1. T&Y-lehti
2. Miten peliteoria selittää Ukrainan sodan?

Miten peliteoria selittää Ukrainan sodan?

Sota näyttää äkkiseltään järjettömältä. Hyökkäyksen kustannukset ovat lähes aina valtavat – ihmishenkien menetykset, pääoman tuhoutuminen, tuotannon romahtaminen, pakolaisuus. Silti rationaaliseen päätöksentekoon nojaava peliteoria väittää, että sota voi olla johdonmukainen seuraus osapuolten strategisista valinnoista. Miten se selittää Ukrainan sodan?

Peliteorian katsannossa sota johtuu neuvottelujen epäonnistumisesta. Jos osapuolilla olisi ollut samat odotukset sodan lopputuloksesta, kumpikin olisi voinut hyväksyä vähintään yhtä hyvän tuloksen ilman sodan kustannuksia. Sodan syitä etsivän teorian on selitettävä, miksi tuo neuvotteluvara jäi käyttämättä.

Kansainväliset neuvottelut nojaavat geopoliittiseen taustarakenteeseen. Toisen maailmansodan jälkeen YK:n ja muiden kansainvälisten instituutioiden ympärille luodun sääntöpohjaisen järjestelmän ydintehtävä on kansallisvaltioiden alueellisen integriteetin turvaaminen ja itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen. Järjestelmä perustuu ajatukseen, että mikään kansainvälisen areenan toimijoista ei ole riittävän vahva uhmatakseen muiden muodostaman koalition vastavoimaa.

Sääntöpohjaista järjestelmää on tukenut Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten sitoutuminen sen periaatteisiin.
Sääntöpohjainen järjestelmä on määritellyt luontevasti – joskaan ei aina aukottomasti – perälaudan, jota vasten kansallisvaltioiden kiistanaiheet on voitu uskottavasti neuvotella. Se on myös mahdollistanut sitoutumisen neuvotteluratkaisuihin, mikä on kiistatta vähentänyt suurkonfliktien riskiä.

Ukrainan sota synnyttää epäilyksen sääntöpohjaisen järjestelmän rapautumisesta ja korvautumisesta suurvaltojen voimapolitiikalla. Kysymys sääntöpohjaisen järjestelmän toimivuudesta pelkistyy uhkastrategioiden uskottavuuteen. Ovatko konfliktin ulkopuoliset maat valmiita liittoutumaan hyökkääjää vastaan? Peliteoreettisesti kysymys on monikäsitteisten tasapainojen ongelmasta. Sääntöpohjainen järjestelmä voi olla itseään ylläpitävä mekanismi, mutta se on myös hauras, sillä on aina olemassa anarkistinen tasapaino, jossa sääntöpohjaisuus hylätään ja valtion vahvuus määrää sen oikeudet.

Sääntöpohjaisen järjestelmän rapautumisen tärkeä seuraus on se, että sopimuksiin ei voi luottaa eikä järkeville neuvotteluille siksi välttämättä ole sijaa. Tämä näkemys on linjassa nk. realistisen kansainvälisen politiikan koulukunnan ajattelun kanssa. Sen mukaan geopolitiikka on ennen kaikkea suurvaltojen etupiirikamppailun areena.

Ukrainan sota tukee realistisen koulukunnan näkemystä, sillä länsimaiden tuki Ukrainalle ei retorisesta voimakkuudestaan huolimatta ole eliminoinut Venäjän kannustimia jatkaa hyökkäyssotaansa. Ristiriidat tuen muodossa ja määrässä sekä erityisesti Yhdysvaltojen häilyvä halu sitoutua Venäjän rankaisemiseen on vaikeuttanut sitoutumista rauhan ehtoihin.

Ongelma on, että vaikka sääntöpohjaisuus tukee kansainvälisen järjestelmän vakautta ja valtioiden enemmistön etuja, sen vaaliminen ei välttämättä ole suurvaltojen intresseissä. Erityisesti Yhdysvaltojen katsanto sääntöpohjaisuuteen näyttää olevan muutoksessa. Tähän vaikuttanevat sisäpoliittiset syyt ja median murros mutta myös maailmantalouden logiikka. Laajentuva ja vakaa kansainvälinen talous ei enää palvele Yhdysvaltojen kasvua kuten se on tehnyt toisen maailmansodan jälkeen. Lisäksi Kiinan vahvistuva asema kyseenalaistaa Yhdysvaltojen roolin sääntöpohjaisen järjestelmän arkkitehtina ja saattaa herättää tarpeen padota Kiinan vaikutusvaltaa erityisesti Aasiassa.

Tässä artikkelissa arvioimme neuvotteluratkaisun mahdollisuutta käyttäen Ukrainaa tapaustutkimuksen kohteena. Oletuksemme on, että sääntöpohjainen järjestelmä ei enää riitä takaamaan neuvottelujen uskottavuutta. Keskeiseksi kysymykseksi nousee osapuolten kyky sitoutua rauhaan. Millä ehdoin se on mahdollista?

Kolme rationaalista syytä sodalle

On hyödyllistä kiteyttää neuvotteluasetelma yleisluontoiseksi kiistaksi jaettavissa olevasta ”hyödystä”, esimerkiksi maa-alueesta, varallisuudesta tai tuotantopanoksista. Olettakaamme, että neuvotteluratkaisuun voidaan sitoutua.

Kun sota lopulta päättyy, sama lopputulema olisi ollut saavutettavissa jo etukäteen ilman taistelun aiheuttamia kustannuksia.

Kuvitellaan ensin, mitä sodan jatkamisesta seuraa. Kun sota lopulta päättyy, sama lopputulema olisi ollut saavutettavissa jo etukäteen ilman taistelun aiheuttamia kustannuksia. Siksi kaikki tulokset, jotka ovat muotoa ”sodan lopputulos vähennettynä sodan kustannukset” häviävät neuvottelutulokselle ”sama jako ilman sotaa”. Tästä seuraa, että mikäli sopimukset ovat luotettavia ja osapuolet neuvottelevat järkevästi, sotia ei koskaan käydä. Edelleen jatkuva sota vaatii siten selityksen, miksi osapuolet eivät näe samaa sodan lopputulemaa, usko sodan päätyvän siihen tai miksi he eivät pysty sitoutumaan neuvotteluratkaisuun.

Peliteoreettinen kirjallisuus tiivistää neuvottelujen epäonnistumisen muutamaan ydinmekanismiin. Näiden kautta myös Ukrainassa jatkuva sota näyttäytyy vähemmän arvoituksellisena.

1) Sitoutumisongelmat

Sääntöpohjaisen kansainvälisen mallin hauraus perustuu siihen, että ei ole ylintä tuomioistuinta, joka pakottaisi valtiot pitämään sopimuksensa. Jos kansainvälinen yhteisö ei kollektiivina sitoudu sääntöpohjaisuuteen, uskottavien sopimusten joukko pienenee huomattavasti: osapuoli voi luvata tänään ja rikkoa lupauksensa huomenna. Tämä pätee erityisesti suurvaltoihin, jotka ovat immuunimpia muiden maiden reaktioille. Koska osapuolet ymmärtävät tämän, hyödyt eivät enää ole ositettavissa, eikä kaikkien kannalta hyväksyttävään lopputulemaan ole mahdollista päätyä. Konflikti ei silloin ole vältettävissä.

Konkreettisena esimerkkinä sääntöpohjaisen mallin haurastumisen vaikutuksista sitoutumisongelmiin voidaan mainita uskottavat rajalinjat. Voimakas sääntöpohjainen järjestelmä sallisi maantieteellisten rajojen vetämisen alueelle, joka pinnanmuotojensa vuoksi on vaikeampi puolustaa sotilaallista voimankäyttöä vastaan. Kun sääntöpohjainen järjestelmä on heikko, saattaa olla kestävää vetää raja vain vaikkapa vesistö- tai vuoristorajoille, joita heikompi osapuoli voi puolustaa uskottavasti. Tällaiset ongelmat ovat ilmeisiä Itä-Ukrainassa.

Ilman ulkopuolista sitouttavaa mekanismia osapuolten on otettava huomioon, miten kyvyttömyys sitoutua lupauksiin ilmenee. Sitoutumisongelmia on kolmea päätyyppiä: yllätyshyökkääjän etu, ennaltaehkäisevä isku voimasuhteiden muuttuessa ja myönnytysten vaikutus voimasuhteisiin. Seuraavaksi arvioimme näiden ongelmien merkitystä Ukrainan sodan syttymisen kannalta.

Vuonna 2014 Venäjä toteutti onnistuneen ja yllättävän Krimin valtauksen, jonka seurauksena Krimin niemimaa on ollut käytännössä osa Venäjää viimeisen kymmenen vuoden ajan. Laajamittainen hyökkäys Ukrainaan 24.2.2022 sisälsi samoja yllätyksellisyyden elementtejä. Hyökkäyksen tavoitteena oli maksimoida aloitteentekijän etu muun muassa halvaannuttamalla pääkaupunki ja Ukrainan hallinnon päätöksentekokyky. Yllätyshyökkäys onnistuttiin torjumaan, ja hyökkäys osoittautui strategiseksi virheeksi. Usko yllätyshyökkäyksen tehoon kuitenkin osaltaan vaikeutti mielekkään neuvotteluratkaisun saavuttamista ennen sodan alkua.

Usko yllätys­hyökkäyksen tehoon vaikeutti osaltaan mielekkään neuvotteluratkaisun saavuttamista ennen sodan alkua.

Venäjän johto on mieltänyt Ukrainan länsikiinnittymisen ja Naton laajentumisen turvallisuusuhaksi, mikä on synnyttänyt Venäjälle kannustimen iskeä nopeasti – muutoin vahvistuva Ukraina voisi pakottaa Venäjän myönnytyksiin myöhemmin. Odotettu voimasuhteiden muutos on vähentänyt sopimustilaa ja kasvattanut Venäjän kannustimia eliminoida oman suhteellisen aseman heikentyminen. Myös demokratian voimistuminen Ukrainassa on saattanut lisätä Venäjän autoritaarisen johdon aggressiivisuutta, sillä naapuridemokratian menestys saattaisi myöhemmin ruokkia maan sisäisiä vastavoimia. Samankaltaiset kannustimet ovat johtaneet Venäjän puuttumiseen Georgian demokratiakehitykseen Kaukasuksella.

Venäjän ääneen lausuttu tavoite on Ukrainan sotilaallinen liittoutumattomuus ja ”demilitarisointi”. Peliteoreettisesti tämä on esimerkki myönnytyksestä, joka muuttaisi pysyvästi voimasuhteita Venäjän hyväksi ja tekisi tulevasta konfliktista todennäköisemmän tai heikentäisi Ukrainan kykyä torjua Venäjän tulevaa poliittista vaikuttamista. Tällainen sopimus ei ole Ukrainan kannalta uskottava ilman vahvaa kolmannen osapuolen turvatakuuta.

2) Epäsymmetrinen informaatio

Osapuolten epävarmuus toistensa sotilaallisista kyvyistä tai taistelutahdosta voivat haitata neuvotteluratkaisun saavuttamista, sillä vaatimukset myönnytyksiin ja valmiudet niihin eivät välttämättä kohtaa toisiaan. Uhkavaatimuksen esittäjä ottaa silloin riskin konfliktin eskaloitumisesta. Paradoksaalisesti konfliktin tehtävä on vähentää informaation epäsymmetriaa, sillä se paljastaa tietoa osapuolten sotilaallisista toimintaedellytyksistä. Liian kovan vaatimuksen myötä paljastuva informaatio voi nopeastikin oikaista käsityksiä.

Keväällä 2022 moni yllättyi Ukrainan vastareaktioiden sitkeydestä ja lännen tukipakettien mittaluokasta. Peliteorian näkökulmasta Venäjän alkuperäinen uhkavaatimus (hallinnon vaihto, alueluovutukset, liittoutumattomuus, demilitarisaatio) oli liian vaativa. Sen sijaan Ukrainan taipumattomuus välitti tietoa sen sitkeydestä ja taistelutahdosta Venäjälle. Jos tämä tieto olisi ollut etukäteen tiedossa, on mahdollista, että hyökkäys ei koskaan olisi toteutunut. Myöskään lännen vahvaa sitoutumista Ukrainan puolustamiseen ei luultavasti ymmärretty Venäjällä etukäteen.

Myös jaettujen ja järkevien ennakkouskomusten puute voi selittää kansainvälisiä konflikteja. Kuten Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Donald Rumsfeld totesi tammikuussa 2002 perustellessaan maansa hyökkäystä Irakiin, oli asioita, joista tiedettiin, ettei niitä tiedetä – mutta myös sellaisia, joista ei tiedetty edes sitä, ettei niistä tiedetä. Siksi Yhdysvaltojen hyökkäyspäätös ei järkevällä tavalla nojannut tosiasioihin.

Yhteisten ennakkouskomusten puuttuessa molemmat osapuolet saattavat olla ylioptimistisia sodan menestyksellisyydestä. On esimerkiksi viitteitä, että Venäjän johto kuvitteli ukrainalaisten suhtautuvan suopeasti tai vähintäänkin alistuvasti hyökkääjään. Vastaavasti lännessä ajateltiin sanktioiden ajavan Venäjän nopeasti tilaan, jossa sen on luovuttava hyökkäyssodastaan. Molempien osapuolten katteeton optimismi heikensi edellytyksiä päätyä neuvotteluratkaisuun.

Lienee kuitenkin selvää, että jos Venäjän hyökkäyssodassa olisi kyse ainoastaan informaatioepäsymmetrian aiheuttamasta virheestä tai ylioptimismista, sota olisi jo päättynyt, sillä sodan logiikka pakottaa osapuolet oppimaan omista virheistään. Esimerkiksi Ukrainassa hyökkääjä oppi luultavasti varsin nopeasti, että kuvitelmat sen sotilaallisesta ylivoimasta olivat virheellisiä.

Koska luotettavia takeita rauhasta ei ole, voimasuhteet elävät ja osapuolet uskovat parantavansa neuvottelu­asemaansa kuluttamalla toisen osapuolen sotilaallisia voimia.

Sodan pitkittyminen vihjaa siten juurisyiden olevan syvemmällä, kasautuvissa sitoutumisongelmissa ja voimasuhteiden dynamiikassa. Koska luotettavia takeita rauhasta ei ole, voimasuhteet elävät ja osapuolet uskovat parantavansa neuvotteluasemaansa kuluttamalla toisen osapuolen sotilaallisia voimia. Kääntäen, jos osapuolet kykenisivät uskottavasti sitoutumaan tarvittaviin myönnytyksiin, sota olisi luultavasti jo päättynyt.

3) Päämies–agentti-ongelmat

Autoritaarisissa järjestelmissä sodan kustannukset eivät valu johtajille kuten kansalaisille, mikä – koska poliittista riskiä ei ole – lisää vallanpitäjien kannusteita sodan aloittamiseen ja jatkamiseen. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on selkeä esimerkki tästä ilmiöstä. Äärimmillään sota on molempien konfliktiin osallistuvien päätöksentekijöiden intresseissä. Tällaiset sodat ovat yleensä pitkiä ja verisiä, kuten suomalaisille tutut kolmekymmenvuotinen sota ja suuri Pohjan sota.

Länsimaiden demokratiakehitys on yleisesti ottaen vähentänyt herkkyyttä ajautua sotiin. Kansan enemmistöllä voi kuitenkin olla intressi äänestää valtaan aggressiivinen neuvottelija, jonka uskotaan voivan saavuttaa kovilla vaatimuksilla myönnytyksiä muilta mailta. Tällöin konflikti ei välttämättä ole vahinko, vaan heijastuma yhteiskunnan halukkuudesta riskinottoon. Kovalinjaisuus voi myös muodostaa peliteoreettisen tasapainon, vaikka se lisää sodan todennäköisyyttä. Yhdysvaltojen koventuva retoriikka kansainvälisellä areenalla lienee hyvä, joskin valitettava esimerkki ilmiöstä.

Neuvottelustrategiaa koskevassa klassikkoesseessään Nobel-voittaja Thomas Schelling kuvasi valaisevasti, kuinka tällainen kovalinjainen retoriikka voi onnistuessaan lukita neuvotteluposition ja pakottaa vastapuolen myönnytyksiin. Molemminpuolinen aggressiivisuus voi Schellingin mukaan kuitenkin myös lukita osapuolet neuvotteluasetelmaan, josta ei ole ulospääsyä ilman merkittävää mainehaittaa tai uhkaa johtajamandaattinsa menettämisestä.

Ukrainan sodan alla vuoden 2021 lopussa Ukrainan ja Venäjän johtajat esittivät julkisuudessa voimakkaita lauselmia myönnytysten mahdottomuudesta. Venäjä perusteli aggressiivista positiotaan Ukrainan länsiliittoutumisen muodostamalla merkittävällä turvallisuusuhalla. Ukraina perusteli myönnytysten mahdottomuutta itsemääräämisoikeudellaan: jokainen valtio saa itse päättää kansainvälisistä sitoumuksistaan ja liittoutumisestaan, ja jokaisella valtiolla on oikeus alueensa koskemattomuuteen. Nämä voimakkaat julkiset sitoutumiset yhteensovittamattomiin positioihin vaikeuttivat omalta osaltaan rauhanomaisen ratkaisun löytymistä, sillä sopimus olisi väistämättä edellyttänyt julkilausutuista periaatteista luopumista ja aiheuttanut siten kasvojen ja ja uskottavuuden menetyksen.

Ukrainan sodan selitys

Informaatioepäsymmetria selittää hyvin sodan alun yllätyksiä, mutta konfliktin pitkittyminen viittaa syvempiin sitoutumisongelmiin: osapuolet eivät löydä uskottavaa sopimusta, joka olisi molemmille osapuolille vähintään yhtä hyvä tulevaisuudessa kuin konfliktin jatkaminen. Sama pätee optimismiharhaan sodan selittäjänä. Se voi aiheuttaa konfliktin, mutta se ei voi selittää pitkittynyttä sotaa.

Uskottavuusongelma kytkeytyy voimasuhteiden dynamiikkaan. Esimerkiksi Ukrainan demilitarisoinnin vaatimus romuttaa sopimuksen uskottavuuden ilman massiivista kolmannen osapuolen tarjoamaa turvarakennetta. Monenkeskisyys lisää peliin tukikoalitioiden sitoutumiseen liittyviä epävarmuuksia, mikä on omiaan pitkittämään sotaa.

Näyttää myös selvältä, että Venäjän autoritaarinen hallintomalli tukee sodan jatkumista. Epädemokraattisissa valtioissa sodan kustannukset eivät heijastu johtajien poliittisiin riskeihin. Autoritaariselle hallinnolle sodan jatkaminen on halpaa mutta epätyydyttävä rauha voi olla kallis.

Pysyvä rauha vaatiikin tarkkaan harkitun ja uskottavan turvallisuusarkkitehtuurin. Ottaen huomioon erityisesti Venäjän ulkopolitiikkaa leimaavan opportunismin, toimiva rauhansopimus edellyttää mekanismeja, jotka tekevät sopimusrikkomuksesta kalliimman kuin sopimuksessa pysymisen. Sen sijaan pysyvät puolustukselliset myönnytykset, kuten demilitarisointi ilman ulkopuolista turvakoneistoa, lisäävät houkutusta aggressioon. Jotta polku militarisaation vähentämiselle olisi olemassa, puolustuksen heikennyksiä on tuettava kompensoivilla takuilla tai vaiheistamisella, jossa seuraava askel toteutuu vasta edellisen verifioinnin jälkeen.

Pysyvä rauha vaatii myös huomioimaan tulevan kehityksen. On oltava tiekartta, joka tekee ennaltaehkäisevästä iskusta huonomman vaihtoehdon kuin siitä pidättäytymisen niissä olosuhteissa, joita rauhasta seuraa. Sääntöpohjaisen järjestelmän rapautuessa länsimaille ja erityisesti Euroopalle on luotava selkeitä kannustimia tukea Ukrainaa niissä skenaarioissa, joissa Ukraina joutuu uudelleen aggression kohteeksi. Esimerkiksi Ukrainan vahvistumisen ja länsikiinnittymisen on oltava konkreettinen osa rauhansuunnitelmaa, mikä on Venäjälle hankalaa hyväksyä.

Tiekartan on mahdollistettava myös kunniallinen ja järkevä vetäytymisväylä sodasta. Tähän tarvitaan myös positiivisia kannustimia, esimerkiksi selkeät ehdot pakotteiden poistamiseksi ja Venäjän ottamiseksi jäseneksi kansainväliseen yhteistyöhön.

Ainoa vastavoima ydinaseilla uhkailulle lienee vastaavan pelotteen kasvattaminen Euroopassa.

Ydinaseet ovat olleet näkyvästi läsnä myös Ukrainan sodassa, vaikka niihin ei olekaan turvauduttu. Naton ja Venäjän suoran yhteenoton riskiä on vältetty juuri eskalaatiopolun pelossa, mikä on heikentänyt länsimaiden sitoutumista Ukrainan puolustamiseen. Ainoa vastavoima ydinaseilla uhkailulle lienee vastaavan pelotteen kasvattaminen Euroopassa.

Parasta olisi paluu sääntöpohjaiseen järjestelmään, joka tukisi neuvottelujen uskottavuutta ja pakottaisi osapuolet kunnioittamaan toistensa maantieteellistä integriteettiä ja demokraattisia prosesseja. Tämä ei kuitenkaan vaikuta realistiselta toiveelta lähiaikoina.