1. T&Y-lehti
2. Suomen keskiluokka on kasvanut

Suomen keskiluokka on kasvanut

Suomi on luokkayhteiskunta, jossa luokka-asema määrittää yksilöiden ja perheiden elämän ehtoja, ja jossa sellaiset seikat kuin koulutus, tulot tai uhka joutua työttömäksi jakaantuvat pitkälti luokka-aseman mukaan. Työelämässä luokka-asema rakenteistaa työtä, työn luonnetta ja sen ehtoja. Myös varallisuudessa on kyse luokista. Yhteiskuntaluokkien välillä on merkittäviä eroja elämän ehtojen rakentumisessa. Monet taloustieteilijät ovat esittäneet, että keskiluokan osuus Suomessa on kääntynyt laskuun. Väitän, että Suomi on keskiluokkainen yhteiskunta, jossa keskiluokan osuus väestöstä on kasvanut viimeiset 50 vuotta. Palkkatyösuhde on edelleen kaikkein tärkein luokkasuhteiden määrittäjä.

OECD (2019) julkaisi äskettäin raportin keskiluokasta. Siinä kannettiin huolta keskituloisten määrän laskusta kehittyneissä OECD-maissa ja tästä seuraavasta eriarvoisuuden kasvusta. Suomessa Matti Tuomala (2019, 140–142) on tuoreessa kirjassaan osoittanut, että keskituloisten osuus väheni Suomessa vuosien 1990-2014 aikana. Samaan aikaan suurituloisimman yhden prosentin tulot kasvoivat selvästi. Lisäksi köyhyys on yleistynyt ja köyhyysjaksot ovat pidentyneet. Vastaava kehityskulku on tapahtunut myös varallisuuden osalta. Varakkaimman prosentin osuus kaikesta varallisuudesta on kasvanut, ja muut ovat menettäneet suhteellista varallisuusosuuttaan. Tuomalan johtopäätös on, että myös keskiluokan osuus Suomessa on kääntynyt laskuun.

Böckerman ja Vainiomäki (2014) ovat tutkineet työmarkkinoiden polarisoitumista Suomessa. Heidän tulostensa mukaan työllisyys on kasvanut eniten sekä matala- että korkeapalkkaisissa ammateissa. Samaan aikaan työllisyys on supistunut keskipalkkaisissa ammateissa. Myös heidän johtopäätöksensä on, että tämä tukee näkemystä keskiluokan kutistumisesta.

Taloustieteellisessä keskustelussa yhteiskuntaluokka määritellään yleensä tulojen avulla, ja keskiluokkaan katsotaan kuuluvan sellaiset ihmiset, joiden tulot sijoittuvat tulohaitariin puoliväliin riippumatta heidän muusta yhteiskunnallisesta asemastaan (OECD 2019, 19). Sosiologiassa tunnetuimman määrittelyn yhteiskuntaluokasta on esittänyt saksalainen Max Weber jo 100 vuotta sitten. Hänen mukaansa voimme puhua luokasta, kun jollakin ihmisjoukolla on samankaltainen luokka-asema, jota määrittää samanlaiset elämän mahdollisuudet ja yhteiset intressit toimeentulon suhteen markkinoita hyödyntämällä.

Sosiologiassa yhteiskuntaluokka määritellään eri lailla kuin taloustieteessä.

Yhteiskuntaluokkien toisen tunnetun määritelmän on esittänyt V.I. Lenin (1977, 32). Hänen mukaansa luokat ovat suuria ihmisryhmiä, jotka eroavat sen mukaan, mikä on niiden paikka tuotannon järjestelmässä, mikä on niiden suhde tuotantovälineisiin ja miten ja missä määrin ne saavat osansa yhteiskunnallisesta rikkaudesta.

Seuraavassa analysoin yhteiskuntaluokkia sosiologian käsittein 2000-luvun alun Suomessa. Pohdin etenkin keskiluokan asemaa ja tilannetta. Kysyn, onko keskiluokka kuihtumassa, kuten ennustetaan. Empiiriset tarkastelut perustuvat lukuisiin vuosina 1981–2017 koottuihin edustaviin tutkimusaineistoihin.

Yleiskuva Suomen luokkarakenteesta vuosina 1970–2015

Suomen luokkarakenteen muutoksia on sosiologiassa tutkittu noin 150 vuoden ajalta (Alapuro 2017, Saarinen ym. 2018). Luokkarakenne muuttuu hitaasti. Sen muutoksiin vaikuttavat ennen muuta talouden ja työnjaon muutokset.

Viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana Suomessa on löydettävissä kolme tärkeää murrosta. Luokkarakenteen ensimmäinen murros merkitsi itsenäisen pienviljelyn laajentumista 1920-luvulla. Aina toiseen maailmansotaan saakka Suomi oli vahvasti maatalousyhteiskunta. Talonpoikia oli paljon, ja teollisuuden ja muun palkkatyön osuus oli eurooppalaisittain pieni.

Toinen murros merkitsi yhteiskunnan palkkatyöläistymistä, jolloin maataloudesta siirryttiin teollisuustyöhön ja palveluihin. Tämä tapahtui hitaana prosessina 1940-luvun lopusta aina 1970-luvulle (Alestalo 1986).

Kolmas suuri murros on ollut palkkatyöväestön keskiluokkaistuminen 1970-luvulta lähtien. Erilaisen asiantuntijatyön ja johtotehtävien määrä on kasvanut, ja suorittavan työn osuus on vähentynyt. Nyt keskustellaan vilkkaasti prekariaatin kasvusta (esim. Suoranta ym. 2018). Taustalla tässäkin ovat työmarkkinoilla käynnissä olevat muutokset ja näihin kytkeytyvät huolen ja epävarmuuden kokemukset.

Taulukko 1 kuvaa Suomen luokkarakenteen muutosta 1970-luvulta vuoteen 2015. Väitän, että luokka-asema ei määräydy tulojen perusteella. Luokka-asemaa määrittävät ennen muuta omistus- sekä työelämän valta- ja auktoriteettisuhteet. Lisäksi sellaisilla työn piirteillä kuten työn itsenäisyydellä tai työn rasittavuudella on hyvin tärkeä sija luokka-aseman määräytymisessä. Yhteiskuntaluokka tuleekin ymmärtää erityisenä sosiaalisten suhteitten muotona. Näin luokkien määrittelyssä kyse tulee olla sosiaalisten suhteiden analysoimisesta, ei yksilön paikasta koulutus- tai tuloasteikolla.

Olen jakanut ammatissa toimivan väestön neljään luokkaryhmään: yrittäjiin, ylempään keskiluokkaan, alempaan keskiluokkaan ja työväenluokkaan. Yrittäjiä ovat kaikki ne, jotka ovat ilmoittaneet ammattiasemakseen yrittäjän. Ylempään keskiluokkaan kuuluvat sellaiset palkansaajat, jotka ovat suorittaneet ylemmän korkeakoulututkinnon tai alemman korkeakoulututkinnon ja toimivat esimiestehtävissä. Alempaan keskiluokkaan on luettu ne, jotka toimivat koulutuksesta riippumatta esimiestehtävissä. Työväenluokkaan kuuluvat sellaiset palkansaajat, jotka tekevät suorittavaa työtä muiden alaisuudessa. Kuvauksesta puuttuu varsinainen porvaristo tai yläluokka, koska sen erottaminen survey-aineistoista on vaikeaa. Tähän ryhmään kuuluu noin yksi prosentti ammatissa toimivista, ja tällainen ryhmä ei näy otostutkimuksissa (ks. Kantola ja Kuusela 2019).

Vielä 1970-luvun alussa Suomi oli työväenluokan ja pienyrittäjien yhteiskunta. Työväenluokkaan lukeutui yli puolet ammatissa toimivista. Yrittäjiä oli melkein neljännes ja heistä valtaosa, 16 prosenttia kaikista, oli maanviljelijöitä. Palkkatyöläiskeskiluokka oli jokseenkin yhtä suuri kuin yrittäjäväestö. Ylempään keskiluokkaan kuului vain pieni osa väestöä. Sen sijaan alempaan keskiluokkaan sijoittui noin viidennes.

Vuoteen 1960 verrattuna alemman keskiluokan kasvu oli suhteellisesti kaikkein nopeinta. Suomalainen yhteiskunta uudistui nopeasti vuosina 1960–1975. Suomi muutti maalta kaupunkeihin ja pientiloilta tehtaisiin. Palkkatyöläisväestön osuus kasvoi, maan sisäinen muuttoliike oli vilkasta, ja melkein puoli miljoonaa suomalaista muutti siirtolaisiksi Ruotsiin.

Tämä luokkakuva poikkeaa melkoisen paljon 1980-luvun alun tai 1990-luvun puolivälin Suomesta. Luokkaprojektin (1984) mukaan vuonna 1981 työväenluokka oli edelleen suurin luokkaryhmä, mutta keskiluokka oli kasvanut ja siihen kuului jo melkein kolmannes kaikista. 1990-luvun puoliväliin tultaessa sama muutos jatkui. Yrittäjien ja erityisesti maanviljelijöiden määrä laski. Myös työväenluokka supistui, ja keskiluokka kasvoi edelleen. Nyt keskiluokkaisiin ryhmiin kuului jo yhtä paljon ammatissa toimineita kuin työväenluokkaankin.

Tuorein päivitys luokkarakenteesta on vuodelta 2015. Yrittäjien suhteellinen osuus on laskenut yli 50 vuotta. Vielä 40 vuotta sitten yrittäjiä – etenkin maatalousyrittäjiä – oli runsas viidennes. Nyt yrittäjiä on kaikkiaan 14 prosenttia, ja heistä maanviljelijöitä on enää alle kolme prosenttia. Lähes kaikissa kehittyneissä länsimaissa yrittäjiä on noin 15 prosenttia ammatissa toimivista, eikä Suomi tee poikkeusta muista. Yrittäjät ovat pääosin miehiä, sillä naisten osuus kaikista yrittäjistä on 35 prosenttia.

Työväenluokkaan kuuluu enää runsas kolmannes (37 prosenttia) kaikista. Sekä naisissa että miehissä on jokseenkin yhtä paljon työväenluokkaan kuuluvia. Tässä on tapahtunut tärkeä muutos, sillä viimeisten 50 vuoden aikana työväenluokan enemmistö on ollut naisia. Nyt työväenluokka on miehinen, sillä noin 51 prosenttia työväenluokasta on miehiä. Vielä 1980-luvun alussa työväenluokkaan lukeutui jokseenkin puolet ammatissa toimivista ja vuonna 2015 enää runsas kolmannes.

Noin puolet suomalaista kuuluu palkkatyöläiskeskiluokkaan, runsas kolmannes työväenluokkaan ja 14 prosenttia yrittäjiin.

Vaikka työväenluokka on pienentynyt, se ei ole kadonnut mihinkään. Duunareita tarvitaan edelleen, ja monet heistä ovat ylpeitä työstään ja osaamisestaan. Työväenluokka supistuu edelleen. Osa siitä on hävinnyt kokonaan teknologisen muutoksen seurauksena, ja osa suomalaisen työväenluokan töistä on siirtynyt tehtäväksi halvemmissa maissa. Suuri osa työväenluokkaisista töistä on keskiluokkaistunut. Yhä useampi ammatti sisältää piirteitä sekä työväenluokkaisista että keskiluokkaisista töistä.

Palkkatyötä tekevä keskiluokka on suurin luokkaryhmä. Siihen sijoittuu puolet ammatissa toimivista. Ylempään keskiluokkaan kuuluu hieman enemmän kuin alempaan keskiluokkaan. Naisten osuus ylemmästä keskiluokasta on 53 prosenttia ja alemmasta keskiluokasta 61 prosenttia. Keskiluokka on naisistunut. Vielä 25 vuotta sitten yli puolet keskiluokkaan kuuluneista oli miehiä. Etenkin ylempi keskiluokka oli tuolloin selvästi miesenemmistöinen.

Yhteiskunnallisessa työnjaossa ovat lisääntyneet asiantuntijatehtävät ja erilaiset johtotehtävät. Tämän seurauksena Suomi on keskiluokkaistunut. Ylemmän ja alemman keskiluokan osuudet ovat nyt suuremmat kuin koskaan aikaisemmin. Jos keskiluokkaan lasketaan yrittäjät ja palkkatyötä tekevä keskiluokka, keskiluokan osuus on 63 prosenttia kaikista ammatissa toimivista.

Perustellusti voimmekin väittää, että nykyinen Suomi on keskiluokkainen yhteiskunta. Yhteiskuntaluokkien sukupuolisessa koostumuksessa on tapahtunut oleellinen muutos. 1970-lukuun verrattuna naisten osuus keskiluokassa on kasvanut ja samaan aikaan heidän osuutensa työväenluokassa on laskenut.

Suomi on keskiluokkainen yhteiskunta

Keskiluokasta ollaan kuitenkin huolissaan. Sen sanotaan kuihtuvan, ja tämän pelätään johtavan yhteiskunnallisen epävakauden kasvuun. Muutama vuosi sitten julkaistu eurooppalainen vertailututkimus (Vaughan-Whitehead 2016) väitti, että keskiluokalla on ollut olennaisen tärkeä rooli talouskasvussa ja yhteiskunnallisen vakauden luomisessa. Nyt keskiluokan osuus on kääntynyt laskuun, koska keskituloisten osuus kaikista tulonsaajista on pienentynyt. Käynnissä on tulojen – ja yhteiskuntaluokkien – polarisoituminen, jossa sekä kaikkein varakkaimpien että kaikkein köyhimpien ryhmien osuudet kasvavat.

Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunta (EVA 2018) on pohtinut keskiluokan tilannetta. Sen mukaan kaksi kolmesta suomalaisesta kuuluu joukkoon, joka on pitänyt pintansa hyvin. Raportin mukaan voidaankin puhua vankistuvasta keskiluokasta. EVA tukeutuu OECD:n määritelmään keskiluokasta: keskiluokkaan kuuluvat kotitaloudet, joissa käytettävissä olevat tulot ovat yli 75 prosenttia, mutta alle 200 prosenttia väestön mediaanitulosta, ja näin laskettuna noin 2/3 suomalaisista kuuluu keskiluokkaan.

Keskiluokan tulohaitari on EVAlla kuitenkin suuri. Jos vuoden 2016 keskimääräiset kuukausitulot olivat ennen veroja 1 900 ja 6 400 euron välillä, kuului keskiluokkaan. Täten keskiluokkaan sijoittuivat mm. avustavat keittiö- ja ruokatyöntekijät. Heidän keskiansionsa oli 2056 euroa kuukaudessa. Keskiluokkaan kuuluivat myös myynti-, markkinointi- ja kehitysjohtajat, heidän keskiansionsa taas olivat 6383 euroa kuukaudessa. Tällainen keskiluokan määrittely kokoaa yhteen hyvin erilaisissa asemissa olevia ryhmiä, joiden arjen ehdot poikkeavat ratkaisevalla tavalla toisistaan.

Keskiluokkaa määrittää tärkeällä tavalla myös erityinen suhde yhteiskuntaan ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Keskiluokassa on kyse paitsi asemasta myös omanlaisestaan yhteiskunnallisen muutoksen projektista. Sitä luonnehtivat yksilöllistyminen (kulttuuri- ja elämäntapakäytännöt), pyrkimys laajoihin kulutusmahdollisuuksiin ja usko koulutukseen sosiaalisen aseman turvaamisessa. Tällainen yhteiskunnallinen projekti on saanut vahvan sijan suomalaisten keskuudessa (vrt. Blom ja Melin 2014).

Luokka-asemaa eivät määritä tulot vaan omistus- sekä työelämän valta- ja auktoriteettisuhteet.

Perinteisesti on katsottu, että yhteiskuntaluokka on ollut tärkeä samastumisen kohde, jonka kautta on määrittynyt ihmisen koko maailmankuva. Nykyisin luokka ei enää määritä ihmisten identiteettiä samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin. Luokan tilalle ovat tulleet esimerkiksi etnisyys, musiikki, sukupuoli tai kansallisuus. Ihmisten kuva yhteiskunnasta ja näkemys omasta paikastaan yhteiskunnassa on muuttunut.

Miten jäsennämme yhteiskuntaa?

Kirjassa “Mikä Suomessa muuttui?” (Blom ym. 1999) kuvasimme 1990-luvun yhteiskunnallista muutosta. Raimo Blom pohti laman vaikutuksia henkiseen ilmapiiriin ja ihmisten kokemuksiin. Hänen mukaansa keskiluokan ja työväenluokan maailmat eriytyivät merkittävästi. Esimerkiksi näkemykset köyhyyden syistä tai julkisen sektorin roolista erottivat työväenluokkaa ja keskiluokkaa.

Lama jätti vahvan jäljen ihmisiin. Huoli toimeentulosta, ulkopuolisuudesta ja kokemus nöyryytyksestä kosketti monia. Blom päätyikin kysymään, jatkuvatko tällaiset huono-osaisuuden kokemukset myös tulevaisuudessa. Nyt tiedämme, että ne jatkuvat. Huono-osaisuudesta on tullut osa suomalaisen yhteiskunnan normaalia.

Kotitalouden tulot vaikuttavat suuresti ihmisten arkeen. Tulot määrittävät asumista ja kulutusmahdollisuuksia. Tyytyväisyys tai tyytymättömyys käteen jääviin tuloihin kertoo tulojen määrästä suhteessa ihmisten tarpeisiin ja oikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Erot tyytyväisyydessä ja tyytymättömyydestä ovat selkeitä ja systemaattisia.

ISSP:n vuoden 2015 aineiston (FSD 2016) mukaan kaikkein tyytyväisimpiä oman kotitaloutensa tuloihin olivat ylempään keskiluokkaan kuuluvat. Heistä noin neljännes on erittäin tyytyväisiä. Sen sijaan teollisuustyöläisistä oman kotitalouden tuloihin on erittäin tyytyväisiä vain vähemmän kuin 10 prosenttia, mutta erittäin tyytymättömiä oli 13 prosenttia. Vähiten tyytymättömiä oli ylemmässä keskiluokassa. Tyytyväisyys kotitalouden tuloihin eriytyy systemaattisesti luokkaryhmittäin. Työväenluokka on selvästi tyytymättömämpää omaan tilanteeseensa kuin keskiluokka.

Riihelän ja Tuomalan (2019) mukaan tuloerot ovat Suomessa kasvaneet. Etenkin pääomatulojen ja korkeimpien palkkatulojen kasvu on ollut tuntuvaa. Sen sijaan palkansaajien enemmistön keskinäiset tuloerot ovat pysyneet jokseenkin muuttumattomina. Kaikkein varakkaampien ryhmien tulot ja varallisuus ovat kasvaneet pitkälti poliittisten päätösten takia. Verotus ja mahdollisuudet verosuunnitteluun kohtelevat eri väestöryhmiä sangen eri tavalla. Ihmisten tyytyväisyydellä tai tyytymättömyydellä näyttää olevan selvä empiirinen perustelu.

Yhteiskuntaa koskevan ymmärryksen näkökulmasta kysymys intresseistä on tärkeä. Luokkien yhteydessä intresseillä viitataan tavallisesti taloudellisiin intresseihin. Taloudellisia intressejä ajetaan yleensä työmarkkinapolitiikassa ammattiliittojen avulla. Valtion osalta taas erilaiset sosiaalietuudet ja verotus ovat keskiössä.

Politiikassa ei ole kyse vain siitä, mitä puoluetta milloinkin äänestetään. Politiikka kertoo ihmisten intresseistä ja siitä, mihin suuntaan heidän mielestään yhteiskuntaa tulisi muuttaa. Se kertoo myös siitä, mitä ihmiset pitävät oikeana ja vääränä. Poliittisessa samastumisessa ei ole kyse vain poliittisista puolueista. Samastuminen kertoo, mihin ryhmiin haluamme kuulua ja mihin emme. Samastuminen on eron tekemistä ”meidän” ja ”muiden” välillä – ketkä ovat samalla puolella aitaa kuin me ja ketkä taas ovat aidan toisella puolella.

Luokka-asema ja puoluekanta ovat historiallisesti kuuluneet yhteen. Työväenluokka on äänestänyt työväenpuolueita ja keskiluokka pääosin oikeistolaisia puolueita. Viime vuosikymmeninä on havaittu yhteiskuntaluokkaan kiinnittyneen äänestämisen haurastuneen. Samaan aikaan puoluekentässä tapahtuneet muutokset ovat myllertäneet luokan ja politiikan välisiä suhteita.

Nykyään ei enää äänestetä puolueita yhtä lailla luokkajaon mukaisesti kuin ennen.

Puolueilla on edelleen vahvat yhteydet niiden ydinintressiryhmiin. Keskusta ajaa maaseudun etuja, kokoomus edustaa hyvin toimeentulevien intressejä ja SDP työväestön tavoitteita. Tällainen kokonaiskuva kätkee kuitenkin taakseen uusia kehityskulkuja kuten kysymyksen perussuomalaisten kannattajakunnan asemasta ja intresseistä.

Eduskunnan suurten puolueiden jäsenten luokka-asema noudattelee hyvin pitkälle perinteistä näkemystä puolueiden ja luokkien välisistä suhteista. Kokoomuksen jäsenistä enemmän kuin kaksi kolmesta kuuluu keskiluokkaan, runsas viidennes on yrittäjiä ja vain 10 prosenttia on työväenluokkaa. Keskustapuolueen jäsenistöstä työväenluokkaan lukeutuu neljännes, yhtä moni on yrittäjiä. Keskiluokkaan sijoittuu puolet. Myös vihreät on keskiluokan puolue, sillä sen osuus jäsenistä on yli 75 prosenttia. SDP:n jäsenistössä alemman keskiluokan ja työväenluokan osuus on yli 70 prosenttia. Vasemmistoliiton jäsenistä yli 75 prosenttia kuuluu joko alempaan keskiluokkaan tai työväenluokkaan. Vasemmistoliiton jäsenistössä on enemmän työväenluokkaan kuuluvia kuin muissa puolueissa (Saarinen ym. 2018).

Luokat kertovat yhteiskunnallisista jaoista ja erilaisista yhteiskunnallisista konflikteista. Kapitalistisen yhteiskunnan perustavimpana ristiriitana on pidetty jakoa pääomanomistajiin ja työväenluokkaan. Modernissa yhteiskunnassa on huomiota kiinnitetty myös kaupungin ja maaseudun väliseen juopaan. Miten tällaiset yhteiskunnalliset ristiriidat näyttäytyvät nykyisin, jäsentääkö omistajien ja työläisten välinen ristiriita edelleen ihmisten ajattelua?

Maalaisten ja kaupunkilaisten välillä ei tällä hetkellä nähdä olevan juuri mitään ristiriitaa. Vain 10 prosenttia katsoo, että ryhmien välillä on voimakas ristiriita (taulukko 2). Eniten maaseudun ja kaupungin välistä ristiriitaa kokevat yrittäjät ja vähiten ylempään keskiluokkaan kuuluvat. Myöskään työnantajien ja työntekijöiden välistä ristiriitaa ei pidetä perin voimakkaana, sillä vain joka viides ajattelee tällä tavoin. Pääomanomistajien ja työväenluokan välinen ristiriita sen sijaan nähdään muita esitettyjä ristiriitoja voimakkaampana. Työväenluokasta tätä mieltä on jokseenkin puolet, yrittäjistä neljännes ja kaikista vastaajista vähän useampi kuin joka kolmas.

Rikkaiden ja köyhien välisen ristiriidan katsotaan olevan tällä hetkellä kaikkein voimakkain yhteiskunnallinen ristiriita Suomessa. Yli puolet vastaajista pitää köyhien ja rikkaiden välistä eroa suurena ongelmana. Köyhien ja rikkaiden välisestä ristiriidasta kantaa eniten huolta työväenluokka. Se pitää muutoinkin yhteiskunnallisia ristiriitoja voimakkaampina kuin muut luokkaryhmät. Kaikkein vähiten ristiriidoista kantavat huolta ylempään keskiluokkaan kuuluvat, sillä heistä runsas kolmannes pitää rikkaiden ja köyhien välistä ristiriitaa voimakkaana. Myös muiden tässä lueteltujen ristiriitojen suhteen ylempi keskiluokka on sitä mieltä, että ristiriidat ovat vähäisiä.

Johtopäätökset

Monet tutkijat ovat väittäneet, että luokka on kuollut. Kriitikot sanovat, että yhteiskuntaluokan käsite ei enää kykene selittämään yhteiskunnallisia jakoja samalla tavoin kuin teollistumisen aikana. On huomautettu muun muassa siitä, että uudet sosiaaliset jaot ovat lisänneet merkitystään, luokka-aseman ja yhteiskunnallisen toiminnan välinen suhde on heikentynyt ja yritysten omistussuhteet ovat muuttuneet. Luokan sijaan yhteiskunnallisia jakoja selittää esimerkiksi sukupuoli, sukupolvi, etnisyys tai uskonnollinen vakaumus (vrt. Lee-Turner 1996 ja Pahl 1989).

Väitän, että luokka ei ole kuollut. Yhteiskuntaluokat ovat edelleen keskuudessamme. Suomi on edelleen luokkayhteiskunta, jossa luokka-asema määrittää yksilöiden ja perheiden elämän ehtoja, ja jossa sellaiset seikat kuten koulutus, uhka joutua työttömäksi tai tulot jakaantuvat pitkälti luokka-aseman mukaan. Työelämässä luokka-asema rakenteistaa työtä, työn luonnetta ja työn ehtoja. Myös varallisuudessa on kyse luokista.

Ihmisten yhteiskuntaa koskeva ajattelu eriytyy luokka-aseman mukaan. Vaikka Suomi onkin keskiluokkainen yhteiskunta, kaikki eivät jäsennä yhteiskuntaa ja omaa paikkaansa siinä samalla tavoin kuin keskiluokka. Työväenluokka poikkeaa merkittävästi esimerkiksi siinä, millaisena ne näkevät mahdollisuutensa menestyä. Työväenluokka on harvemmin mukana yhdistystoiminnassa. Lisäksi luokkaperustainen äänestäminen ei näytä kadonneen mihinkään.

Keskiluokan enemmistö on nykyään nuoria ikäpolvia ja naisia, ja ylempää keskiluokkaa on enemmän kaupungeissa kuin maaseudulla.

Luokkarakenne on kuitenkin eriytynyt monin tavoin. Naisten ja miesten asemat poikkeavat edelleen vahvasti toisistaan. Miehiä on tuntuvasti enemmän erilaisissa johtotehtävissä, mutta toisaalta keskiluokka on nykyisin vahvasti naisenemmistöinen. Sukupuolittaisen eriytymisen lisäksi myös sukupolvittaisilla ja alueellisilla jaoilla on tärkeä sijansa luokkarakenteen eriytymisessä. Keskiluokkaan kuuluu enemmän nuoria kuin vanhoja ikäpolvia. Työväenluokan osuus on sen sijaan suurempi vanhoissa ikäpolvissa. Ylempää keskiluokkaa on enemmän kaupungeissa kuin maaseudulla, kun maaseudulla taas on suhteellisesti enemmän yrittäjiä kuin kaupungeissa.

Eriarvoisuus kasvaa Suomessa. Eliittien arki eriytyy rahvaan arjesta. Rikkaat ja köyhät eivät kohtaa toisiaan millään tasolla. Varakkain väestönosa voi kuluttaa ihan mitä he haluavat. Huono-osaisimmat taas kärsivät köyhyyden lisäksi terveysongelmista ja sosiaalisesta syrjinnästä. Samaan aikaan väestön enemmistö elää vakaassa työmarkkinatilanteessa suhteellisen turvattua arkea.

Yksi tärkeä seikka kapitalistisissa yhteiskunnissa ja niiden työelämässä ei kuitenkaan ole muuttunut viimeksi kuluneiden 200 vuoden aikana. Palkkatyösuhde on edelleen työtä koskeva keskeinen sosiaalinen suhde. Palkkatyösuhde on samalla kaikkein tärkein luokkasuhteiden määrittäjä. Palkkatyösuhteen muutokset kertovat luokkasuhteiden muutoksesta. Onkin kiinnostavaa kysyä, mitä on palkkatyösuhteen tuolla puolen.