1. T&Y-lehti
2. Soininvaara provosoi muttei viimeistele

Soininvaara provosoi muttei viimeistele

Osmo Soininvaaran ”2020-luvun yhteiskuntapolitiikka” kertaa yhteiskunnan kehitystä viime vuosikymmeninä, valottaa, miksei se voi näin hyvänä jatkua sekä tarjoaa politiikkasuosituksia parempaa tulevaisuutta varten.

Kunnianhimoisesti nimettyyn uuteen tietokirjaan tuo rakennetta kuvitteellisen Väinön ihmettely siitä, miksi tuottavuuden valtavasta noususta huolimatta emme elä leppoisaa ja yltäkylläistä elämää.

Kirjan ensimmäisessä osuudessa Soininvaara kertoo menneestä kehityksestä, teollistumisesta ja nykyaikaisen yhteiskunnan synnystä. Kertomus on pohjoismaisen hyvinvointivaltion suitsutusta. Maksuton koulutus ja solidaarinen palkkapolitiikka tukivat talouskasvua ja pitivät tuloerot kohtuullisina. Hyvä kehitys törmäsi 1990-luvun laman kiviseinään, mutta Soininvaaran mukaan oli muutoinkin selvää, että tulevaisuudessa sama resepti ei tuottaisi yhtä hyvää tulosta.

Seuraavassa osiossa keskitytään siihen, miksi kehitys on tulevaisuudessa menossa vikaan. Keskeinen syy on osaamisintensiivinen talous ja ”voittaja vie kaiken” -ilmiö, jossa huippuosaajat keräävät talouskasvun hedelmät ja muille jää vain rippeitä. Soininvaara jakaa ihmisiä ”bulkkityöntekijöihin” ja ”erityiskykyihin”, joiden aikaa ei pidä haaskata ”toisarvoisissa tehtävissä”. Teksti maalaa väkevän kuvan työmarkkinoiden polarisoitumisesta, mutta sen voisi tehdä vähemmän raflaavin termein.

Kolmannessa osiossa Soininvaara lunastaa kirjan otsikon lupauksen ja antaa politiikkasuosituksensa 2020-luvun yhteiskuntapolitiikaksi.

Soininvaara asettaa reunaehdoksi tuloerojen pitämisen kohtuullisina. Soininvaaran ajattelussa nykyiset tuloerot ovat oikeudenmukaisuuden näkökulmasta liian isoja, jolloin tuloeroja pitäisi pienentää niin paljon kuin mahdollista. Tuloerojen hillitsemistä kuitenkin rajoittavat muun muassa huippuosaajien kansainvälinen liikkuvuus, maiden välinen verokilpailu ja ihmisten väliset tuottavuuserot.

Kirjassa on paljon oivaltavia ehdotuksia, mutta monessa kohdassa politiikkasuositukset tuntuvat enemmän blogimaisilta heitoilta kuin loppuun asti pohdituilta tietokirjamaisilta ehdotuksilta.

Soininvaara esimerkiksi esittää globalisaatiolle ”pehmeää jarrua” 10 prosentin tullin muodossa. Perusteena on pitkien alihankintaketjujen aiheuttama häiriöherkkyys taloudessa. Ehdotus on mielenkiintoinen, mutta niin poikkeava vapaan kaupan etuja korostavasta taloustieteen konsensuksesta, että monipuolisempi käsittely olisi perusteltua.

Soininvaaara perää suurempia palkkaeroja ja markkinaehtoisia palkkoja.

Sama tulee mieleen ehdotuksesta, että teollisuusmaiden valtiot muodostaisivat rahaston, joka lunastaisi lääkepatentteja vapaiksi. Ehdotus on kiinnostava, mutta tietokirjassa toivoisin laajempaa käsittelyä. Jos ehdotus on niin ilmeisen järkevä kuin miltä se vaikuttaa, niin miksei tällaista ole toteutettu?

Kirjassa toistuvat raflaavat heitot, jotka ovat ehkä enemmän ajatusleikkejä kuin vakavasti otettavia ehdotuksia. Esimerkiksi koulutuksen mukaan porrastetut työnantajamaksut, huutokauppa sunnuntailisistä, työnantajan velvoite tarjota kaikille viikko koulutusta vuodessa ja asuntolainojen lyhentämisen lykkääminen lasten poismuuton jälkeiseen aikaan eivät tunnu ihan loppuun asti mietityiltä. Ovatko nämä oikeasti realistisia? Mitä haittoja ehdotuksiin sisältyisi?

Julkisuudessa suurimman huomion ovat saaneet työmarkkinoihin liittyvät ehdotukset. Kirjassa Soininvaara perää suurempia palkkaeroja ja markkinaehtoisia palkkoja. Tarkoitus ei kuitenkaan ole kasvattaa tuloeroja, joten Soininvaara vastaavasti lisäisi tulonsiirtoja pienipalkkaisille.

Ehdotus on motivoitu käyttäen oivaltavasti esimerkkinä kuvitteellista työosuuskuntaa. Ajattelun taustalla tuntuu kuitenkin olevan aika yksinkertaistava malli täydellisistä markkinoista. Se ei tunnu mielekkäältä tarkastelutavalta työmarkkinoilla, joissa on aina monenlaista kitkaa ja epäsymmetristä markkinavoimaa sotkemassa.

Työajan lyhentäminen ja vapaa-ajan lisääminen ovat kirjan kantavia teemoja. Tässäkin Soininvaara rohkeasti poikkeaa talouspoliittisen keskustelun valtavirrasta, jossa korostetaan työllisyyttä keinona vahvistaa julkista taloutta.

Jäin pohtimaan, miten kirjan ehdotukset mahtuvat julkisen talouden realiteetteihin. Sekä työajan lyhentäminen että solidaarisen palkkapolitiikan korvaaminen tulonsiirroilla heikentäisivät julkista taloutta. Arviot julkisen talouden kestävyysvajeesta ovat niin isoja, että epäilen 2020-luvun yhteiskuntapolitiikan edellyttävän pikemminkin julkisen talouden vahvistamista.

Kirja herättää paljon ajatuksia. Minua ajoittain vaivannut ehdotusten puolittainen käsittely on sekin ehkä tarkoituksenmukaista. Soininvaara tarjoaa blogillaan mahdollisuuden jatkokeskusteluun kirjan teemoista, eli kirjan on ilmeisesti tarkoituskin olla pikemminkin keskustelunavaus kuin lopullinen totuus 2020-luvun yhteiskuntapolitiikasta.