1. T&Y-lehti
2. Suomen koulutustaso kansainvälisessä vertailussa

Suomen koulutustaso kansainvälisessä vertailussa

Suomalaisten nuorten ikäluokkien koulutustaso on jäämässä alemmaksi kuin 1970-luvun lopulla syntyneiden ikäryhmien, ja koko työikäisen väestön koulutustason nousu on hidastumassa voimakkaasti 2020-luvulla. Kehitys näkyy myös kansainvälisessä vertailussa, jossa suomalaisten nuorten koulutustaso on jäänyt jälkeen ja tapahtunut muutos alkaa asteittain vaikuttaa Suomen vertailuasemaan myös koko aikuisväestön tasolla. Asetettujen koulutustasotavoitteiden saavuttaminen – kansainvälisen vertailun kärkimaiden tasosta puhumattakaan – vaatii merkittäviä politiikkatoimia.

2000-luvun alussa koulutus ja osaaminen nähtiin Suomessa yhä tärkeämpinä tuotannontekijöinä. PISA-menestyksen lisäksi Suomi pärjäsi erittäin hyvin kansainvälisissä koulutustasovertailuissa. 2010-luvulla tunnelma muuttui hitaasti. Nuorissa ikäryhmissä koulutustaso on kääntynyt laskuun, ja koko väestönkin tasolla koulutustasomme nousu on voimakkaasti hidastumassa.

Kansainvälisessä vertailussa olemme jäämässä pahasti jälkeen muista kehittyneistä maista.
Kansainvälistä vertailua ei pidä ottaa liian vakavasti. On sellaisia kauneuskilpailuja, joissa ei ole pakko menestyä. Suomessa on erityisesti syytä olla huolissaan siitä, että työikäisen väestön koulutustason nousu on lähes pysähtymässä 2020-luvulla. Se rajoittaa talouden rakennemuutosta sekä työllisyyden ja tuottavuuden kasvua.

Kansainvälinen vertailu tuo kuitenkin tähän kuvaan lisäsävyjä. Se näyttää, mikä muualla on mahdollista. Se näyttää myös, millaisessa kilpailutilanteessa olemme, kun yritykset miettivät minne sijoittavat korkeaa koulutusta ja osaamista edellyttävää taloudellista toimintaa.

Koulutustaso ja sen muutos

Koska koulutus suoritetaan pääosin elämänuran alussa, nuorten ikäluokkien koulutustaso kertoo koko väestön koulutustason kehittymisen suunnasta. Työikäisten ja erityisesti aikuisten koulutustaso muuttuu vielä pitkään sen jälkeen, kun viimeiset vaikuttavat koulutuspoliittiset uudistukset on tehty. Tämä vie kymmeniä vuosia, kunnes ensimmäiset muutoksen kohdanneet ryhmät siirtyvät eläkkeelle tai ajasta ikuisuuteen. Siksi koulutustasoa on hyödyllistä tarkastella erikseen nuorissa ja koko työikäisessä väestössä.

Koulutustasovertailuissa tarkastellaan usein sitä, kuinka suuri osa ikäluokasta tai väestöstä on suorittanut vähintään jonkin tasoisen tutkinnon. Tällainen vertailu on herkkä mittarin valinnalle, varsinkin jos koulutusjärjestelmässä tapahtuu rakenteellisia muutoksia. Tämä on usein nähty suomalaisessa keskustelussa.

”Aikuisten koulutustaso muuttuu vielä pitkään sen jälkeen, kun viimeiset vaikuttavat koulutuspoliittiset uudistukset on tehty.”

Valikoinnin aiheuttamien harhojen välttämiseksi on aluksi syytä verrata koulutustasoa kokonaisuutena, käyttäen hyväksi Tilastokeskuksen koulutustasomittainta. Mittaimessa kukin tutkinto saa painon kestonsa mukaan, jolloin kunkin ikäryhmän koulutustaso voidaan ilmaista keskimääräisenä perusasteen jälkeisten koulutusvuosien määränä.

Suomen työikäinen väestö on kansainvälisesti hyvin koulutettua

Koko aikuisväestöä tarkasteltaessa Suomen työikäinen väestö on yhä hyvin koulutettua. 25–64-vuotiailla on keskimäärin 4,72 perusasteen jälkeistä koulutusvuotta, kun OECD-maiden keskiarvo on 4,15 vuotta. Ero OECD-kärjen Sveitsiin on vain 0,25 keskimääräistä koulutusvuotta.

Tilanne näyttää erilaiselta ikäryhmätasolla. OECD-maissa keskimäärin jokainen ikäryhmä on vanhempaa koulutetumpi. Niissä 55–64-vuotiailla oli vuonna 2019 keskimäärin 3,44 perusasteen jälkeistä koulutusvuotta, mutta 25–34-vuotiailla niitä oli jo 4,69. Eikä koulutustason nousu näytä pysähtyvän. On kuin kautta maailman olisi kuultu entisen opetusministeri (1987–1990) Christoffer Taxellin viisaat sanat: ”Aina on ollut niin, että ne, jotka ovat vaatineet yleisen koulutustason kehittämistä ja nostamista, ovat jälkikäteen ajateltuna olleet oikeassa… ne, jotka ovat sitä vastustaneet, ovat aina olleet väärässä.” (Virtanen 2002)

Suomalaisten nuorten koulutustason nousu on pysähtynyt, mikä on kansainvälisesti poikkeuksellista.

Nuorten koulutustason nousun pysähtyminen Suomessa näkyy koulutustason ikäryhmäprofiilissa, joka poikkeaa voimakkaasti muista OECD-maista. Suomessa 25–34-vuotiaat jäävät koulutustasossa jälkeen niin 35–44- kuin 45–54-vuotiaista. 45–54-vuotiaat suomalaiset ovat maailman koulutetuimpia ja 4,86 perusasteen jälkeisellä koulutusvuodellaan 0,9 vuotta OECD-keskiarvon yläpuolella. 35–44-vuotiaissa etumatka kaventuu 0,7 vuoteen. 25–34-vuotiailla on Suomessa 4,70 perusasteen jälkeistä koulutusvuotta, eli käytännössä yhtä paljon kuin OECD-maissa keskimäärin (4,69 koulutusvuotta).

Ero johtuu nuorten ikäryhmien koulutustason nousun pysähtymisestä Suomessa. Yksilön koulutustaso nousee vanhuuteen saakka, koska tutkinto on mahdollista menettää vain poikkeustapauksissa. Ikäluokkia verrattaessa vanhemmat ovat kuitenkin tyypillisesti matalammin koulutettuja, koska nuorille suuntautuva koulutus on laajentunut nopeammin kuin vanhemmissa ikäluokissa suoritetaan tutkintoja.

Työikäisten vertailu muutoksessa

Ikäryhmittäinen tarkastelu heijastaa sitä, että Suomessa nuoremmat ikäluokat ovat jäämässä jälkeen 1970-luvun lopussa, ja osin sen alussakin, syntyneiden koulutustasosta. Edullisin vertailuikäluokka siirtyy yhä vanhemmaksi tämän koulutustasohuipun ikääntyessä. Vielä 2015 paras menestys saavutettiin 35–44-vuotiaissa, mutta nyt on siirrytty tilanteeseen, jossa Suomi menestyy parhaiten koulutustasovertailussa 45–54-vuotiaissa, joissa olemme OECD-maiden koulutetuimpia. Nykyisin suhteellinen asemamme paranee vain 55–64-vuotiaissa ja heikkenee kaikissa muissa ikäryhmissä.

Se, että Suomessa koulutustaso on kansainvälisessä vertailussa korkea ennen kaikkea vanhemmissa ikäryhmissä, heijastuu kasvavassa määrin myös koko työikäisen väestön tasolla tehdyssä koulutusvertailussa. Joka vuosi eläkkeelle poistuu kansainvälisesti ikäisikseen hyvin koulutettuja ikäluokkia ja niiden tilalle tulee kehittyneiden maiden keskitasolle yltäviä ikäluokkia.

Vertailukohdaksi voidaan ottaa Sveitsi, joka on koulutetuimpien OECD-maiden joukossa kaikissa ikäryhmissä, ollen kaikissa 10-vuotisikäryhmissä noin 0,7–0,9 koulutusvuotta OECD-keskiarvon yläpuolella. Näin myös aikuisväestö kokonaisuutena säilyy tukevasti maailman koulutetuimpien joukossa.

Korkea-aste kansainvälisessä vertailussa

Kansainvälisessä koulutusvertailussa vähintään toisen asteen koulutuksen suorittaneiden osuuksissa on vain vähäisiä eroja kehittyneiden maiden välillä, joten vertailu keskittyy usein korkea-asteen koulutuksen (tertiary education) suorittaneisiin. Tilastojen antama kuva on pitkälti vastaava kuin tarkasteltaessa koulutustasoa kokonaisuutena.

Korkea-asteen koulutuksen suorittaneiden ikäluokkaosuus oli 25–34-vuotiailla Suomessa OECD-maiden korkein (33,3 prosenttia) vuonna 1991 ja säilyi vertailujen kärkijoukossa aina 2000-luvun vaihteeseen asti. 2000-luvun alkuvuosina saavutettu taso jäi Suomessa 40 prosentin tuntumaan, mutta kansainvälinen vertailuasema muuttui nopeasti koulutustason noustessa muissa OECD-maissa. Kansainvälisen finanssikriisin aikoihin Suomi sijoittui vertailussa OECD-maiden keskitasolle ja 2010-luvun jälkipuoliskolla hyvin systemaattisesti keskitason alapuolelle. Tuoreimmissa, vuoden 2019 tiedoissa Suomi on jo selvästi keskitason alapuolella, sijalla 26 yhteensä 38 OECD-maan joukossa.

On huomattava, että kansainvälisessä vertailussa koulutustasomme näyttää todellista korkeammalta, koska matalasti koulutettujen ryhmien alipeitto tietojen lähteenä käytetyssä työvoimatutkimuksessa on pahentunut. Vuonna 2019 suomalaisista 25–34-vuotiaista oli rekisteritietojen mukaan korkeasti koulutettuja 36,3 prosenttia, kun OECD:n tietojen mukaan osuus oli 41,8 prosenttia. Ei ole selvää, että alipeitosta johtuva harha parantaa Suomen asemaa kansainvälisessä vertailussa, koska emme tunne harhan vakavuutta muissa OECD-maissa. Suomen osalta työvoimatutkimuksen luvut antavat kuitenkin turhan positiivisen kuvan kehityksestä, koska ne näyttävät 25–34-vuotiaiden koulutustason olevan lievässä nousussa, vaikka rekisteritiedot kertovat laskusta.

Nuorten ikäluokkien suhteellisen aseman heikentyminen on asteittain heijastumassa myös koko työikäisen väestön tasolla. Siinä, missä vielä vuonna 2006 korkeasti koulutettujen osuus 25–64-vuotiaista oli Suomessa OECD-maiden 4. korkein, vuoden 2019 tiedoissa sijaluku oli 10. Kuten aiemmin nuorissa ikäryhmissä, nyt myös kaikissa aikuisissa Suomen asema on muuttumassa, koska muualla koulutustason nousu jatkuu voimakkaana, mutta Suomessa nousu on pysähtymässä.

Suomen asema kansainvälisessä koulutusvertailussa tulee vielä heikkenemään.

Suomen osalta johtopäätös onkin toinen kuin Sveitsillä. Asemamme kansainvälisessä vertailussa tulee nuorten vertailussa heikkenemään vielä vähintään vuosikymmenen ja työikäisessä väestössä huomattavasti pidempään.

Kun mittari vääristää

Suomessa koulutustasoa koskevaa keskustelua on hämärtänyt koulutusluokituksen ja 1990-luvun ammattikorkeakoulu-uudistuksen yhteisvaikutus.

Korkeakoulutus oli Suomessa perinteisesti yliopistokoulutusta. Tämä muuttui 1990-luvulla, kun ammattikorkeakoulu-uudistuksessa aiemmat opistotason (alin korkea-aste) tutkinnot, mm. sairaanhoitajatutkinnot, uudistettiin ammattikorkeakoulututkinnoiksi. Koulutuksen pituus ja sitä seuranneet työllisyys ja palkka säilyivät ennallaan suurilla koulutusaloilla kaupan ja hallinnon alaa lukuun ottamatta (Böckerman et al. 2009). Koulutusluokituksessa mm. insinöörien ja sairaanhoitajien koulutus nousi alimmalta korkea-asteelta yliopistojen kandidaattitutkintojen rinnalle alemmalle korkeakouluasteelle.

Kun indikaattori ei mittaa samaa asiaa eri aikoina, se soveltuu huonosti ikäryhmien väliseen vertailuun ja ajallisen kehityksen tarkasteluun. Ammattikorkeakoulusta valmistuvat nostivat nopeasti korkeakoulutettujen määrää ja vääristivät kuvaa kehityksestä, jos unohdettiin ammattikorkeakoulutuksen korvanneen aiemman opistoasteen. Korkeakoulutettujen kompositiomuutos näkyi siinä, että yliopistoja naisvaltaisemmat ja heikommin palkatut vanhat opistoalat alkoivat vaikuttaa korkeakoulutettujen asemaan tilastoissa. Ajallinen vertailu tuotti artefakteja, koska aiemmin yliopistokoulutetun joukon koostumus oli muutoksessa (Kalenius 2017, 2018).

Tilastoharhojen vaikutusta heijastaa se, että koulutustason nousu oli Suomessa pysähtymässä 00-luvulla samalla kun poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu kosketteli enemmänkin ylikoulutuksen vaaroja ja koulutuksen kannattavuuden heikkenemistä. Tämä näkynee myös siinä, että koko 2000-luvun korkeakoulupolitiikkaa on leimannut pyrkimys supistaa korkeakoulutuksen tarjontaa (Kalenius ja Karhunen 2018).

Mittarin valinnan sietämätön houkutus

Ammattikorkeakoulu-uudistuksen jälkeen Suomessa ei enää suoriteta alimman korkea-asteen (opistoasteen) tutkintoja, ja alemman korkeakoulututkinnon suorittaneiden määrä kasvoi vastaavasti. Tämä loi houkutuksen verrata nuorissa ikäluokissa vain vähintään kandidaattitason tutkinnon suorittaneita, jolloin tilanne näytti erittäin hyvältä.

Rajoituksena on, että tällöin vertailu pitäisi rajata nuorimpiin ikäryhmiin, eikä ajallinen tai ikäryhmien välinen vertailu ole mahdollista ilman AMK-uudistuksesta seuraavaa tilastoharhaa. Valitettavasti tätä ei ole aina muistettu, vaan ikäryhmiä on joissain puheenvuoroissa vertailtu vähintään kandidaatintutkinnon suorittaneiden osuudella, jolloin mittari näyttää nuoret paljon vanhoja koulutetumpina, koska nuorista lasketaan insinöörit ja sairaanhoitajat, mutta vanhoista ei (esim. Kivinen ja Hedman 2016). Kaikeksi onneksi tämän tilastoharhan vaara on tunnistettu ja vältetty mm. koulutuksen periytyvyyttä koskevassa tutkimuksessa (Kivinen ym. 2012).

Kansainvälisessä vertailussa tilastoharhastakin saatu hyöty alkaa 25–34-vuotiaissakin olla vähäinen, koska vähintään kandidaattitason tutkintoja suorittaneiden osuudessakin olemme sijalla 15, lähellä OECD-maiden keskiarvoa. Sijoitus on korkeampi kuin korkea-asteen vertailussa saatava 26. sija, muttei oikein enää valikoinnin väärti.

Valikoiduilla mittareilla Suomi näytti pitkään pärjäävän hyvin, mutta kirsikat ovat käymässä harvinaisiksi.

Sama on käymässä 30–34-vuotiaille. Tuossa ryhmässä pärjäsimme hyvin pidempään, koska siinä koulutustason nousun pysähtyminen ja lasku näkyvät myöhemmin kuin 25–34-vuotiaissa. Tällä ikäryhmällä vertailu näytti hämäävän hyvältä vielä vuonna 2013, jolloin vähintään kandien osuus oli meillä OECD-maiden 2. korkein. Todellisuus on kuitenkin ottamassa kiinni tälläkin mittarilla, ja vuonna 2019 asemamme oli OECD-maiden 8. ja selvässä laskusuunnassa.

Toinen toiveikas tilastotulkinnan haara taas on keskittynyt maistereihin. On esitetty, että Suomessa korkea-asteella suoritetaan perustutkintona maisterintutkinto, kun taas muualla työelämään siirrytään tyypillisesti kandidaattitason tutkinnolla. Keskustelussa on ollut ensisijaisesti kyse ammattikorkeakoulutuksen unohtamisesta ja siitä, että pitkään kansainväliset koulutustilastot eivät erotelleet maistereita ja kandeja. Vuodesta 2015 lähtien olemme kuitenkin tienneet, että myös vähintään maisteritason tutkinnon suorittaneiden 25–34-vuotiaiden osuudessa vaaranamme ei ole putoaminen OECD-keskiarvoon – me olemme siellä jo.

Näyttääkin siltä, että Suomelle kansainvälisesti vertaillen korkeaa koulutustasoa näyttävän mittarin etsijän pakopaikat alkavat käydä vähiin. Tilastoharhat ja tarkkaan valitut mittarin ja ikäryhmän yhdistelmätkään eivät poista sitä tosiasiaa, että suomalaisten nuorten ikäluokkien koulutustason lasku näkyy voimakkaasti kansainvälisessä vertailussa ja vaikuttaa kasvavassa määrin väestötason koulutustasovertailussakin.

Tuleva kehitys

Tarve koulutustason nostoon on viime vuosina heijastunut koulutuspoliittiseen tavoitteenasetteluun. Sipilän hallituksen (2015–2019) korkeakouluvisiossa asetettiin tavoitteeksi, että puolet 25–34-vuotiaista olisi vuonna 2030 suorittanut korkea-asteen tutkinnon.

Tavoitetta seurataan kansainvälisillä koulutustilastoilla, mikä helpottaa tavoitteen saavuttamista, koska Työvoimatutkimus vääristää mitattua koulutustasoa ylöspäin kasvavassa määrin. Tästä huolimatta 50 prosentin tasoon vaadittu nousu vuoden 2019 tasosta eli 41,7 prosentista on erittäin huomattava.

Kansallisella rekisteritiedolla korkeakoulutettujen osuus 25–34-vuotiaista vuonna 2018 oli vain 36,3 prosenttia, jolloin ilman tilastovääristymän apua 50 prosentin tavoite tarkoittaisi korkeakoulutuksen laajentamista noin kolmanneksella. Mittaluokasta antaa käsityksen se, että yliopistokoulutuksen perustutkinto-opiskelijoista kolmannes on pääkaupunkiseudun yliopistoissa Helsingissä, Aallossa, Hankenilla ja Taideyliopistossa. Ammattikorkeakoulupuolella kolmanneksen laajennus vastaisi Haaga-Helian, Metropolian, Turun ja Tampereen ammattikorkeakoulujen koko koulutusvolyymiä.

Haastetta lisää se, että 25–34-vuotiaisiin kuuluu 10 syntymäikäluokkaa ja vain vuoteen 2030 mennessä valmistuneet lasketaan. Koska nyt tehtävät koulutuslisäykset näkyvät valmistuneiden määrässä vasta lähempänä 2020-luvun puoliväliä, lisäysten pitäisi olla vastaavasti suurempia. Tilannetta onneksi auttaa se, että aitojen ensikertalaisten korkeakouluopinnot aloittavien määrä on noussut noin 7 500 aloittajalla vuosina 2015–2020, mikä heijastuu myös nykynuorten odotettavissa olevaan koulutustasoon.

Tästä huolimatta suomalaisen korkeakoulutuksen ensikertalaisten aloittamisaste ennen 25 vuoden ikää on vain 43,5 prosenttia (ilman kansainvälisiä opiskelijoita). Tämä tekee erittäin vaativaksi, jopa mahdottomaksi saavuttaa tilanne, jossa 25–34-vuotiaissa yli 50 prosenttia olisi ehtinyt paitsi koulutuksen aloittaa, myös sen suorittaa.

Koulutusvision tavoite jäänee saavuttamatta ja nuorten koulutustason vertailussa Suomen aseman heikkeneminen pysähtynee aikaisintaan 2030-luvulla, työikäisten vertailussa vasta 2040-luvulla.

Mitä olisi tehtävä?

Asetettu koulutustasotavoite ei ole erityisen korkea suhteessa ennakoituun työvoimatarpeeseen, muttei myöskään suhteessa kansainvälisiin verrokkeihin. Etelä-Korean vuonna 2016 saavuttamaan korkeasti koulutettujen 25–34-vuotiaiden 70 prosentin osuuteen on vielä vuoden 2030 Suomessa pitkä matka. Ja jos korkeasti koulutettujen osuus jatkaa nykyistä kasvuvauhtiaan muissa OECD-maissa, 50 prosentin tason saavuttaminen ei muuttaisi myöskään Suomen suhteellista asemaa kansainvälisessä vertailussa.

Varsin vaatimaton tavoite näyttää mahdottomalta saavuttaa vain siksi, että viimeiset väestössä näkyvät koulutustasoa nostavat päätökset on tehty 1980-luvun lopulla. Kun nuoret ja eläkkeelle jäävät ikäryhmät ovat lähes yhtä koulutettuja, massan hitaus pitää huolen siitä, että uuteen vauhtiin päästään parhaimmillaankin hyvin hitaasti.

Jos Suomen halutaan olevan väestön korkean koulutustason puolesta houkutteleva sijainti korkean arvonlisän taloudelliselle toiminnalle, on jo pian tarpeen arvioida sekä nykyisten koulutustasotavoitteiden että erityisesti käytössä olevien keinojen riittävyyttä. Korkean osaamisen strategia vaatii tavoitetason nostoa, ja edes nykytavoitteisiin pääsy uusia politiikkatoimia.

Käytävässä keskustelussa on vältettävä samoja vaaroja kuin keskustelussa ilmastonmuutoksesta. Keinot voivat olla kalliita, mutta tekemättömyys käy vielä kalliimmaksi. Kuten ilmastonmuutoskeskustelussa, myös koulutustasosta puhuttaessa on varottava niitä, joille tavoite kelpaa, mutta mikään keino ei.