1. T&Y-lehti
2. Suomalaisesta koulujärjestelmästä on alkanut tulla vain huonoja uutisia – mitä oikeastaan tiedämme koulustamme?

Suomalaisesta koulujärjestelmästä on alkanut tulla vain huonoja uutisia – mitä oikeastaan tiedämme koulustamme?

Koulutustutkijoiden kärki kokoontui huhtikuussa Kuntataloon pohtimaan koulutusta ja kertomaan omista tutkimuksistaan Yrjö Jahnssonin säätiön ja Kuntaliiton järjestämässä Eriarvoistava koulutus? -seminaarissa.

Suomi ehti jo tottua pitämään koulujärjestelmäänsä maailman parhaana, mutta nyt huonot uutiset tuntuvat seuraavan toisiaan: Pisa-tulokset laskevat, opettajat karkaavat alalta, nuoret ovat ahdistuneita ja masentuneita.

Mitä oikeastaan tiedämme kouluistamme? Miksi ne olivat aiemmin niin hyviä ja miksi niin ei ole enää? Vai onko ongelma jossain muualla kuin koulussa?

KOULUTUKSEN TUTKIJOIDEN pitkäaikainen harmi on ollut se, että uudistukset toteutetaan niin, ettei niiden vaikutuksia voi jälkikäteen selvittää. Esimerkiksi ammatillisen koulutuksen reformi vuonna 2018 toteutettiin samaan aikaan suurten säästöjen kanssa, joten tutkijoiden on jälkikäteen mahdotonta selvittää, mitkä vaikutukset johtuvat reformista, mitkä säästöistä.

Kehuttu poikkeus on ollut kaksivuotisen esiopetuksen kokeilu, joka käynnistyi vuonna 2020.

”Poikkeuksellisesti meihin Aallossa otettiin yhteyttä ihan heti alussa. Päästiin keskustelemaan jo ennen kuin mitään oli tehty, että josko tällä kertaa voitaisiin jotain oppiakin”, kertoi seurantatutkimusryhmän johtaja, Aalto-yliopiston taloustieteen professori Matti Sarvimäki.

Tutkimuksessa selvitetään, miten kaksivuotinen esikoulu vaikuttaa esimerkiksi lasten oppimis­edellytyksiin, sosiaalisiin taitoihin ja hyvinvointiin. Mukana kokeilussa on noin 15 000 lasta ja heille verrokkiryhmänä noin ­­­
20 000 lasta, jotka käyvät yksivuotisen esiopetuksen nykyjärjestelmän mukaan.

”Väittäisin, että tämä on suurin Suomessa tehty lasten taitojen arviointi.”

Tutkimusaineistona ovat esimerkiksi lasten hoitopaikassa tehtävät arvioinnit, kyselyt vanhemmille, opettajille ja varhaiskasvatuksen johtajille sekä vanhempien ja opettajien haastattelut. Tutkimustuloksia oli vielä liian aikaista kertoa, mutta tutkimuksen sivutuotteena syntyvä data tulee olemaan poikkeuksellisen arvokasta myös muille tutkijoille, Sarvimäki kertoi.

”Tuntuu, että olisimme rakentamassa uutta mikroskooppia, joka näkee tarkemmin kuin koskaan ennen, ja se tulee olemaan hyödyllistä monella tapaa.”

JOS ESIOPETUKSESTA TULEE KAKSIVUOTINEN koko Suomessa, vaarana on, ettei siihen löydy riittävästi päteviä opettajia tai opettajat otetaan nuorempien lasten ryhmistä. Pätevästä varhaiskasvatuksen henkilöstöstä on iso pula jo nyt – on ollut jo 20 vuotta, kertoi omassa kommenttipuheenvuorossaan Etlan tutkija Aino Kalmbach. Syitä tähän on useita, helppoja ratkaisuja vähemmän.

”Nyt kun varhaiskasvatuslaki on muuttunut, vuoteen 2030 mennessä kahdella kolmasosalla päiväkodin henkilöstöstä pitää olla korkeakoulututkinto, kun tällä hetkellä se tarvitsee olla yhdellä kolmasosalla. Lain myötä pula pätevistä opettajista tulee pahenemaan.”

Toinen syy työvoimapulaan on alan huono pitovoima. Varhaiskasvatuksen opettajaksi valmistuneista alle 60 prosenttia työskentelee varhaiskasvatuksessa.

Syntyvyyden lasku helpottaa opettajapulaa, mutta toisaalta entistä useampi lapsi osallistuu varhaiskasvatuksen, mikä taas lisää tarvetta opettajille.

Erot kuntien välillä ovat suuria. Pääkaupunkiseudulla epäpätevien varhaiskasvatuksen opettajien osuus oli vuonna 2019 noin 35 prosenttia, Oulussa vain 15 prosenttia. Alueelliset ja kuntien sisäisetkin erot voivat kasvaa, Kalmbach pelkää. Pätevät opettajat työskentelevät mieluiten siellä, missä asiat ovat kunnossa – eli missä on riittävästi päteviä opettajia.

”Ongelman ratkaisemiseksi tarvitaan lisää tutkimustietoa, erityisesti sellaista, mistä nähdään syy-seuraussuhteita, ei pelkästään tällaisia kuvailevia tuloksia.”

KYTEEKÖ PERUSKOULUSSA hiljainen kriisi? Tätä teemaa käsitteli erityisasiantuntija Sirkku Kupiainen Koulutuksen arviointikeskus HEA:sta.

”Onko koulutus se, joka eriarvoistaa, vai moni muu asia? Me vain näemme [eriarvoisuutta] koulussa, koska se on paikka, jossa kaikki nuoret viettävät 12 vuotta elämästään.”

Peruskoulu tuli hänen mukaansa tarpeeseen ja lisäsi tasa-arvoa lasten ja nuorten välillä. Se on kuitenkin ajautunut niin moniin ongelmiin, että jos nyt aloitettaisiin puhtaalta pöydältä, koulu ei välttämättä muistuttaisi 1970-luvulla aloittanutta peruskoulua.

Ongelmista, kuten laskevista oppimistuloksista, tyttöjen ja poikien välisistä eroista niissä sekä nuorten pahoinvoinnista, on puhuttu paljon. Vähemmän on Kupiaisen mukaan keskusteltu siitä, että Suomi on harvoja maita, jotka joutuvat käyttämään Pisa-tuloksia koulujärjestelmän mittatikkuna – siitä huolimatta, että Pisassa mitattavia asioita on vaikea verrata opetussuunnitelman osaamistavoitteisiin.

”Suomessa on hirveän vähän luotettavaa systemaattista tietoa siitä, mitä lapset ja nuoret oikeasti osaavat koulunsa käytyään tai siinä vaiheessa, kun ovat siellä”, Kupiainen sanoi.

”Tarvitsisimme dataa siitä, mitä oppilaat osaavat, jotta voisimme verrata sitä siihen, mitä oletamme, että heidän tulisi osata.”

Hän kaipasi Suomeen keskustelua siitä, voisiko meillekin sopia jonkinlainen valtakunnallinen päättökoe esimerkiksi yhdeksäsluokkalaisille. Nykyisellään peruskoulu antaa hänen mukaansa monelle nuorelle liian huonot lähtötiedot esimerkiksi lukioon. Hän muisteli Suomen Kuvalehdessä ollutta juttua, jossa Suomessa asuvat ukrainalaiset lapset kertoivat kokevansa koulun liian helpoksi.

”En paheksu sitä, että ollaan huolissaan lasten hyvinvoinnista, mutta nähdäkseni sosiaalista tasa-arvoa parantaa enemmän se, että vaaditaan ja osoitetaan, että me luotamme, että sä pystyt siihen, kuin se, että tasa-arvoisemmat oppimistulokset saadaan sillä, että pannaan rima kauhean alas. Silloinhan kukaan ei ole paljon ylempänä kuin muut.”

SUOMALAISIA MYYTTEJÄ koulutuksemme erinomaisuudesta lähti purkamaan myös Laboren tutkimusohjaaja Hannu Karhunen.

”Kun puhumme mahdollisuuksien tasa-arvosta perusopetuksessa, ensimmäinen kysymys on se, mikä on tavoitteemme ja millä sitä mitataan.”

Ylen Koulukone kertoo, että Suomessa on huimia eroja siinä, miten nuoret hakeutuvat peruskoulun jälkeen ammatilliseen koulutukseen tai lukioon. Kauniaisissa 92 prosenttia nuorista hakee ensisijaisesti lukioon, Lieksassa vain 31 prosenttia.

”Eivät meidän lapsemme geneettisesti näin erilaisia ole. Onko eroissa kyse aluepolitiikasta, kun toivotaan paikallisiin yrityksiin ammattilaisia sen sijaan, että mietittäisiin lapsen etua saada koko potentiaalinsa käyttöön?”

Mistä tämä johtuu? Sitä voi vain arvailla, koska dataa ei ole tarjolla. Yksi syy tähän 1990-luvulla tehdyissä päätöksissä. Kunnat saivat silloin laajan autonomian järjestää koulutusta ja vastuun valvoa itse itseään. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa, valtio ei ole kerännyt koulukohtaista tietoa, vaikka se voisi olla perusteltua jo lasten oikeuksien toteutumisen kannalta.

”Tämä herätti minut miettimään kysymystä siitä, minkälaiset kannustimet kouluilla on tällä hetkellä toimia oikein. Tietävätkö ne edes, miten hyviä tai huonoja ne ovat, kun se on meille tutkijoillekin vaikea asia? Millä tavalla valtion pitäisi ohjata toimintaa eteenpäin?”

KANNATTAAKO PERUSKOULUN JÄLKEEN JATKAA lukioon vai amikseen? Perinteisesti lukion etuna on pidetty etenkin sitä, että se tarjoaa paremmat mahdollisuudet jatko-opintoihin. Ammatillinen koulutus auttaa pääsemään nopeammin työmarkkinoille, mutta pitkällä aikavälillä koulutustaso ja sitä myötä yleensä myös palkat jäävät lukioon lähteneitä ikätovereita matalammiksi.

”Näiden keskiarvotietojen tulkitseminen on kuitenkin vaikeaa jo siitä syystä, että ammattikouluun ja lukioon valitut ovat hyvin erilaisia jo lähtökohtaisesti, ja erot mitä me näemme myöhemmin työmarkkinoilla, voivat ihan hyvin heijastaa vain sitä, että he olivat alun perinkin aivan erilaisia yksilöitä”, totesi Etlan tutkimuspäällikkö Hanna Virtanen.

Virtanen on hyödyntänyt Mikko Sillimanin kanssa tekemässään tutkimuksessa menetelmää, jonka avulla he ovat pystyneet arvioimaan myös koulutusvalinnan kausaalivaikutuksia – eli sitä, mikä on syy ja mikä seuraus.

Tässä he onnistuivat tarkastelemalla niitä nuoria, jotka hakivat sekä ammatilliseen että lukiokoulutukseen. Sisäänpääsyrajojen tuntumassa olevien nuorten voitiin katsoa muodostavan luonnollisen koeasetelman: on käytännössä sattumanvaraista, pääseekö joku nipin napin lukioon, kun toisen keskiarvo jää kymmenyksen pääsyrajan alapuolelle.

Näin Virtanen ja Silliman pystyivät toteamaan, että ammatillinen koulutus johtaa parempaan työmarkkinamenestykseen niillä, joiden peruskoulun keskiarvo oli aivan lukion sisäänpääsyrajan kohdalla. Vaikutukset olivat suurimpia niillä nuorilla, jotka hakivat ensisijaisesti juuri ammatilliseen koulutukseen.

”Näyttäisi siltä, että yksi iso asia sen taustalla, että nuoret loistavat myöhemmin työmarkkinoilla, on se, että meillä on erilaisia koulutuspolkuja. Voi olla, että näin me saamme nuorista enemmän irti. Ongelma eriarvoisuuden kannalta tuleekin ehkä siitä, miten koulutusvalintoja tehdään. Onko perhe tehnyt valinnan vai johtuuko valinta siitä, mitä on tarjolla lähialueella?”

KESKUSTELU AMMATILLISESTA koulutuksesta kietoutuu usein perinteiseen asetelmaan, jossa nuori lähtee peruskoulun jälkeen joko amikseen tai lukioon. Ja amiksesta mennään sitten suoraan töihin ja lukiosta korkeakouluun. Todellisuus on kuitenkin kirjavampi, osoitti neuvotteleva virkamies Aleksi Kalenius opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

”Kaikki lukiosta valmistuneet eivät ole päätyneet korkeakoulun kautta töihin, ja toisaalta amiksesta on pystytty jatkamaan opiskeluja.”

Se, mikä tilastoista näkyy selvästi, on ammatillisesta koulutuksesta aiheutuvat menot. 1990-luvun alkuun asti ne olivat noin 0,2 prosenttia bruttokansantuotteesta, 2010-luvulle tultaessa jo melkein prosentin.

”Meillä on käytännössä jokainen opetusministeriö 1990-luvulta saakka todennut, että kaikkien pitää peruskoulun jälkeen jatkaa toiselle asteelle, ja kaikki ministeriöt ovat lisänneet ammatillisen peruskoulutuksen paikkoja, mutta kertaakaan paikat eivät ole menneet nuorille, vaan aikuisopiskelijoiden määrän kasvuun”, Kalenius sanoi.

KUN LEHDISSÄ KERROTAAN keväisin, mistä lukioista on kirjoitettu eniten laudatureja, listalla on yleensä tuttuja nimiä, kuten Helsingin suomalainen yhteiskoulu ja Ressun lukio. Tulokset eivät sikäli ole yllätys, että niihin on myös kovat sisäänpääsyvaatimukset. Parantavatko eliittikoulut opiskelijoiden oppimistulokset ja auttavatko ne muuten eteenpäin elämässä?

”Jos tietyt koulut parantaisivat tai heikentäisivät merkittävällä tavalla oppimistuloksia, tällainen järjestelmä myös lisäisi eriarvoisuutta”, professori Mika Kortelainen Turun yliopistosta kertoi.

Useimpien maailmalla tehtyjen tutkimusten mukaan eliittilukioilla ei juuri ole vaikutuksia lyhyen aikavälin koulutustulemiin. Pidemmän aikavälin vaikutuksia on tutkittu paljon vähemmän. Kortelainen, Ohto Kanninen ja Lassi Tervonen ovat tutkineet eliittilukioiden vaikutuksia hyödyntämällä samankaltaista asetelmaa kuin Hanna Virtanen ja Mikko Silliman: vertaamalla eliittilukioon juuri ja juuri pääseitä niihin, jotka ovat hakeneet, mutta jääneet niukasti ulkopuolelle.

”Emme havaitse positiivista vaikutusta ylioppilaskirjoitusten tuloksiin tai [työuran] tuloihin, mutta eliittilukioilla vaikuttaa olevan selkeä positiivinen vaikutus jatkokoulutukseen ja erityisesti yliopistoon hakeutumiseen”, Kortelainen kertoi.

”Sitä kautta eliittilukioilla voi olla merkitystä myös eriarvoisuuden näkökulmasta.”

KORTELAISEN RYHMÄN TUTKIMUS oli vasta vertaisarvioimaton työpaperi, jonka tarkoituskin on kerätä lukijoilta kommentteja ennen virallista julkaisua. Näitä tarjosi kommenttipuheenvuorossaan Laboren tutkimusjohtaja Tuomo Suhonen. Hän huomautti, että tutkimuksen otos on rajattu hyvin marginaaliseen ryhmään: huippulukioihin hakijat kattavat vain noin 3,5 prosenttia kaikista yhteishaun hakijoista, ja kun tutkimus keskittyy sisäänpääsyrajojen tuntumaan, otos on vielä pienempi. Suhonen myös totesi, että tutkimuksessa ei kerrottu, missä tutkitut eliittilukiot ovat.

”Kun haetaan lukioihin, haetaan yleensä lähialueille. Tämäkin voi rajata otosta aika lailla. Itse olen pienestä kaupungista, Mikkelistä, kotoisin, ja siellä on vain yksi lukio. Monille mikkeliläisille ei ole relevanttia miettiä, hakisiko huippulukioon, kun oikeastaan tarjolla on vain yksi vaihtoehto”, Suhonen sanoi.

”Itse tulkitsen tuloksia niin, että koska huippulukiot eivät tarjoa merkittävää etulyöntiasemaa oppimistulosten suhteen, lukioiden segregaatio ei näytä kovin merkittävältä eriarvoisuuskysymykseltä.”

AIKUISKOULUTUKSEN ODOTETAAN vastaavan työelämän muutoksiin ja nostavan työllisyysastetta, mitä ikääntyvissä länsimaissa kiihkeästi kaivataan. Ei ole kuitenkaan selvää, onko aikuiskoulutus aina taloudellisesti kannattavaa, pohjusti esitystään Antti Kauhanen, Etlan tutkimusjohtaja ja Jyväskylän yliopiston professori.

”Aikuis- ja nuorisokoulutuksen vaihtoehtoiskustannukset ovat merkittävästi erilaisia. Kun lapset ovat koulussa, heiltä ei jää paljon tuloja saamatta. Aikuisten osalta on täysin relevantti vaihtoehto, että jos olet pari vuotta opiskelemassa keskellä työuraa, siitä tulee kymmenien tuhansien eurojen tulonmenetykset.”

Kauhasen ja Hanna Virtasen tutkimuksen mukaan aikuisena suoritetut tutkinnot parantavat yleensä työllisyyttä ja tuloja, ja taloudelliset vaikutukset ovat sitä suurempia, mitä alhaisempi koulutustaso aikuisopiskelijalla alun perin oli. Kustannus-hyötyanalyysit kuitenkin osoittavat, että yhteiskunta jää useimmissa tapauksissa tappiolle.

”Ja tässä ei huomioida mitenkään sitä, että opiskelupaikan vie aikuinen eikä joku nuori”, Kauhanen sanoi.

Tilastot myös kertovat, että vain 25 prosentilla aikuisopiskelijoista koulutustaso nousee. Muut suorittavat samantasoisen tai alemmin tutkinnon.

”Vaikuttaa siltä, että tutkintokoulutusta käytetään täydennyskoulutuksena, mikä johtuu varmasti siitä, että etenkin tuohon aikaan [jota tutkimus tarkastelee], muita vaihtoehtoja oli aika huonosti saatavilla.”

ELINKEINOELÄMÄN VIESTIÄ seminaarin lopuksi toi osaamisesta ja innovaatioista vastaava johtaja Riikka Heikinheimo EK:sta. Hän allekirjoitti Kauhasen esittämät huomiot. Osaaminen ja koulutus on tärkeää, mutta.

”Työnantajat sanovat selkeästi, että siihen tarpeeseen, joka heillä on oman henkilöstönsä uudelleen kouluttamiseen tai osaamisen kasvattamiseen, on muita keinoja. Työnantajat tekevät paljon henkilöstönsä osaamisen eteen, mutta se ei ehkä tapahdu formaalisti tutkintojen kautta.”

Heikinheimon mukaan ”työelämässä” puhutaan enemmän jatkuvasta oppimisesta kuin aikuiskoulutuksesta. Hän piti niitä myös eri asioina: jatkuva oppiminen on tarvelähtöistä eikä tukeudu tutkintoihin.

”Se, että on monta tutkintoa, on aika harvoin etu rekrytointitilanteessa. Oleellisempaa on, että on yksi hyvä tutkinto, ja sen jälkeen osoittaa kokemusta työelämässä ja halua oppia lisää.”

SEMINAARIN PÄÄTÖSPUHEENVUORON piti Helsingin yliopiston julkistalouden professori Roope Uusitalo, jota aiemmin päivällä tituleerattiin ”koulutuksen taloustieteen grand old maniksi”.

Uusitalo näki muiden puhujien tapaan ongelmia esimerkiksi siinä, miten Suomessa on hyödynnetty ja kerätty rekisteritietoa. Suurimmat paineet hän kuitenkin asetti taloustieteilijöille.

”Koulutuksen taloustieteen porukan” pitäisi Uusitalon mukaan pystyä sanomaan, mistä suomalaisten osaamistason muutos johtuu, mitä vaikutuksia esimerkiksi oppivelvollisuusiän nostolla on, miten maahanmuuttajat saadaan pärjäämään suomalaisessa yhteiskunnassa paremmin, mitä kirjojen korvaamisesta digilaitteilla seuraa.

”Kysymykset ovat sellaisia, että tulosten pitäisi olla paljon selkeämpiä ja konkreettisempia kuin pelkästään se, että paljonko eurolla saa oppimista. [Tulosten pitäisi kertoa, että] jos me pistämme sen euron luokkakokoon pienentämiseen, erityisopettajien palkkaamiseen tai lisäresurssiopettajan tuomiseen luokkaan, mikä näistä toimista on oikeasti vaikuttava, ja mitä meidän koulujemme pitäisi siksi pystyä tekemään.”