luvussa 4 painopiste on asiantuntijoiden näkemyksissä, luvussa 5 taas suomalaisten suhtautumisessa hyvinvointivaltioon ja toisiinsa. Luvussa 6 pohditaan haasteita tulevaisuuteen varautumisessa. Luvussa 7 Saari hieman aiheesta toiseen poukkoillen kaavailee sekä mihin suuntaan että millä keinoin hyvinvointivaltiota on syytä uudistaa.

Teoksen kirjoittajan ääni kuuluu läpi tekstin vahvana; loppuluvun viimeisessä kappaleessa hän peräti pyrkii lukijan pään sisään (s. 293): “Muutoksen välineenä olet siis sinä, arvoisa lukija, sinä pääset pohtimaan, pysymmekö me suomalaiset samassa veneessä. Tässä vaiheessa sinulla ei ole enää mahdollisuutta valita, otatko aivoihisi uusia ajatuksia[ni]. Sinun aivosi ovat jo saaneet niistä tartunnan. Mitä enemmän asiaa ajattelet tai mitä enemmän pyristelet uusia ajatuksia vastaan, sitä syvemmälle ajatukseni uppoavat mieleesi.” Viesti lienee, että etujärjestöjen ote politiikasta on tutkijoiden otetta vahvempi, mutta kirjan lukeva tavallinen kansalainen – tai ehkä etujärjestön edustaja – voi toteuttaa Saaren henkeen sopivaa hyvinvointivaltiota.

Kirja on kirjoitettu kolmena ajanjaksona, joista viimeisin oli tätä kirjoitettaessa edelleen meneillään olevan covid-19-pandemian ensimmäisen aallon lopussa, alkusyksystä. Pandemia saa kirjassa aivan liian suuren painon. On liian aikaista arvioida, mitä muutoksia pandemian jälkeen hyvinvointivaltion instituutioihin on syytä tehdä. Vielähän ei tiedetä, miten syviä jälkiä pandemia jättää niin taloudelliseen toimintaan kuin julkiseen talouteenkin. Ajan hermolla olemisen kääntöpuoli on, että tilanteen ollessa päällä joudutaan kirjoittamaan radikaalien arvausten varassa. Yhteiskuntatieteeseen se ei sovi, ja olisi syytä olla arvailematta.

Monet yksityiskohdat jättävät toivomisen varaa. Saari esimerkiksi on sitä mieltä, että eriarvoisuus on Suomessa kasvanut merkittävästi, vaikka suhteelliset tuloerot eivät ole 2000-luvun alun jälkeen kasvaneet. Eriarvoisuuden tila-kirjan luvussa 2 Matti Tuomala ja Marja Riihelä perustelevatkin, miksi (myös) tuloerojen voidaankin sanoa kasvaneen.

Yksittäisen tilastollisen mitan (Gini-kertoimen) kritisoiminen perustuu väärinkäsitykseen. Tuloerot ovat niin monisyinen ilmiö, ettei niitä ole tarkoituskaan voida mitata yhdellä ainoalla indeksillä. Olennaista on luonnehtia, mitä eroilla tarkoitetaan (esim. suhteelliset/absoluuttiset) ja missä tulolajissa tai muussa resurssissa niitä haluaa mitata (esim. käytettävissä olevat tulot tai myös varallisuusarvojen nousun huomioon ottavalla, korjatulla käytettävissä olevalla tulolla [ns. Haig-Simons-tulolla]).

Saari on sitoutunut “sosiologiseen katseeseen” mutta tekee retkiä taloustieteen suuntaan. Taloustieteestä olisi kuitenkin voinut poimia myös sen hyvinvointivaltiota koskevia näkemyksiä, joista minusta aivan keskeisellä sijalla on se monia yllättävä näkemys, että hyvinvointivaltiolla on tehokkuutta edistävä, ei sitä haittaava, vaikutus.

Tutkijalle Saaren mukaan hyvinvointivaltion uudistaminen tarjoaa monia haasteita, mukaan lukien tämän (s. 208): “Tutkimuksen integroiminen päätöksenteon tueksi edellyttää tutkijoilta nykyistä systemaattisempaa politiikan syklien seurantaa. Tutkimuksella on poliittista päätöksentekoa ohjaavaa vaikutusta lähinnä, kun tutkimusohjelma tuottaa päätöksentekoon osallistuvan tutkijan. Jokin asia on poliittisesti todella kuuma vain kerran vaalikaudessa, ja tutkijan on syytä olla paikalla tuona hetkenä.” Tähän on syytä tarttua.

Saari kuvaa monia, niin sosiaalipolitiikan historian kuin nyky-yhteiskunnankin, toimijoita viileästi ja sopivan etäisesti, ehkä jopa kriittisesti. Hän kuitenkin asemoi tutkijan, ja ehkä ennen kaikkea itsensä, ei vain yhteiskunnan toimintaa tutkivaksi vaan myös sitä muuttavaksi tekijäksi. Näin tehdessään hän asettaa itsensä muiden yhteiskuntatieteilijöiden, kuten politologien, tutkimuskohteeksi ja kriittiselle katseelle alttiiksi.

Samassa veneessä on valtavan laaja hyvinvointivaltion historiaa, nykytilaa ja tulevia haasteita luotaava teos, jossa eriarvoisuus ja hallinnolliset haasteet pyritään huomioimaan realistisesti. Epäilen, että kirjan arvoa tulee verottamaan sen turhan pitkät, spekulatiiviset pandemiaa koskevat osat. Lukuelämystä olisi myös vahvistanut aggressiivisempi editointi; luvun 7 olisi voinut lyhentää puolella ilman, että kovin paljoa olisi menetetty. Eräänlaisena suomalaisen sosiaalipolitiikan ja (monessa merkityksessä) sosiaalipoliitikon ajankuvana kuitenkin tämäkin on lukemisen arvoinen.