Taloustieteen avulla parempi EU
Euroopan unionissa ja rahaliitossa on rakenteellisia virheitä. Olisiko ne voitu välttää, jos päättäjät tuntisivat talousteoriaa paremmin?
Euroopan unioni on poliittisessa ja taloudellisessa mielessä alisuoriutuja samalla, kun Euroopan rahaliitto elää jatkuvasti seuraavan eurokriisin uhkan alaisena. Talousteorian tunnistamien lainalaisuuksien tuntemus olisi voinut auttaa, kun järjestelmiä luotiin. Näistä tarkastelen Robert Mundellin teoriaa optimaalisesta valuutta-alueesta, Mancur Olsonin teoriaa kollektiiveista sekä Alberto Alesinan ja Enrico Spolaoren teoriaa federaatioista.
Euroopan unionia perustettaessa Maastrichtin sopimuksella vuonna 1992 luotiin sopijamaiden välille valtioliitto, eräänlainen löyhä liittovaltio. Hyöty-kustannusnäkökulmasta EU on nähtävä menestyksekkäänä yhteismarkkina-alueena. Sen talousvaikutukset ovat olleet myönteiset ja talousteorian mukaiset.1
Poliittisesti EU on kuitenkin sisäisesti hajanainen ja jäsenvaltioiden intressit törmäävät usein päätöksenteossa. Tämä näkyy nykyisellään etenkin energiapolitiikassa. Iso-Britannian ero Euroopan unionista on järisyttävä signaali siitä, että unionin rakentajat ovat jossain epäonnistuneet. Se on signaali siitä, että unioni on rakentunut poliittiselle arkkitehtuurille, jonka peruskivessä on tunnistamattomia heikkouksia. Euroopan unionin poliittista ja taloudellista päätöksentekoa ovat leimanneet kansallisten intressien ja kollektiivin väliset ristiriidat.
Oma lukunsa on Euroopan rahaliitto (EMU). Yhteinen raha, euro, otettiin käyttöön ensin tili- ja sopimusvaluuttana ja sittemmin käteisrahana. Rahaliiton alkutaival oli näyttänyt juhlan aiheelta, kunnes markkinavoimat ilmoittivat, että Kreikan talous on kuilun partaalla. Kreikan valtionlainojen korko lähenteli 30 prosentin tasoa vuonna 2012. Euron kriisi oli todellinen, ja ilmeni Saksan ja Ranskan pankkeja koskeneena pankkikriisinä. Kreikka pelastettiin yhteisvastuullisesti ja sen myötä myös saksalaiset ja ranskalaiset pankit. Oikeudenmukaisempaa olisi ollut, että nuo maat olisivat itse vastanneet kriisipankeistaan omien veronmaksajiensa rahoittamina.
Kreikka pelastettiin yhteisvastuullisesti ja sen myötä myös saksalaiset ja ranskalaiset pankit.
EKP pääjohtaja Mario Draghi joutui vuonna 2012 lausumaan EKP:n tekevän kaikkensa euron pelastamiseksi. Se oli – sillä kertaa – riittävää. Koskaan sen jälkeen euroalueen rahoitusjärjestelmä ei kuitenkaan ole ollut normaali, kun normaalilla tarkoitetaan sitä, että valtioiden lainat hinnoitellaan markkinoilla ja että ne heijastavat kunkin kansantalouden poliittista ja taloudellista riskiä.
Mitä taloustiede voi tarjota euron ja EU:n arkkitehtuurin ongelmien ymmärtämiseksi?
Euro – yhteisvastuun tragedia
Acemoglu ja Robinson2 ovat argumentoineet, että ne maat menestyvät, joissa instituutiot rakennetaan toimiviksi ja kannusteet oikeiksi. Euro on Euroopan rahaliiton jäsenmaiden yhteisvaluutta. Jos verrataan Euroopan unionin jäsenmaiden taloudellista suorituskykyä esimerkiksi USA:n talouteen, Eurooppa on alisuoriutuja. Yhteismarkkina-alue on tuonut taloudellista hyötyä mutta yhteisvaluutta hyvinvointitappioita. Kun Yhdysvalloissa työvoiman liikkuvuus luo tarvittavan sopeutumismekanismin epäsymmetristen, vain yhtä toimialaa tai osavaltiota koskevien talousshokkien tapauksessa osavaltioiden välille, Euroopassa tämä mekanismi on rajoitetumpi. Kun USA:ssa kongressin päätöksellä 1840-luvulla evättiin ylivelkaantuneiden osavaltioiden ”bailout”, yhteisvastuullinen pelastaminen3, euroalueella eli odotus, että kaveria ei jätetä. Euron luojat olivat tietämättään luoneet sijoittajille ja eurovaltioiden päättäjille odotukset yhteisvastuusta. Tämä kannustin rohkaisi jäsenmaita velkaantumaan ja europankkeja niitä rahoittamaan.
Taloustieteen nobelistia Robert Mundellia on kutsuttu euron isäksi. Kiistän tämän tulkinnan. Euron isät olivat muualla, Mundell oli korkeintaan isäpuoli, joka tuskin olisi halunnut tunnustaa euroa pojakseen.
Mundellin kontribuutiona hänen 1961-artikkelissaan oli niin sanotun optimaalisen valuutta-alueen identifiointi omaksi tutkimusalueekseen. Hänen analyysiaan voi käyttää sen arvioimiseen, olisiko EU:n tullut jättäytyä kansallisten vaihtuvien valuuttojen unioniksi vai toteuttaa yhteisvaluutta-alue, jolla on yhteinen keskuspankki. Mundellin kontribuutiona oli tarkastella epäsymmetristen kysyntäshokkien vaikutuksia ja rahapolitiikan mahdollisuuksia vakauttaa. Kansallisvaltioiden väliset kiinteät valuuttakurssit aikaansaavat sen, että kysynnän siirtyminen maasta B maahan A aiheuttaa B:lle työttömyyttä ja A:lle inflaatiota. Jos kummallakin on oma keskuspankki, maa A kiristää rahapolitiikkaa ja maailmantalous kärsii. Yhteisvaluutan ja siis yhteisen keskuspankin tapauksessa Mundell ennusti työttömyyttä helpottavan rahapolitiikan johtavan inflaatioon EMU:n yhteisvaluutta-alueella. Eli ennuste oli, että rahapolitiikalla ei voida sekä ehkäistä työttömyyttä että samanaikaisesti välttää inflaatiota yhteisvaluutta-alueella.
Jos valtiot säilyttävät kansalliset valuuttansa, joustavat valuuttakurssit helpottavat kummankin kansantalouden sopeutumista Mundellin ajattelussa. Paras ratkaisu silti olisi kansalliset rajat ylittävillä osa-alueilla sovellettavat joustavat valuuttakurssit, ei siis kansallisvaltiopohjaiset. Erityisen vahvana hänen analyysistaan jää myös vaikutelma, että työvoiman heikko liikkuvuus aiheuttaa tasapainottomuusongelmia. Mundellin työ tarjoaa teoreettisen pohjan sille, miksi nykymaailmassa valuuttakurssit ovat joustavia. Joustaviin kursseihin liittyy etuja, joiden merkitystä aikanaan ei riittävästi ymmärretty.
Mundellin analyysien olisi tullut soittaa europäättäjissä hälytyskelloja.
Mundell toki pohti sitä, että optimaalinen valuutta-alue saattaisi olla silloisen talousyhteisön sijaan sen osa-alue, ei siis koko silloinen talousyhteisö. Mundell myös analysoi valuutanvaihtokustannusten merkitystä optimaalisen valuutta-alueen koolle, mutta nykymaailmassa tämä lienee vähemmän relevanttia, koska maksukortit ovat sen ratkaisseet. Pian Fleming ja Mundell4 tuottivat makrotaloudelliset analyysinsa raha- ja finanssipolitiikan käyttökelpoisuudesta kiinteiden ja joustavien valuuttakurssien maailmassa. Niiden odottaisi kiinnostavan taloudellisia kommentaattoreita euron arvon vaihdellessa suhteessa muihin valuuttoihin.
Mundellin analyysien olisi tullut soittaa europäättäjissä hälytyskelloja. Tätä ei tapahtunut. Sittemmin Mundell toki piti hyvänä asiana sitä, että korkoerot valtionlainojen välillä katoavat.5 Siinä Mundell erehtyi: hänen analyysistaan nimittäin olivat puuttuneet kaikki ne haitalliset kannustinmekanismit, jotka tulisivat johtamaan eurokriisiin.
Euroa perustettaessa talousteoria olisi siis voinut estää väärät päätökset, mutta teoriankaan avulla ei nähty kaikkea, eli rahajärjestelmän arkkitehtuuriin sisään rakentuvia vääristäviä kannusteita. Valuuttakurssiriskin katoaminen oli korvautunut velkaantumisriskillä. Ilman finanssipoliittista koordinaatiota ja sitovia rajoitteita rakennettu euro osoittautuisi vuosisadan virheeksi.
Kasvu- ja vakaussopimus tulisi osoittautumaan kuolleeksi kirjaimeksi. Sen ensimmäisiä rikkojia olivat Saksa ja Ranska. Osana Yhdysvalloista käynnistynyttä kansainvälistä finanssikriisiä 2007–2009 Euroopan rahaliitto ajautui eksistentiaaliseen kriisiin. Realisoituneet riskit päätettiin hoitaa yhteisvastuullisesti.
Väärät kannusteet
Jälkikäteen on nähtävissä, kuinka rakenteellinen moraalikato syntyi: EMU:n jäsenvaltiolle ja niiden pankeille oli luotu väärät kannusteet.
Kun Kreikalle oli laadittu useita yhteisvastuullisia pelastuspaketteja, yhteisvastuun periaatetta toteutettiin perussopimuksen luovalla tulkinnalla ja uusia instituutioita kehittämällä. Osa euron pelastusoperaatioita oli europankeille vuonna 2012 rakennettu kannustin rahoittaa omia kotivaltioitaan EKP:n LTRO-ohjelman kautta. Sen päälle tuli vuonna 2015 QE eli määrällinen elvytys. Sen puitteissa keskuspankki ostaa valtionlainoja niiden jälkimarkkinoilta, vaikka ei ollut tarkoitus, että Euroopan keskuspankki ryhtyisi rahoittamaan eurojäsenmaita. Pelastusvaihetta seurannut määrällinen elvytys piti eurojärjestelmän pystyssä.
Valtionlainojen hinnat ja tuottovaatimukset vääristyivät. Merkittävin LTRO-rahoitukseen tukeutuja on ollut Italia. Europankeista tuli suuria, mutta niiden kannattavuus oli heikko, mikä yhä koskee vieläkin etenkin Italian ja Saksan pankkeja. Silti OMT-ohjelmaa, velkakirjojen rajatonta ostomäärää, ei tarvinnut toteuttaa. EKP:n laajennettu omaisuuserien osto-ohjelma käynnistettiin kuitenkin keväällä 2015 ja keväällä 2020 uusi osto-ohjelma. Vaikka EKP:n rahapoliittisia toimia on suitsittu, on sen rooli valtioiden velkamarkkinoilla ollut massiivinen. Nykyisellään EKP:n taseessa on euromaiden velkakirjoja liki 5 000 miljardin euron verran. Myös yritysten velkakirjoja on ryhdytty ostamaan markkinoilta. Uusin osto-ohjelma on TPI, jonka puitteissa EKP voi vapaammin ostaa kriisimaiden velkakirjoja.
Osana rahapolitiikkaa keskuspankin ohjauskorko oli jouduttu pudottamaan nollaan ja yli yön talletuskorko negatiiviseksi. Hintana on ollut markkinakurin katoaminen eurojärjestelmästä. Tasapaino on kaikilla mittareilla mitattuna epäterve. Ilman EKP:n väliintuloa Italia olisi kriisissä ja uusi eurokriisi olisi valmis. Kreikka ja Italia eivät kykene maksamaan velkaansa talouskasvulla.
On arviotavissa, että eurokriisin jäljiltä Suomen vastuut (EVM-, ERVV- ja Kreikka-vastuut) voivat olla jopa 20 miljardin euron tuntumassa. Jälkeenpäin on laskettu, että esimerkiksi Ruotsi on hyötynyt omasta valuutastaan yhden vuoden bruttokansantuotteen verran.6
Ruotsi on hyötynyt omasta valuutastaan yhden vuoden bruttokansantuotteen verran.
Nykyisellään EU:n jäsenmaista seitsemällä julkisen velan suhde maan bruttokansantuotteeseen ylittää 100 prosenttia. Näitä ovat Kreikka (193 %), Italia (151 %), Portugali (127 %), Espanja (118 %), Ranska (113 %), Belgia (108 %) ja Kypros (104 %). Mainittu 100 prosentin velkasuhde ei ole teoriasta johdettavissa oleva kriteeri, sillä markkinat ratkaisevat, mikä on kullekin maalle hyväksyttävissä oleva velkasuhde. Todettakoon, että Yhdysvaltain osavaltioiden velkaisuusaste on keskimäärin 16 prosenttia, ja Vermontin osavaltiota lukuun ottamatta osavaltioiden velkaantumista on rajoitettu ja monia sitoo tasapainotetun budjetin vaatimus.
Intressien ristiriita
Miksi löyhä liittovaltio ei voisi toimia tyydyttävästi? Onko olemassa analyyttista vallankäytön teoriaa, joka auttaisi ymmärtämään, miksi kansalliset ja kollektiiviset intressit voivat joutua keskenään ristiriitaan? Vastaus on myönteinen. Sellainen analyysi löytyy Mancur Olsonin tuotannosta. Olson (1932–1998) oli arvostettu amerikkalainen taloustieteilijä. Hän argumentoi, että kollektiivien jäsenillä tyypillisesti on rajalliset kannusteet sitoutua kollektiivin tavoitteisiin. Kollektiivit, yhteisöt eivät käyttäydy optimaalisesti, koska niiden jäsenillä ei ole siihen hyöty-kustannusmielessä oikeita kannusteita. Olsonin ennuste on näkynyt rakenteellisena moraalikatona EU-jäsenmaiden julkisessa velkaantumisessa ja vajaana sitoutumisessa kasvu- ja vakaussopimukseen.
Ihmiskunnan varhaishistoriassa pienissä 50–100 hengen metsästäjä-keräilijäyhteisöissä voitiin toki konsensuksen pohjalta päättää yhteisistä asioista eräänlaisen sosiaalisen sopimuksen hengessä. Olson argumentoi, että ryhmän koon kasvaessa ja kaupunki- tai kansallisvaltioiden muodostuessa jäsenten kannustimet kollektiivisten arvojen ja tavoitteiden puolustamiseen heikkenivät. Olsonin tulos on universaali ja pätee kaikkiin kollektiiveihin, jotka eivät ole pieniä. Olson oli yhdessä Richard Zeckhauserin kanssa jo aikaisemmin osoittanut, miten tämä kannustinongelma näkyy puolustusliitto Naton jäsenmaiden pyrkimyksenä vapaamatkustaa toisten jäsenmaiden luomalla kollektiivisella turvalla. Kollektiivin tasapaino on tehoton Nash-tasapaino eikä täytä Pareto-optimaalisuuden kriteeriä.
Julkishyödykkeet
Julkishyödykkeitä ovat hyödykkeet, joita yhteisö arvostaa, mutteivät markkinat välttämättä tuota. Julkishyödykkeiden tuotanto puolustaa paikkaansa, kun niistä kansalaisille koituvien hyötyjen summa ylittää niiden tuottamisen kustannuksen. Tämä tunnetaan niin sanottuna Samuelson-ehtona amerikkalaisen taloustieteilijän Paul Samuelsonin mukaan.
Pienissä yhteisöissä vapaaehtoinen osallistuminen julkishyödykkeen tuottamiseen (esimerkiksi yhteisen maantien ylläpito) on mahdollista. Silloin kukin jäsen antaa oman panoksensa. Jos ryhmä on suurempi, kollektiivihyödykettä ei välttämättä tuoteta, vaikka Samuelson-ehto olisi voimassa. Jokaisen toimijan dominoivana strategiana on vapaamatkustaa peliteorian kieltä käyttääksemme.
Kollektiivisen yhteistoiminnan epäonnistuminen perustuu itsekkääseen hyöty-kustannusarvioon. Euroopan unioni on toki kyennyt rakentamaan yhteismarkkinat, Eurooppa-tason lainsäädäntöä, kilpailuoikeuden, ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa ja niin edelleen. Vapaaehtoisena yhteisönä EU ei silti tuota kaikkia niitä julkishyödykkeitä, joita se voisi tuottaa: yhteinen ulkopolitiikka, yhteinen energiapoliittinen infrastruktuuri, nykyistä menestyksekkäämpi teollisuuspolitiikka, yhteiset nykyistä menestyksellisemmät periaatteet ulkorajavalvonnalle…
Vangin ongelma
Jäsenvaltioiden yhteistyötä ja päätöksentekoa EU:ssa toteutetaan EU:n perussopimusten hengessä jäsenvaltioiden päättäjien välisillä neuvottelukierroksilla. Neuvotteluteorian mukaan ristiriitaisinkin intressein varustetuilla kollektiivien jäsenillä voisi olla kannustin löytää ratkaisu, sosiaalinen sopimus, joka maksimoisi hyvinvoinnin. Tämä tunnetaan Coasen teoreemana.
Olson argumentoi, että sosiaalinen sopimus Coasen teoreeman hengessä voi toteutua vain pienyhteisöissä, ei suurissa. Yksityiset jäsenvaltiot perustavat toimensa omaan hyöty-kustannusarvioonsa. Silloin vapaamatkustajuus ja omien intressien pohjalta toimiminen on dominoiva strategia. Syntyy yhteiskuntatieteilijöiden tunnistama ”vangin ongelma”: yhteistyö olisi Pareto-tehokkaampaa, mutta siihen sitoutumisen kannusteet puuttuvat.
Mainittu ongelma on yhdistettävissä myös niin sanottuun folk-teoreemaan peliteoriassa. Sen kuvaama ”hyvä” tasapaino, siis sitoutuminen, edellyttää tehokkaan rangaistusmekanismin olemassaoloa sopimuksesta poikkeavien kurittamiseksi. Lisävaikeutena sitoutumisen tuottaman taloudellisen ylijäämän jakaminen jäsenten kesken ei ole yksikäsitteistä: jakosääntöjä voi olla monia ja kiista on valmis. Olen kirjannut nämä matemaattisen peliteorian tulokset osoittaakseni, kuinka hyödyllisiä alan teoriat ovat reaalimaailman polttavien ongelmien arvioimisessa.
EU:n laajeneminen
Myös EU:n laajeneminen on ollut osa sitä idealistista prosessia, joka Euroopan päättäjillä on ollut mielessään. Eri kehitystasolla olevien maiden hyväksyminen unionin jäseniksi on herättänyt epäilyjä. Tähänkin kysymykseen taloustieteellä on tarjolla välineistö. Sen ovat tuottaneet edesmennyt Harvardin Alberto Alesina ja Tufts-yliopiston Enrico Spolaore niin sanotun Hotellingin mallin muodossa.
Alesinan ja Spolaoren kirja The Size of Nations on julkaistu jo vuonna 2003 ja se osoittaa, mitkä asiat kannattaa tehdä yhdessä. Ne ovat ylikansallisia julkishyödykkeitä. Julkishyödykkeillä tuotantokustannus henkeä kohden on sitä pienempi, mitä useampi osallistuu niiden tuottamiseen. Ensimmäisenä esimerkkinä olisi mainittava kansallinen ja sisäinen turvallisuus. Koska Länsi-Euroopan turvallisuus kuitenkin ehdittiin rakentaa Pohjois-Atlantin puolustusliiton Naton varaan, EU:lla oli mahdollista keskittyä muihin julkishyödykkeisiin. Yhteisiin poliisivoimiin ei sen sijaan voida ajatella mentävän.
Alesina-Spolaoren analyysi kuitenkin osoittaa myös yhteistyön rajat: liian suureksi yhteisöä ei tule rakentaa. Niinpä unionin toimintoihin ei kannata liittää valtioita, jotka poikkeavat kulttuuriltaan, historialtaan, kehitystasoltaan tai muista sellaisista syystä liikaa toisistaan. Jäsenkandidaattien preferenssien erilaisuus ja heterogeenisyys asettavat rajat taloudelliselle yhteisölle. Näin unionin optimaalinen koko määräytyy kahden vastakkaisen mekanismin vuorovaikutuksen tuloksena. Mahdollisuus tuottaa julkishyödykkeet kollektiivisesti ja kustannuksia säästäen puoltaa laajaa federaatiota. Historiallinen ja sosiaalinen heterogeenisuus puoltaa suppeampaa federaatiota ihmisten arvomaailmojen erojen vuoksi.
Sisämarkkinat edustavat mitä suurimmassa määrin julkishyödykettä – kaikki siihen osalliset ovat hyötyjiä. Euroopan yhteisön olisi periaatteessa ollut mahdollista rajoittua vapaakauppa-alueena toimivaksi yhteisöksi. Rajoittuminen vapaakauppaan ei olisi kuitenkaan tuottanut kaikkia niitä perusteltuja julkishyödykkeitä, joita EU voi tuottaa.
EU liittovaltiona?
Eurooppalaisista arvoista eivät voi päättää poliitikot vaan niistä päättävä kansalaiset. Euroopan unionista ei puhuta innostuksen hengessä. Se on unohtanut yhden perusprinsiipeistään eli subsidiariteettiperiaatteen. Alesina–Spolaore teorian mukaan federaation tulisi keskittyä ylikansallisten julkishyödykkeiden tuottamiseen eli rajoittua tuottamaan vain ne julkishyödykkeet, jotka täyttävät Samuelsonin kriteerin. Muut päätökset olisi jätettävä osavaltioille. Euroopan unionia perustettaessa jäsenvaltioille toki oli aikanaan tarkoitus jättää päätösvaltaa, mutta tästä on etäännytty.
Valtioliiton eli löysän liittovaltion instituutiot eivät voi toteuttaa sitä päämäärää, joka Euroopan unionille on asetettu. EU:n ongelmat puoltavat liittovaltioarkkitehtuurin tarkastelemista vaihtoehtoisena poliittistaloudellisena ratkaisuna huolimatta siitä, että poliitikot eivät kansallisvaltioissa tästä teemasta rohkene avautua.
Liittovaltion luominen kuitenkin edellyttäisi poliittisten instituutioiden ja Eurooppa-laajuisen puoluejärjestelmän kehittämistä kansallisten ja kollektiivisten kannusteiden tasapainottamiseksi. Oleellista olisi toimivien esikuvien hyödyntäminen sekä sellaisen subsidiariteetin toteuttaminen, että kollektiivin keskittyminen julkishyödykkeiden tuottamiseen rajaisi sen roolin jäsenvaltioiden hyväksymäksi ja niiden subsidiariteettia kunnioittavaksi.
Liittovaltiossa euro olisi hyvä ratkaisu.
Liittovaltiona EU voisi etsiä esikuvaa Sveitsistä ja USA:sta, jotka kumpikin ovat liittovaltioita. Nämä periaatteet on ajettu tarkasti näiden maiden lainsäädäntöön. Toinen on pieni ja toinen suuri maa. Kumpikin ovat hyvin toimivia, vaikka USA:ssa jopa vallankumous oli lähellä kaksi vuotta sitten istuvan presidentin kieltäytyessä sitoutumaan demokratian keskeiseen ominaisuuteen, vallan tilapäisyyteen.
Liittovaltiossa euro olisi hyvä ratkaisu, koska liittovaltioon voidaan rakentaa USA:n esikuvan mukaan mekanismit, jotka estävät osavaltioiden ylivelkaantumisen. Koska Euroopassa työvoiman vapaa liikkuvuus ei vielä pitkään voi toimia samalla tehokkuudella kuin USA:ssa muun muassa kielieroista johtuen, Euroopassa tarvitaan paikallista eli finanssipoliittista liikkumavaraa enemmän kuin USA:ssa. Siksi Euroopan jäsenmaissa osavaltioilla ei voi olla yhtä tiukat finanssipoliittiset velkaantumisrajat kuin USA:ssa. Mutta sadan prosentin raja on liian korkea.
Oleellista Euroopan tulevaisuudelle on pystyä yhdenmukaistamaan Saksan ja Ranskan kannusteet keskinäisen yhteistyön ja valtiollispoliittisen kytkennän vakauttamiseksi. Tietenkin on olemassa riski, että Saksan ja Ranskan koalitio painottaisi liikaa näiden yhteisiä intressejä muiden EU-maiden kustannuksella. Olsonin teoriasta voi päätellä, että tämä riski on olemassa. Tämä riskihän jo realisoitui, kun eurokriisin yhteydessä Saksan ja Ranskan pankit jouduttiin kollektiivisesti pelastamaan. On siksi tärkeätä, että liittovaltio estäisi tämän riskin. Siihen on olemassa ratkaisu: riittävä subsidiariteetti.
Eurooppa-neuvosto oli hyväksynyt sopimuksen Euroopan perustuslaista vuonna 2004. Sopimus kuitenkin hylättiin ensin Ranskan ja sitten Alankomaiden kansanäänestyksissä vuonna 2005.
Jos EU:sta kehitettäisiin aito liittovaltio, se tarvitsisi liittovaltion instituutiot: perustuslaki, perustuslakituomioistuin, yleiseurooppalaiset puolueet, yleiseurooppalainen parlamentti (on jo olemassa), vaaleilla valittava poliittinen johto, oikeuslaitos (osaksi on jo olemassa). Lähtökohtana olisi oltava sellainen ihmisoikeuksien julistus, joka ensin USA:ssa ja sitten Ranskan vallankumouksen yhteydessä annettiin.
Loppupäätelmiä
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on johtamassa intressiblokkien uudelleen muotoutumiseen kansainvälisen politiikan alueella. Venäjä pyrkii vahvistamaan Kiinan lisäksi suhteitaan Aasian ja Afrikan maihin. Ei-demokraattisten maiden painoarvo on vahvistunut eikä länsi ole vetovoimainen. Euroopan unionilla voisi olla nykyistä painavampi rooli sekä Euroopan että muun maailman kannalta. Se on kuitenkin alisuoriutuja eikä sillä ole sitä painoarvoa, jota siltä olisi aihetta odottaa. Pienen maan Suomen etu olisi vahva ja yhtenäinen Eurooppa. Eurooppa ei pysty vastaamaan näihin odotuksiin.
Euroopan unionin kehittäjät eivät olleet taloustieteilijöitä. Heillä ei ole ollut hallussaan sellaisia analyyttisia välineitä, joiden avulla olisi voitu välttää ne poliittiset virheet, joihin unionia kehitettäessä sorruttiin. Olsonin teorian valossa on oleellista nähdä jäsenvaltioiden kansalliset kannustimet.
Minkä tahansa kollektiivin poliittisessa prosessissa kollektiivin jäsenet katsovat asioita omasta ahtaasta hyötynäkökulmastaan käsin. Tämä on EU:ssa johtanut kansallisen edun ajamiseen kollektiivien edun edelle, mikä Mancur Olsosin teorian valossa on ymmärrettävissä.
Vesa Kanniainen
Kuva: Maarit Kytöharju
Vesa Kanniainen on Helsingin yliopiston kansantaloustieteen emeritusprofessori. Hän on väitellyt valtiotieteestä Helsingin yliopistossa, sotatieteistä Maanpuolustuskorkeakoulussa ja kauppatieteistä Itä-Suomen yliopistossa.
Viitteet
1 Oxford Economics, 2019
2 Acemoglu ja Robinson, 2013
3 Sargent, 2012
4 Fleming, 1962 ja Mundell, 1963
5 Mundell, 1973a, 1973b
6 Olsson Björn, 2019
Kirjallisuus
Acemogly, D. & Robinson, A.J. (2013), Miksi maat kaatuvat: vallan, vaurauden ja varattomuuden synty, Terra cognita.
Alesina, A. & Spolaore, E. (2003), The Size of Nations, MIT Press, Mass: Cambridge.
Fleming, J.M. (1962), “Domestic financial policies under fixed and floating exchange rates”, IMF Staff Papers. 9: 369–379. Reprinted in Cooper, Richard N., ed. (1969), International Finance, New York: Penguin Books.
Mundell, R.A. (1961), “A Theory of Optimum Currency Areas”, American Economic Review, 51, No.4.
Mundell, R.A. (1963), “Capital mobility and stabilization policy under fixed and flexible exchange rates”, Canadian Journal of Economics and Political Science, 29 (4): 475–485. Reprinted in Mundell, R.A. (1968), International Economics, New York: Macmillan.
Mundell, R., (1973a), “Uncommon Arguments for Common Currencies”, in Johnson, H.G. & Swoboda, A.K. (1973), The Economics of Common Currencies, Allen and Unwin, 114–132.
Mundell, R., (1973b), ”A Plan for a European Currency”, in H.G. Johnson, H.G. & Swoboda, A.K. (1973), The Economics of Common Currencies, Allen and Unwin, 114–132.
Olson, M. (1965,1971), The Logic of Collective Action, Harvard University Press, Mass: Cambridge.
Olson, M. & Zeckhauser, R. (1966), “An Economic Theory of Alliances”, Review of Economic Studies, 48:3, 266–279.
Olsson, B. (2019), “Sverige med euron – rikare eller fattigare? En empirisk analys av ett svenskt euroinförandes effekt på ekonomin,” Ekonomisk debatt, 7/2019, 29–39.
Oxford Economics (2019), Selvitys Suomen EU-jäsenyyden taloudellisesta merkityksestä, Akava Works -raportti 1/2019.
Sargent, T.J. (2012), “Nobel Lecture: United States Then, Europe Now”, Journal of Political Economy, 120(1), 1–40.
