1. T&Y-lehti
2. Suomen ehdoton vahvuus on tasa-arvoinen ja korkealaatuinen koulutusjärjestelmä – Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksen johtaja Jussi Välimaan haastattelu

Suomen ehdoton vahvuus on tasa-arvoinen ja korkealaatuinen koulutusjärjestelmä – Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksen johtaja Jussi Välimaan haastattelu

Jussi Välimaa on tutkinut korkeakoulutusta 30 vuotta ja johtaa Koulutuksen tutkimuslaitosta, joka vastaa Suomessa tehtävästä PISA-tutkimuksesta. Peruskoulu on osoittautunut korkeatasoiseksi kansainvälisessä vertailussa, mutta oppilaiden osaaminen on heikkenemässä. Kotitaustan ja muiden koulun ulkopuolisten tekijöiden vaikutukset ovat voimistuneet. Oppivelvollisuuden pidentämisen ohella olisi lisättävä heikosti menestyvien oppilaiden tukitoimia. Yliopistojen aloituspaikkojen lisääminen purkaa ylioppilassumaa. Suomalaiset yliopistot ovat maailman kärkitasoa, ja ne houkuttelevat edelleen myös työnantajina, mutta ulkopuolisen rahoituksen runsaus vähentää tehokkuutta.

Jussi Välimaa haluaa kiittää Koulutuksen tutkimuslaitoksen tutkijoita Arto Ahonen, Jonna Pulkkinen ja Juhani Rautopuro evästyksistä haastattelua varten. Haastattelu on tehty 26.10.2020.

Oletko huolissasi suomalaisten koulutuksesta?

Vastaus on kyllä ja en. Kyllä siinä mielessä, että PISA-tulokset osoittavat osaamisen trendin alentuneen, mutta en siitä syystä, että Suomessa koulutuksen perusta on hyvä. Meillä opetus on edelleen korkeatasoista. Koulujen väliset erot ovat maailman pienimpiä. Luokkien ja yksilöiden välillä on kyllä eroja. En myöskään siitä syystä, että kaikki suomalaiset puolueet pitävät koulutusta tärkeänä. Se on minun mielestäni positiivista. Koulutus on suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen arvostettua.

Koulutuksen tutkimuslaitos vastaa suomalaisesta PISA-tutkimuksesta. Mikä on lyhyesti ilmaistuna tuoreimman PISA-tutkimuksen (2018) antama kuva suomalaisten 15-vuotiaiden koululaisten osaamisesta?

Koulutuksen tutkimuslaitos tekee kansainvälisiä vertailevia tutkimuksia. PISAn ohella meillä on matematiikan, luonnontieteiden ja lukutaidon tutkimuksia. Ne löytyvät meidän www-sivuiltamme¹. Viimeisten PISA-tutkimusten mukaan suomalaisten koululaisten osaaminen on edelleen korkeatasoista, mutta suunta on ollut heikkenevä vuoden 2006 jälkeen (taulukko 1).

”Suomalaisten koululaisten osaaminen on edelleen korkeatasoista, mutta suunta on ollut heikkenevä.”

Erityisesti luonnontieteiden osaaminen on heikentynyt tasaisesti ja tilastollisesti merkitsevästi kaikilla tutkimuskierroksilla. Matematiikan osaaminen on heikentynyt suhteellisesti eniten sillä tavalla, että vuonna 2006 Suomi oli vertailun parhaita, pisteitä oli 548, kun taas vuonna 2018 pisteitä oli 507 ja Suomi oli OECD-maiden vertailussa sijoilla 7–13 (Leino ym. 2019).

Mistä Suomen koululaisten PISA-menestys johtuu?

Suomalaisten koululaisten PISA-menestys on herättänyt valtavaa kansainvälistä huomiota. Sille on tarjottu selitykseksi mm. sitä, että Suomessa on erittäin hyvin koulutetut opettajat tai hyviä opettajia ylipäänsä. Mitä mieltä olet näistä selityksistä?

Kansainvälisissä keskusteluissa, joissa olen ollut mukana, yleensä Suomen menestystä selitetään sillä, mikä heiltä puuttuu. Jos tätä miettii Suomen näkökulmasta, niin väite hyvin koulutetuista opettajista on totta, mutta se on vain osa tarinaa. Tämä on nyt vähän pitempi selitys. Hyvien opettajien ohella pitää ottaa huomioon, että meillä on kouluilla ja opettajilla suuri autonomia päättää siitä, miten opetus tehdään, vaikka meillä on kansallinen opetussuunnitelma. Tämä tuottaa omistajuutta, motivaatiota ja sitoutumista työn hyvin tekemiseen.

Tämän lisäksi meillä on kouluruokailu, joka vaikuttaa siihen, että oppilaat myös pysyvät koulussa. Oppimisen perusta on myös fysiologisesti kunnossa.

Tärkeää on myös se, että kaikki opettajat ovat maistereita. Se tarkoittaa mielestäni sitä, että heillä on onnellisessa tapauksessa opintojensa aikana syntynyt ymmärrys, että on useampia kuin yksi tapa opettaa hyvin. Se auttaa myös jatkokouluttautumista ja ammattitaidon ylläpitoa. Se, että kaikki opettajat lastentarhanopettajista alkaen ovat maistereita, on maailmalla poikkeuksellista.

Suomen peruskoulun korkeaan tasoon vaikuttavat hyvin koulutetut opettajat, joilla on suuri autonomia opetuksen hoitamisessa.

Mielestäni tähän vaikuttaa myös se, että Suomessa on vahva opettajien ammattijärjestö, joka tukee opettajien professiota, nimenomaan opettajuutta. Silloinkin kun he ajavat ammattiyhdistysetua, he ajavat oppimisen, opettamisen, koulujen ja oppilaiden etua – ainakin retorisesti. Tämä kaikki auttaa puolustamaan opettajien ammattia, professiota.

Tietysti oleellista on myös se, että koulutusta Suomessa pidetään tärkeänä. Jos katsotaan historiallisesti, niin tämä kansakuntahan on tehty kouluissa, tietyssä mielessä, fennomaanien toimesta. Koulutuksen arvostus on hyvin lähellä yhteiskunnan ydinarvoja, ja se auttaa myös ylläpitämään opettajien hyvää arvostusta.

Onko myös niin, että nämä tekijät houkuttelevat alalle lahjakkaampia opiskelijoita kuin joissakin muissa maissa, joissa nämä arvostustekijät ym. eivät ole niin vahvoja?

Kausaalisuhteet ovat hankalia, mutta kyllä niillä varmasti yhteys on toisiinsa. Totta on, että Suomessa saadaan erittäin hyviä hakijoita opettajienkoulutukseen.

Osaaminen on pojilla heikompaa kuin tytöillä

Suomen oppimistulokset ovat PISA-tutkimusten mukaan olleet laskemaan päin, kuten jo mainitsit. Mistä tämä on voinut johtua?

Heikentyneen osaamisen taustalla on erityisesti poikien osaaminen, joka on heikentynyt tyttöjä enemmän. Minun epäilykseni on se, että syitä löytyy sekä koulun sisältä että yhteiskunnasta, siis koulun ulkopuolella tapahtuneista muutoksista.

Osaaminen on heikentynyt pojilla enemmän kuin tytöillä, mutta motivaatiossa heillä ei ole eroa.

Mehän tiedämme, että oppilaiden erot ovat kasvaneet. Tiedetään myös se, että pojilla vaihteluväli on suuri. Tytöt ovat enemmänkin Gaussin käyrällä ja sen mukaisesti, mutta pojilla on S:n muotoinen käyrä; on paljon huonosti osaavia ja paljon hyvin osaavia. Tiedetään myös se, että motivaatiossa tytöillä ja pojilla ei ole eroa. Mutta ilmeistä on se, että tytöt ovat parempia myös ilman motivaatiota. Pojilla motivaation puute taas näkyy herkemmin oppimistuloksissa.

Mikä poikia vaivaa? Miksi he ovat jakautuneet niin selvästi hyvin ja huonosti osaaviin?

PISA-tutkimusten perusteella voimme sanoa, että koulujen väliset erot ovat pieniä, mutta luokkien sisällä erot ovat kasvaneet. Sen sijaan emme pysty näiden tutkimusten avulla täsmällisesti sanomaan, mistä tulokset johtuvat. Oma tulkintani on, että poikien eroihin vaikuttavat kenties enemmän perheiden sosioekonomisen taustan ja kulttuurisen pääoman erot kuin tyttöihin, jotka opiskelevat paremmin myös huonosti motivoituneina.

Tiedetään myös, että pojilla useasti ja keskimäärin tavoite on enemmän ammatillinen kuin akateeminen peruskoulun jälkeen. Mutta sitä, onko tässä muna vai kana, on vaikea sanoa.

On mielenkiintoista, että talousosaamisessa tytöillä ja pojilla ei ole eroa.² Tästä voi ehkä vetää sen johtopäätöksen, että silloin kun kyseeseen tulevat tällaiset konkreettiset rahaan liittyvä asiat, niin sukupuolilla ei ole eroa.

Jos näiden ohella mietitään, mitä yhteiskunnassa on tapahtunut, niin kyllä me olemme menneet entistä enemmän visuaaliseen kulttuuriin päin. Kaikki tarinallisuus on nykyään enemmän elokuvan tai visuaalisen informaation muodossa. Tämä on ehkä vaikuttanut siten, että lukeminen ja lukemisharrastus on heikompaa.

Toisaalta tiedetään, että lukeminen on yhteiskunnan perustaito. Jos lukeminen heikkenee, niin se heikentää mahdollisuuksia toimia yhteiskunnassa. Sillä on yhteys myös matematiikan ja luonnontieteiden osaamiseen.

Lukemisen heikkeneminen huonontaa osaamista matematiikassa ja luonnontieteissä sekä mahdollisuuksia toimia yhteiskunnassa.

Tyttöjen ja poikien välinen ero lukutaidossa on Suomessa suurempi kuin missään muussa OECD-maassa. Pojat suhtautuvat kielteisemmin lukemiseen kuin tytöt, ja heidän lukutaitonsa on heikentynyt vuoden 2009 jälkeen. Eivätkö pojat olekin pelaamisen pauloissa paljon enemmän kuin tytöt? Ja kuinka sattuukaan, tämä lukutaidon heikentyminen jostakin vuodesta 2009 lähtien osuu yhteen älypuhelimen yleistymisen kanssa, ja sehän on tärkeä väline pelaamisessa. Onko näitä asioita tutkittu millään tavalla?

Lukutaitoa on tutkittu, ja tiedetään, että kriittinen lukutaito on vähentynyt, mutta tiedonhaku on pysynyt samalla tasolla. Toisaalta jos ajatellaan pelaamista, niin ylioppilaskirjoituksista tiedetään, että englannin kielen taidossa on kaksi huippuryhmää. Yhtäältä ovat huipputason tytöt ja toisaalta sitten pojat, jotka harrastavat paljon pelaamista, koska pelien ohjeet ovat englanniksi ja motivaatio sen kielen oppimiseen on aika suurta.

En lähtisi yksittäistä teknologiaa syyttämään, mutta kyllä älypuhelimet ovat tehneet sosiaalisesta maailmasta ja some- maailmasta paljon helpompia. Nämä firmat kuten Googlet ja Facebookit ja muutkin pyrkivät koukuttamaan ihmisiä viettämään paljon aikaa somessa, koska se on heille rahantekoväline. Meidän täytyy oppia elämään tässä uudessa maailmassa.

Kyllä minä luulen, että muutoksiin on syynä maailman muutos, joka liittyy sosiaaliseen mediaan. Sosiaalisessa maailmassa tapahtumisen rytmi on paljon nopeampi kuin mitä on kirjallisessa maailmassa. Jos luet kirjaa, niin siihen menee aikaa, mutta sosiaalisessa maailmassa chattailu on nopeatempoista. Mutta nämä ovat hankalia juttuja. Ei minulla ole viisastenkiveä.

Tuskin kenelläkään viime kädessä, mutta onko vain Suomessa poikien osaaminen lähtenyt laskuun?

Lukutaidossa ero tyttöjen ja poikien osaamisessa on Suomessa ollut jokseenkin 50 pistettä koko PISA-tutkimuksen historian ajan. Ero oli vuoden 2018 tutkimuksen 5. suurin. OECD-maissa keskiarvo osaamisen erossa oli +30 pistettä tyttöjen eduksi.

Vuodesta 2009 vuoteen 2018 sukupuoliero lukutaidossa on kaventunut kansainvälisessä vertailussa, johon osallistui 36 maata. Ero on kaventunut tavallisesti sen vuoksi, että pojat ovat parantaneet osaamistaan (17 maata). Suomessa erossa ei siis ole tapahtunut muutosta, sillä osaaminen heikkeni sekä tytöillä että pojilla saman verran. 11 maassa ero kaventui sen vuoksi, että tyttöjen osaaminen heikkeni, mutta poikien pysyi samana.

Lukutaidossa ero tyttöjen hyväksi on pysynyt samana, mutta osaaminen on heikentynyt sekä tytöillä että pojilla.

Matematiikassa sukupuolierot eivät muuttuneet vuoden 2018 PISAssa suurimmassa osassa mukana olleista 43 maasta. Muutos oli OECD-maissa keskimäärin 2 pistettä, ja ero poikien eduksi oli keskimäärin 5 pistettä. Suomessa puolestaan tytöt olivat 6 pistettä poikia parempia. Suomessa ero on matematiikan osalta kaventunut siksi, että poikien osaaminen on heikentynyt tyttöjä enemmän. Sama trendi on ollut Sveitsissä, Kanadassa, USA:ssa, Kreikassa, Islannissa, Luxemburgissa ja Alankomaissa, jossa joukossa myös Suomi oli mukana.

Suomessa huolestuttavaa on se, että pojat ovat yliedustettuja heikkojen osaajien ryhmässä kaikilla arviointialueilla. Tämän ohella alemmasta sosioekonomisesta taustasta tulevat pojat suoriutuivat heikommin kuin samanlaisen taustan tytöt. Tämä ero oli vuoden 2018 tutkimuksessa lukutaidon osalta selvästi OECD:n keskiarvoa suurempi.

Uusimman PISA-tutkimuksen mukaan useampi kuin joka kahdeksas peruskoulun päättävistä oppilaista ei osaa kunnolla lukea. OAJ:n mukaan ikäluokasta yli 8 000 lasta jää ilman esimerkiksi jatko-opintoihin riittävää lukutaitoa. Miten on mahdollista, että merkittävä osa peruskoulun päättötodistuksen saaneista ei osaa kunnolla lukea?

Tuo on aika vahva tulkinta. Meidän PISA-asiantuntijamme sanovat, että tutkimuksessa lukutaito on määritelty siten, että se antaa hyvät valmiudet jatko-opintoihin ja yhteiskuntaan. Noin kymmenellä prosentilla on lukutaidossa sellaisia ongelmia, että ne haittaavat jatko-opintoja ja yhteiskunnassa toimimista. Mutta se ei tarkoita sitä, että he ovat lukutaidottomia. Heidän lukutaitonsa riittää hyvin koulukäyntiin.

Eikö tämä merkitse sitä, että peruskoulu ei onnistu opettamaan näille oppilaille riittävää lukutaitoa? Vai ovatko nämä oppilaat jotenkin toivottomia tapauksia?

Tähän kysymykseen voi vastata pohtimalla erityisopetuksessa olevien oppilaiden lukumäärää ja sukupuolten eroja. Pulkkisen, Kirjavaisen ja Jahnukaisen (2020) tuoreen tutkimuksen mukaan perusopetuksessa tukea saavien oppilaiden osuudet ovat kasvaneet viime vuosina, ja tuki on painottunut selvästi perusopetuksen viimeisille luokille. Pojista oppimisen ja koulunkäynnin tuen piirissä on selvästi suurempi osuus kuin tytöistä. Vuonna 2018 ylimmillä vuosiluokilla yli 25 prosenttia pojista oli joko tehostetun tai erityisen tuen piirissä, kun tytöistä siinä oli noin 15 prosenttia.

Perustaitojen ja jatko-opintovalmiuksien näkökulmasta on huolestuttavaa, että näin suuri osuus perusopetuksen päättävistä oppilaista tarvitsee tukea oppimiselle ja koulunkäynnille. Jos haluamme pienentää osaamiseroja, olisi tärkeää panostaa tukea heikoimmin osaaviin jo varhaisessa vaiheessa.

Kotitausta vaikuttaa osaamiseen PISA-tutkimuksessa

Onko Suomen tiedoissa nähtävissä trendejä oppilaiden kotitaustan vaikutuksessa?

Kyllä kotitausta vaikuttaa. Suomessa on koulutuspoliittisesti huolestuttavaa se, että kotitaustan vaikutus oppimistuloksiin on vahvistunut. Suomen peruskoulujärjestelmä kykeni aikaisempien PISA-tutkimusten mukaan vuoteen 2015 saakka tasaamaan perhetaustojen eroja paremmin kuin keskimäärin OECD-maissa. Mutta sen jälkeen Suomi on laskeutunut OECD-maiden keskimääräiselle tasolle.

Ylipäätään kotitaustan vaikutus oppimistuloksiin näkyy kaikissa näissä osioissa – lukutaidossa, luonnontieteissä ja matematiikassa. Tämä on koulutuspoliittisesti huolestuttava trendi. Onko meidän peruskoulumme menettämässä kotitaustan negatiivisen vaikutuksen tasaavaa vaikutusta? Tämä on mielestäni miettimisen paikka. Pitäisi miettiä, mitä peruskoululle pitäisi tehdä, koska kyllä suomalaisen yhteiskunnan ehdoton vahvuus on se, että meillä on hyvin tasa-arvoinen ja korkealaatuinen peruskoulutusjärjestelmä.

Toisin päin ajatellen: mitä peruskoulussa on tapahtunut, että kotitaustan vaikutus on vahvistunut?

Ja mitä yhteiskunnassa on tapahtunut, joka vahvistaa kotitaustan vaikutusta? Nämä molemmat asiat mielestäni liittyvät aika lailla toisiinsa.

Tästä ei siis ole mitään selvää tietoa olemassa, mitä siinä on tapahtunut. Tämähän on vielä aika tuorekin asia.

Ei. Turkulaiset sosiologithan ovat tutkineet huono-osaisuuden periytymistä.³ Yhteiskunnallinen ylisukupolvinen huono-osaisuus periytyy erityisesti koulutuksen osalta. Se on sellainen syöksykierre, johon täytyisi pystyä vaikuttamaan. Tietysti koulutuspolitiikka on yksi yhteiskuntapolitiikan alue, ja sen ohella meidän täytyy miettiä myös muita yhteiskuntapolitiikan toimia. Jos halutaan saada aikaan muutos, niin kyllä niiden täytyy jotenkin vetää samaan suuntaan.

Oppivelvollisuuden pidentäminen on vain yksi askel

Nyt hallitus on pidentämässä oppivelvollisuutta ja haluaa, että jokainen voi suorittaa 2. asteen tutkinnon. Mitä mieltä olet, kuinka paljon se auttaa? Joitakin oppilaita tämä varmaan hyödyttää, mutta kriitikot sanovat, että oppivelvollisuuden pidentäminen ei auta koulupudokkaita, jos heillä on erilaisia ongelmia, jotka eivät liity lahjakkuuteen. Heille pitäisi tarjota paljon tukea.

Julkinen keskustelu oppivelvollisuuden pidentämisestä on painottunut ihan liikaa talouteen. Hallituksen esityksessä on oleellista se, että siinä otetaan kokonaisvastuu oppilaasta. Kun siirrytään koulutusasteelta toiselle, niin lähettävällä ja vastaanottavalla oppilaitoksella on vastuu siitä, että oppilas todella siirtyy. Siinä pyritään selkeyttämään ja parantamaan myös ohjausta, josta tulee oppilaan subjektiivinen oikeus. Nämä ovat sellaisia asioita, jotka voivat vaikuttaa oppimisen ja opettamisen prosessiin ja myös siihen ongelmaan, että ensimmäiseltä asteelta ei siirrytä toiselle asteelle eikä mihinkään. Se ongelma poistuisi tai ainakin lievenisi.

Totta on myös se, että jos tehdään pelkästään tällainen systeemin mekaaninen muutos, että oppivelvollisuutta lisätään, niin se sinänsä ei auta oppimisvaikeuksissa ja -ongelmissa olevia. Mutta jos ja kun siihen liitetään oppimis-, opetus- ja ohjausprosessien parantaminen, niin silloin voisi olettaa, että se tulee parantamaan kaikkien oppimista.

Esi- ja erityisopetukseen pitää panostaa lisää oppivelvollisuuden pidentämisen ohella.

Mikä tässä parantamisessa olisi tärkeintä tai voisiko sanoa tehokkainta? Ryhmäkokojen pienentäminen vai tukiopetuksen lisääminen vai mikä?

Tässä pitää ajatella koko järjestelmää. Yksi ratkaisevista kohdista, jotka ennustavat oppimismenestystä, on esiopetus. Jos pystymme tukemaan heikosti menestyviä oppilaita esiopetuksessa, niin se antaa heille parempia valmiuksia menestyä koulussa. Tässä yhteistyö perheiden kanssa on ilmeisen tärkeää. Intervention pitäisi kohdistua perheisiin.

Sitten kun mennään yläasteelle, niin oppimisvaikeuksia omaavien oppilaiden erityisopetukseen pitäisi panostaa lisää, jotta edesautetaan heidän siirtymistään toiselle asteelle. Kun katsotaan ammatillista koulutusta, niin sen reformista ei ole tehty tähän mennessä yhtään kunnollista tutkimusta. Meidän pitäisi oikeasti selvittää, mitä siellä on tapahtunut. Mikä on onnistunut, mikä ei, mitä voi kehittää?

Erilaisia interventioita eri asteilla – ne ovat erilaisia myös eri kaupungeissa. Silloin uudistaminen ei ole vain yhdestä kikasta kiinni, vaan tässä pitää ottaa tarkasteluun koko järjestelmän toiminta. Siirtymävaiheet ovat erityisen ongelmallisia.

On olemassa tutkimustietoa, että varhaiskasvatuksella voi olla kauaskantoisia vaikutuksia myöhemmin koulutus- ja työuralla. Monissa maissahan lapset aloittavat koulun paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Pitäisikö systeemiä muuttaa sillä tavalla, että oppivelvollisuutta pidennettäisiin alkupäästä?

Tähän minulla ei ole tutkimukseen perustuvaa kantaa vaan vain mielipide, että ei pitäisi. Kun suomalaista peruskoulua uudistetaan, ja mielestäni sen uudistamiselle on tarve, niin pitäisi katsoa koko koulutusjärjestelmän kokonaisuus. Ei pelkästään jollakin yhdellä kikkakolmosella ratkaista kaikkia ongelmia. Kauhukuva on se, että havaitaan jokin ongelma jossakin ja sitten tehdään erillistoimenpide sinne. Kun on kulunut riittävästi aikaa, meillä on 20 erillistoimenpidettä. Silloin alkaa kokonaisuuden hahmotus kadota.

Mutta ymmärrän kyllä, että meidän poliittisilla päätöksentekijöillämme on tarve osoittaa tarmokkuuttaan ja halua uudistuksiin sen oman neljän vuoden mandaattinsa aikana mikä heillä on. Peruskoulun kehittämistarpeella on kuitenkin pidempi jänne.

Korkeakoulujen opiskelijavalintaa uudistetaan

Opetus- ja kulttuuriministeriö on valinnut Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen (PT) toteuttamaan korkeakoulujen opiskelijavalintauudistuksen vaikutuksia selvittävän tutkimuksen.⁴ Opetus- ja kulttuuriministeriön ja korkeakoulujen sopimana tavoitteena on, että vuodesta 2020 alkaen yli puolet yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen opiskelupaikoista täytetään todistusvalinnan kautta. Valintakokeiden merkitys on vähenemässä. Onko tällainen opiskelijavalintauudistus oikeansuuntainen?

Tässä on taustalla Tuomas Pekkarisen ja kumppaneiden tutkimus siitä, että tietyt todistuksen numerot kuten matematiikka ja äidinkieli ennustavat hyvää opintomenestystä. Toinen puoli asiasta on ylioppilassuma, joka syntyy siitä, että edellisten vuosien ylioppilaat hakevat yliopistoon. Tätä pidetään ongelmana, koska silloin siirtyminen työmarkkinoille hidastuu. Tosin ylioppilassuma syntyi jo 1970-luvulla, ja sitä on eri kerroin yritetty ratkaista.

Todistusvalinnan hyvä puoli on se, että se nopeuttaa tietyn porukan siirtymistä korkeakoulutukseen. Ongelmia tulee sellaisilla aineissa, joita ei opeteta kouluissa – taloustieteet, sosiologia, kasvatustiede, lääketieteet, tekniset alat jne. Miten näissä pitäisi valita opiskelijat, varsinkin sellaisilla aloilla, joilla ammattilaiset tulevat olemaan tekemisissä ihmisten kanssa sosiaalityössä, koulutuksessa ja terveydenhuollossa?

Opiskelijoiden valinta korkeakouluihin pelkkien todistusten perusteella ei sovellu kaikille aloille.

Mekaanisena ratkaisuna todistusvalinnan lisääminen on mielestäni kyseenalainen. Mutta toisaalta vähintään 50 prosenttia yliopistojen opiskelijoista pitää ottaa todistusvalinnalla, ja yliopistot itse sitten päättävät ne suhteet. Eivät tässä pääsykokeet kuitenkaan ole kadonneet, mutta pääsykoeväylää pääsee entistä vähemmän opiskelijoita.

Tähän liittyy myös opiskelijasuman ongelma: millä saadaan nopeutettua korkeakoulutukseen pääsyä? Ylioppilassuman purkamisessa minun käsittääkseni – ja koulutussosiologi Sakari Ahola on kanssani samaa mieltä – ainut keino on lisätä aloituspaikkoja. Tätä meidän hallituksemme on tehnyt. Sitä kautta pikkuhiljaa se suma puretaan.

Annoin aika monipuolisen vastauksen tähän kysymykseen, mutta mielestäni se ei ole yksinkertainen juttu.

Kuten viittasit, on aloja, joilla ollaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä ja joissa tarvitaan soveltuvuustestejä, niin kuin käsittääkseni esimerkiksi opettajainkoulutuksessa. Siellä ei pelkkä todistusvalinta ole hyvä idea.

Ei. Jos me oikeasti kunnioitamme yliopistojen autonomiaa, niin silloinhan yliopistojen pitäisi saada päättää, miten opiskelijat valitaan, koska voidaan olettaa, että yliopistot ovat parempia asiantuntijoita opiskelijoiden valinnassa kuin opetusministeriö.

Näinhän se on. Mutta pitää sitten katsoa, millaiseen liikenteeseen yliopistoissa nämä johtavat ja mitä motivaatio-ongelmia siitä syntyy, kun yhä suurempi osa pääsee todistuksen perusteella.

Kyllä. Ennen kuin meillä on tutkimukseen perustuvaa tietoa, niin meillä on pelkästään arvailua tai omien ennakko-odotusten heijastumista tulevaisuuden tuloksina. Kyllähän nämä asiat pitäisi tutkia, jotta oikeasti tiedetään, mitä tapahtuu. Opiskelijavalinta on varovasti arvioiden ollut ongelma noin vuodesta 1929 lähtien, kun ensimmäisen kerran puhuttiin ”ylioppilastulvasta”.

Joissakin maissa yliopistoihin pääsee sinänsä sisään hyvin helposti ja tuleekin suuria määriä, mutta melkoinen osa heistä putoaa ensimmäisen opintovuoden jälkeen tai siinä aika alkuvaiheessa. Karsinta suoritetaan vasta yliopiston sisällä. Mitä tutkimustieto kertoo tällaisesta järjestelmästä?

Tämä on kombinaatio tutkimustietoa ja omaa kokemusta – olen tutkinut korkeakoulutusta 30 vuotta. Siitä, kun karsinta suoritetaan yliopiston sisällä, tulee erittäin suuria vaikeuksia organisoida opintoja järkevästi. Kukaan ei tiedä, kuinka monta ihmistä tulee sisään ja kursseille. Tulee hyvin paljon käytännön vaikeuksia ihan kontaktiopetuksessa siitä, osallistuuko kurssille 100 vai 1 000 ihmistä. Yliopistojen toiminnan kannalta tällainen vapaa pääsy korkeakoulutukseen on kyllä aikamoinen turmion tie. Se ei auta parantamaan eikä ylläpitämään laatua.

Opiskelijoiden kannalta tällainen karsinta on epäreilua, koska yliopistot pyrkivät järjestämään toimintaansa sillä tavalla, että mahdollisimman moni keskeyttää ensimmäisenä vuonna, jotta ne jollakin lailla pystyvät järkevästi hoitamaan jäljelle jäävän porukan tulevina vuosina. Siinä on hyvin vaikea nähdä mitään reilun ja tasapuolisen toiminnan elementtejä.

Suomessa on valitettu myös sitä, ammatillisesta koulutuksesta ja avoimesta yliopistosta on vaikea päästä suorittamaan yliopistotutkintoa. Onko tämä oikeasti ongelma ja mitä sille pitäisi tehdä? Eikö ole niin, että näillä ammatillisesta koulutuksesta ja avoimesta yliopistosta yliopistoon pyrkivillä kuitenkin lähtötaso on muutenkin, jo peruskoulusta lähtien heikompi kuin ylioppilailla?

Tekisin tässä eron ammatillisesta koulutuksesta ja avoimen väylän kautta tulevien välille. Avoimen väylän kautta on toinen reitti yliopistoon. Kun opiskelijavalinta on lisääntynyt, niin avoimesta yliopistosta on tullut väylä, jota kautta voi päästä yliopisto-opiskelijaksi, vaikka olisi huonommatkin paperit, kun suorittaa sen 60 opintopistettä. Avoimen väylän kautta on esimerkiksi Jyväskylän yliopisto luvannut muutaman vuoden kuluttua ottaa 15 prosenttia opiskelijoista. Eri yliopistoilla se on eri lukumäärä. Avoin väylä paikkaa todistusvalinnan lisääntymisen ongelmaa.

Avoin yliopisto ja ammatillinen koulutus väylinä yliopistoon paikkaavat todistusvalinnan lisääntymisen ongelmia.

Jo 1980-luvulla ammatillinen koulutus antoi oikeuden jatkaa opintoja korkeakouluissa. Ammatillisen väylän kautta ymmärtääkseni enemmän siirtyy opiskelijoita ammattikorkeakouluihin, joista tietysti on sitten mahdollista siirtyä yliopistoihin menestyksellisten opintojen jälkeen. En pidä yhtään ongelmana sellaista prosessia, joka pitää meidän koulutusjärjestelmämme avoimena, jotta ei synny umpikujia.

Tiedämme, että vain hyvin vähän (noin 1–2 %) yliopistojen opiskelijoista on päässyt sinne ammatillisen opintojen polun kautta. Jos kuitenkin alamme sulkea näitä polkuja korkeakoulutukseen, niin se on väärä tie, kun me olemme nyt 30 vuotta avanneet näitä väyliä.

Kaikki suomalaiset yliopistot ovat kansainvälistä huipputasoa

Suomi on aivan maailman kärkeä monilla mittareilla, jotka liittyvät mm. hyvinvointiin ja koulutukseen. Tilastokeskuksella on kokoelma, joka sisältää kymmenittäin tällaisia mittareita. Suomalaiset yliopistot eivät kuitenkaan sijoitu kärkeen. Miksi? Pitäisikö niiden olla kärjessä, kun melkein kaikki muukin on, myös koulutuksessa?

Muutama vuosi sitten minua pyydettiin Times Higher Educationiin antamaan asiantuntijalausunto. Yksi kysymyksistä oli se, miksi suomalaiset yliopistot ovat niin hyviä. Times Higher Educationin arvioinnissa voidaan katsoa yliopistoja eri kriteereillä – tutkimus, opetus, tieteenalat jne. Toimittajan kysymys oli, miksi on niin, että ottaa minkä tahansa kriteerin, niin suomalaiset yliopistot ovat parin kolmekymmenen parhaan joukossa? Tämä on yksi osa vastausta.

Toinen osa vastausta: katsoin muutama vuosi sitten amerikkalaisella mittarilla ”Carnegie Classification of the Institutions of Higher Education” yliopistojen resursseja, opiskelijamääriä, tohtorituotantoa jne. Amerikkalaiset yliopistot luokitellaan siinä kuuteen pääkategoriaan, joista paras on Research university 1. Kaikki suomalaiset yliopistot kuuluivat tähän parhaaseen kategoriaan, johon kuuluu vain vajaat kolme prosenttia amerikkalaisista yliopistoista.

Tämähän on täysin vastoin ranking-listoja, joissa katsotaan siteerausten tai lähdeviittausten perusteella tai jollakin vastaavalla mittarilla yliopistojen menestystä tutkimuksessa.

Kyllä. Olen sanonut pitkään, että Suomessa on pelkästään hyviä yliopistoja, jos katsomme kansainvälisesti. Mutta sitten kun menemme joko mainearviointiin tai ARWUun⁵, joka on entinen Shanghain lista, niin niissä arvioissa kärsii, jos julkaistaan kansallisella kielellä, jos ei ole Nobel-palkintoja eikä muita palkintoja, tai jos ei ole lääketieteellistä tutkimusta, koska se tuottaa paljon sopivia kansainvälisiä referoituja artikkeleita. Näiden ranking-listojen kriteerit suosivat Suomessa oikeastaan Helsingin yliopistoa, joka on riittävän iso ja jossa on nobelisti A.I. Virtanen 1940-luvulta. Mutta sitten taas ne eivät suosi niitä yliopistoja, joissa ei ole lääketiedettä ja joissa on paljon humanistista ja kasvatustieteellistä tutkimusta.

Mielestäni tässä oleellinen kysymys ei ole se, miten me menestymme näillä erilaisilla ranking-listoilla, vaan se, mitä johtopäätöksiä me teemme niistä. Jos johtopäätös on, että Suomessa on huonoja yliopistoja, kun me emme ole Shanghain listalla korkealla, niin se on väärä johtopäätös. Jos meidän poliitikkomme alkavat tehdä koulutuspolitiikkaa tämän väärän johtopäätöksen seurauksena, niin sitten me olemme pulassa.

Yliopistojen määräaikaiset työsuhteet ovat ongelma

Tieteentekijöiden liitto on kiinnittänyt huomiota yliopistojen määräaikaisten työsuhteiden valtavaan lukumäärään. Sivistystyönantajien tilastot kertovat, että noin 70 prosenttia yliopistojen tutkimus- ja opetushenkilöstöstä työskentelee määräaikaisissa työsuhteissa. Haittaako määräaikaisten työsuhteiden suuri osuus motivaatiota kouluttautua yliopistouralle ja työskentelyä yliopistoissa?

Tämä on mielenkiintoinen paradoksi. Olen tutkinut akateemista työtä 30 vuotta. Hyvin suuri osa määräaikaisista työntekijöistä on tyytymättömiä työsuhteen ehtoihin, jatkuvaan epävarmuuteen ja jatkuvaan oman ammattitaidon kyseenalaistamiseen, mutta siitä huolimatta he mielellään ovat yliopistossa töissä.

Yliopistoissa työskentelyssä on houkuttelevia piirteitä, joiden takia sopeudutaan määräaikaisiinkin työsuhteisiin.

Yliopistotyössä on muutamia sellaisia piirteitä, jotka pitävät ihmisiä yliopistoissa. Suurin tekijä on akateeminen vapaus ja se, että saa ajatella, kirjoittaa ja tehdä sitä mikä kiinnostaa oikeasti. Ne pitävät ihmisiä yliopistoissa. Luulen, että työnantajat tietävät tämän.

Jyväskylän yliopiston opetus- ja tutkimushenkilökunnasta yli 50 prosenttia on toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa. Se on yksi parhaista työnantajista tässä mielessä.

Jos sanon ihan niin kuin ajattelen, niin osittain näitä määräaikaisia työsuhteita on siitä syystä, että yliopistoissa on tehty vuosien aikana taitamatonta henkilöstöpolitiikkaa ja huonoa työnantajapolitiikkaa. Lyhyisiin työsuhteisiin ja pätkiin ei ole aina rationaalisia syitä.

Toinen puoli asiaa on se, että yliopisto on sellainen ympäristö, jossa määräaikaiset työsuhteet ja projektit tuovat toimintaan dynamiikkaa. Jos katsotaan asiaa työnantajan näkökulmasta, haasteena on, miten saamme pidettyä kiinni hyvistä ja ehdottomasti tarpeellisista työntekijöistä. Toisaalta kysymys on siitä, kuinka paljon voi olla henkilökuntaa, jonka pitää koko ajan hakea rahaa, jolla sitten myös rahoitetaan ja tehdään jotakin uutta. Mielestäni 70 prosenttia on aivan liian suuri luku.

Kritiikkihän on kohdistunut juuri siihen, että jatkuvasti on epävarmuutta ja toisaalta tarve tehdä uusia määrärahahakemuksia, jotta saisi jatkoa. Eikö tällainen häiritse sitä pitkäjänteistä tutkimustyötä, mitä yliopistoilla pitäisi tehdä?

Minun täytyy nyt paljastaa yksi sitoumus: olen Professoriliiton hallituksessa. Tämä voi vaikuttaa minun käsityksiini, mutta aivan ilmeisesti totta on se, että Suomessa ulkopuolisen rahoituksen määrä, joka on Euroopan korkein, syö tehoa tältä järjestelmältä, koska toistaiseksi voimassa olevissa työsuhteissa olevat professorit joutuvat myös jatkuvasti hakemaan rahaa. Kun tiedetään, että Akatemian myöntöprosentit ovat 10 prosentin luokkaa, niin siinä tehdään hirveästi turhaa työtä. Sitä turhaa työtä tekevät myös ne vastuulliset professorit, jotka haluavat jatko-opiskelijoille ja kollegoilleen jatkoa työsuhteille.

Vain puolet Suomen tutkimusrahoituksesta on vakituista, jos vakituiseen rahoitukseen lasketaan mukaan professorien palkat. Tämä prosenttiluku on liian pieni. Se vie tehoa meidän yliopistojärjestelmältämme.

Suomessa on Euroopan eniten yliopistojen tulosohjausta ja ulkopuolista rahoitusta, mikä vähentää niiden tehokkuutta.

Ihan oikeasti tämä on ongelma, johon osittain vaikuttaa se, että Suomessa korkeakoulujärjestelmän ohjaus on Euroopan eniten tulospohjaista. Tulevassa rahoitusmallissa vakaan rahoituksen osuus on entisestään pienentynyt. Tästä ovat tutkijat ja liitot – Tieteentekijät ja Professoriliitto – kyllä hyvin selkeästi kertoneet ministereille, mutta tällainen on meidän poliittinen tahtomme.

Koulutusmäärärahoihin on tehty viime vuosina huomattavia leikkauksia. Onko niiden vaikutuksesta tehty mitään tutkimusta? Nehän ovat menneet kautta linjan koko koulutusjärjestelmän läpi, ml. yliopistot.

Kausaalisuhteiden osoittaminen koulutusleikkausten ja sen välillä, mitä tapahtuu oppimisessa tai tutkimuksessa, on oikeastaan mahdotonta. Totta on kuitenkin se, että jos katsotaan koululaitosta, niin erityistukea on vähennetty, ja on lisätty inkluusiota ilman resurssointia, eli erityistukea vaativia oppilaita on sijoitettu normaaliluokkaan, mistä pahimmassa tapauksessa seuraa se, että koko luokan oppiminen häiriintyy. Se ei kuitenkaan välttämättä heikennä parhaiden oppilaiden tulosta. Opettajien aika ei kuitenkaan tahdo riittää keskitason oppilaiden tukeen, jotka pienellä työnnöllä oikeaan suuntaan pääsisivät paremmalle tasolle.

Se on yksi ongelma. Suoran kausaalisuhteen puutteella lienee yhteys siihen, että resursseja on leikattu. Opettajien uupumusta on väitetty määrärahaleikkausten seuraukseksi. On aika helppoa ajatella, että kun odotetaan enemmän tuloksia antamatta lisätukea, se uuvuttaa ihmisiä. Sillä seikalla, että monia kouluja on yhdistetty, on varmastikin vaikutusta, vaikka suurempi luokkakoko ei sinänsä heikennä opetusta. Myöskään pieni koulu ei ole välttämättä parempi oppimisympäristö kuin isompi koulu, mutta pedagogiset ratkaisut pienessä ja isossa koulussa ovat erilaisia. Kaikki nämä muutokset tuntuvat opettajien työssä, mikä voi osaltaan lisätä opettajien kokemaa uupumusta.