Politiikka hukkuu vaikutusarvioihin
Kun poliitikoilta kysytään päätöksentekoa ohjaavista periaatteista, vannovat kaikki aina tiede- ja tutkimusperustaisuuden nimiin. Mutta mitä tiede kertoo päätösten oikeellisuudesta? Tai mitä edes on tieteellisyys tiedollisessa mielessä, kun puhumme yhteiskuntaa ja ihmisiä koskevasta päätöksenteosta?
Usein tiede- ja tutkimusperustaisuus tarkoittaa määrällisesti todennettuja vaikutuksia, mikä johtaa helposti numeroilla miekkailuun: ”lisäämme työllisiä 30 000 hengellä”, ”vaihtoehtonne on työllisyyden kannalta negatiivinen”. Erityisesti työllisyysvaikutuksista on tullut poliittinen taikasana ja kaikkien politiikkatoimien peili: kun Petteri Orpon hallitusta kritisoidaan sosiaaliturvaleikkausten vaikutuksista, vakiovastaus on ”100 000 työllistä lisää”. Tähän päätöksenteon legitimiteetti kulminoituu.
Vaikka arvioiden epävarmuus tunnistettaisiin tausta-aineistoissa, eivät päättäjät useinkaan uhraa poliittisesti käyttökelpoisia numeroita tieteellisen kriittisyyden alttarilla. Poliittinen uskottavuus rakennetaan tai kaadetaan numeroilla.
SDP jopa jätti kokonaan julkaisematta eduskunnan laskelmat heidän vaihtoehtobudjettinsa työllisyysvaikutuksista. Syy on luultavasti se, että vaikutus olisi negatiivinen. Sellainen tulos tulee aina, kun sosiaaliturvaa parannetaan – olemme lähellä sitä, mikä poliittisessa päätöksenteossa on tästä näkökulmasta ongelmallisinta.
SOSIAALITURVALEIKKAUSTEN vaikutusten arviointi pelkästään työn kannustimien kautta peittää paitsi niiden sisäisen epävarmuuden myös poliittiset arvovalinnat. Yhteiskunnallisen päätöksentekijän pitää pystyä ottamaan kantaa muihinkin vaikutuksiin kuin siihen, onko jokin numero isompi kuin toinen.
Viime syksynä professori Markus Jäntti avasi näitä arvovalintoja perusturvaindeksin jäädytyksen osalta. Hän totesi, että vaikka valtiovarainministeriön silloinen arvio uusien työllisten määrästä olisi oikeansuuntainen, pitäisi päätöksentekijän myös huomioida päätösten vaikutus ihmisten toimeentuloon. Kun indeksijäädytyksen seurauksena on mahdollista, että 17 000 henkilöä työllistyy, mutta samalla 315 000:n työttömyysturvaa saavan henkilön toimeentulo heikkenee, ei tällaista kysymystä pitäisi pystyä ohittamaan.
Valtiovarainministeriön viime syksyn arviossa joidenkin sosiaaliturvamuutosten yhteisvaikutuksista todettiin, että ”etuuksien heikennyksistä seuraava tulojen lasku on kuitenkin paljon suurempi kuin työllisyyden kasvusta seuraava tulojen kasvu”. Pienituloisten suomalaisten kohdalla se tarkoittaa köyhtymistä, vaikka työllisyysvaikutukset toteutuisivatkin. Tällä on epäilemättä inhimillinen, mutta myös yhteiskunnallinen hinta.
TALOUTEEN JA TYÖLLISYYTEEN liittyvä olennainen arvokeskustelu loistaa politiikassa poissaolollaan, vaikka kysymys on poliitikoille elimellisesti kuuluvasta hyötyjen ja haittojen puntaroinnista.
Yksittäisiin numeroihin takertumisen sijaan hallituksen tulisi rehdisti myöntää, että sen työllisyyspolitiikan hinta on vielä suuremman ihmisjoukon toimeentulon heikentäminen. Yhtä lailla vasemmiston tulee rehdisti todeta, että se priorisoi köyhyyden vähentämistä suhteessa muihin yhteiskunnallisiin tavoitteisiin.
Li Andersson
europarlamentaarikko (vas.)
