Mitä voimme oppia tiedevilpistä?

T&Y 2/2024 Kansi Mikko Pelttari

Silloin tällöin otsikoihin nousee tapauksia, jotka koettelevat tieteen uskottavuutta: rehellisyystutkijat jäivät kiinni tiedevilpistä! Oikeasti tiedevilppi on harvinaista, ja se on oikeastaan aika hämmästyttävää.

Mitä voimme oppia tiedevilpistä?
Kuva: Lasse Rantanen.

Viime vuosikymmenillä tiedeyhteisöissä on käyty vilkasta keskustelua kokeellisen yhteiskunta- ja ihmistieteen luotettavuudesta. Erityisesti debattia on piisannut psykologian ja käyttäytymistieteiden ympärillä: on puhuttu toistettavuuskriisistä. Jos isoa osaa tutkimuksista ei voida toistaa, onko tiede lainkaan luotettavaa?

Toistettavuuskriisi on herätellyt joitakin tutkijoita koettelemaan tutkimusten uskottavuutta. Yhteiskuntatieteellisten tutkimusten analyysille ja tutkimusten replikaatiolle on omistautunut muun muassa Data Colada -blogia pyörittävä tutkijakollektiivi.

Vuonna 2021 Data Coladan väki päätti silmäillä kahden kuulun käyttäytymistaloustieteilijän, Duken yliopiston Dan Arielyn ja Harvardissa vaikuttavan Francesca Ginon PNAS-tiedelehdessä vuonna 2012 julkaistua tutkimusta, joka käsitteli ihmisten rehellisyyttä.

Tavallisesti tulosten toistamattomuus ei liity vilppiin. Tällä kertaa Data Colada -tutkijat kuitenkin huomasivat, että yhdessä osatutkimuksessa käytettyä vakuutusyhtiöltä saatua autovakuutettujen matkamittaridataa oli peukaloitu. Alkuperäinen data ei tukenut artikkelissa tehdyn tilastoanalyysin tuloksia, mutta tutkimuksissa käytetyt luvut puolestaan vahvistivat ne. Vilpin paljastajat ovat sulkeneet muut artikkelin kirjoittajat ulkopuolelle, mutta eivät ole aukottomasti todistaneet Arielyn muokanneen dataa haluttujen tulosten aikaansaamiseksi.

Ariely veti artikkelin omaehtoisesti pois julkaisusta, kun epäily kävi ilmi.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Artikkelin toisessa osatutkimuksessa väitetään dataan pohjautuen muun muassa, että ihmiset täyttävät vero- ja vakuutuslomakkeensa tarkemmin, jos heitä pyydetään vakuuttamaan antamiensa tietojen totuudenmukaisuuden mieluummin lomakkeen ylä- kuin alalaidassa. Tässäkin tutkimuksessa dataa oli vääristelty, ja epäilykset osoittavat Francesca Ginoon.

Gino on Data Coladan mukaan ollut osallisena useissa mahdollisesti vilppiä sisältäneissä tutkimuksissa 2010-luvulla.

ARIELY JA GINO ovat kumpikin alallaan erittäin viitattuja ja tunnettuja tutkijoita. Dan Arielyn TedTalkeilla on Youtubessa satojatuhansia katselukertoja, suosituimmalla jopa kaksi miljoonaa. He ovat kirjoittaneet kirjoja ja esiintyneet julkisuudessa. Siksi heidän tutkimustensa valheellisuudesta ovat kirjoittaneet tiedejulkaisujen lisäksi myös isot mediat The New York Timesia ja The Atlanticia myöden. Arvostettujen tutkijoiden tekemä vilppi kiinnostaa laajalti, koska se koskee tieteenteon uskottavuutta.

Tutkijoiden luottamusta omaan tieteenalaan tai tieteeseen ylipäätään vilppi ei suoranaisesti horjuta. Syy on selvä: tiedevilppi ei oikeastaan puutu siihen, mikä tekee tieteestä luotettavaa.

”Tiede ei ole mikään lihapullatehdas, jonka tuotosten laatua voisi valvoa yksiselitteisin mittarein. Parasta tieteen laadunvalvontaa on keskinäinen kritiikki ja keskustelu”, tieteenfilosofi Sofia Blanco Sequeiros sanoo.

Tieteen sosiaalisiin rakenteisiin ja käytäntöihin on pyritty koodaamaan sen ihanteet: yleispätevyys, avoimuus, kriittisyys, itseäänkorjaavuus, pyyteettömyys, toistettavuus… Ihanteet ovat ihanteita, eivätkä ne käytännön tieteenteossa täydellisesti toteudu, mutta jos joku tietoisesti rikkoo näitä arvoja vastaan, siinä on kyse poikkeuksesta, vaikkakin vakavasta.

En tunne tutkijoita, joille integriteetti ei todella olisi sydämen asia.

”Vilppi vaikuttaa myös suuren yleisön näkemyksiin tieteestä. Syntyy herkästi vaikutelma siitä, että tutkijat huijaisivat usein, mutta tämä ei pidä paikkaansa. En tunne tutkijoita, joille integriteetti ei todella olisi sydämen asia”, sanoo tieteen objektiivisuutta ja vaikuttavuutta tutkiva Blanco Sequeiros.

Akateemisessa maailmassa työskentely vaatii henkilökohtaista uskottavuutta. Ehkä siksikin varsinaista vilppiä sattuu tieteessä varsin harvoin. Mutta mitä tiedevilpistä pitäisi ajatella? Onko ihan aiheellistakin, että luottamus tieteeseen rapautuu, jos vilppiä ei pystytä suitsimaan?

DATAN VÄÄRENTÄMINEN ei ole tiedeyhteisön sisällä suuri puheenaihe, koska se ei ole yleistä. Tutkijoita kiinnostaa enemmän arkinen tieteen tekeminen: se, miten järjestelmällisesti toimitaan hyvin. Julkisessa keskustelussa vilppi saattaa kytkeytyä helposti tieteen toistettavuuskriisiin. Kyseessä on kuitenkin eri asia.

Toistettavuus on osoittautunut ongelmalliseksi joillakin tieteenaloilla, erityisesti niillä, joissa tehdään kokeellisia tutkimuksia ihmisten toiminnasta ja käyttäytymisestä. Luonnontieteissä toistettavuus on usein helpommin osoitettavissa, ja toisaalta osa ihmistieteellisestä tutkimuksesta ei edes pyri toistettaviin koeasetelmiin, vaan tutkimuksen arvo on toisaalla. Aivan viime vuosina vastaavien ongelmien parissa ovat tosin painineet myös fyysikot. Esimerkiksi kvanttilaskennassa ja suprajohteissa on tehty väitettyjä läpimurtotutkimuksia, joita ei kuitenkaan myöhemmin ole onnistuttu toistamaan.

Toistettavuus ei ole ongelma esimerkiksi historiantutkimuksessa tai kirjallisuustieteissä, tai filosofiassa. Toisaalta monilla aloilla siitä on tullut kuuma peruna: jos tieteenalan tutkimuksessa tehdään koeasetelmia tai käsitellään muuten laajoja aineistoja tilastoanalyysin keinoin, näiden tutkimusten pitäisi olla toistettavia.

Toistettavuus voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kokeillaan, saadaanko aivan samasta datasta aivan samoin analyysein ja menetelmin sama tulos. Tai sitä, että tarkastellaan jollakin toisella otoksella, onko aiemmassa tutkimuksessa havaittu ilmiö havaittavissa uudestaan.

Jos tutkimus ei toistu, kysymys ei yleensä ole tarkoituksellisesta vilpistä. Yksi syy toistettavuusongelmaan on se, että ihmisten käyttäytymisen kaltaiset ilmiöt ovat viheliäisen vaikeita tutkia. Toisaalta myös tieteen rakenteet ohjaavat löytämään tuloksia. Tiedejournaaleissa pääsee julkaistuksi, jos saa tuloksia, ja julkaiseminen on tieteessä elinehto.

Tähän tulosten etsimiseen liittyy niin sanottu p-hacking: se tarkoittaa tilastomuuttujien valikointia niin, että saadaan näkyviin joku tulos. P-hackaus ei lainkaan aina ole tietoista ja tarkoituksellista, vaan pikemminkin huolimatonta tai toiveikasta analyysia. Sana ”p-hacking” esiteltiin muuten aikoinaan samaisessa Data Colada -blogissa, joka paljasti muun muassa Arielyn ja Ginon tutkimusten manipuloinnin.

VAIKKA VIIME VUOSIEN toistettavuuskeskustelut ovatkin keskittyneet psykologiaan ja käyttäytymistieteisiin, taloustieteen professori Ari Hyytinen Hankenilta muistuttaa, että taloustiede on ollut ainakin tietyiltä osin toistettavuuskeskustelun etulinjassa.

”Toistettavuudesta taloustieteessä kirjoitettiin jo Journal of Money, Credit and Bankingissa vuonna 1986. Minulle nämä keskustelut tulivat tutuiksi jatko-opiskelijana 1990-luvulla”, Hyytinen sanoo.

Vuosikymmenten takaiset keskustelut taloustieteessä eivät olleet vain filosofista keskustelua, vaan vastasivat aitoon huoleen menetelmien ja tilastojen asiallisesta käytöstä.

Tästä otettiin myös opiksi. Nykyään taloustieteen eduksi voi laskea huolellisen keskustelun käytettävistä menetelmistä. Alalla on suhtauduttu menetelmien kehittämiseen vakavasti hiukan pidempään kuin monilla muilla yhteiskuntatieteellisillä aloilla.

”En halua nostaa taloustiedettä mitenkään jalustalle, vaan kyse on ajallisesta jatkumosta. Näen sen siitä, että muissa yhteiskuntatieteissä, joissa aihetta nyt käsitellään, viitataan taloustieteessä jo käytyihin menetelmäkeskusteluihin.”

Hyytinen muistuttaa, että toistettavuuden suhteen taloustieteellä ei mene ihan huonosti, vaikka ongelma riivaakin kaikkia kokeellisia tutkimusaloja. Toistettavuustutkimuksiin keskittynyt käyttäytymistaloustieteilijä Colin Camerer kollegoineen kirjoitti vuonna 2016 artikkelin, jossa tarkasteltiin kokeellisten taloustieteellisten artikkelien replikoitumista. Noin kaksi kolmesta tutkimuksesta oli toistettavia.

”Nämä eivät ole huonoja lukuja, itse asiassa hieman parempia kuin joillakin lähitieteenaloilla, vaikka tämä ei kilpailu ei olekaan. On hyvä, että näitä replikaatiotutkimuksia tehdään, koska tässä on tärkeätä parantaa”, Hyytinen sanoo.

Enemmänkin replikaatiotutkimuksia saisi Hyytisen mielestä toki tehdä. Akateemisen maailman rakenteet eivät niihin kuitenkaan rohkaise, vaan kannusteita pyrkiä toistamaan toisten tekemiä kokeita on vähän. Tiedelehdet eivät julkaise replikaatioita herkästi, eikä niistä saa tunnustusta, joka auttaisi saamaan professuureja tai rahoitusta.

TOISTETTAVUUS EI TIETENKÄÄN ole ainoa, eikä edes tärkein tieteellisen luotettavuuden tae.

Tärkein luotettavuuden tae on tieteellinen vertaisarviointi. Taloustieteessä se on poikkeuksellisen pitkä prosessi. Joskus se saattaa mennä jopa hiukan yli.

”Tärkein luotettavuuden tae on tieteellinen vertaisarviointi. Taloustieteessä se on poikkeuksellisen pitkä prosessi. Joskus se saattaa mennä jopa hiukan yli”, sanoo professori Ari Hyytinen.

Monien taloustieteellisten tutkimusten liite­osiot eli appendixit saattavat olla jopa kolme kertaa varsinaista artikkelia pidempiä, kun tutkijat lisäävät arvioitsijoilta saatuja tarkennuksia ja omia vastauksiaan niihin. Hyytinen uskoo, että prosessia olisi varaa virtaviivaistaa ilman, että tieteen laatu kärsisi. Samaa ovat esittäneet aiemmin myös muut taloustieteilijät.

Pitkällisen vertaisarvioinnin lisäksi taloustieteen journaalit ovat alkaneet viime vuosina panna muutenkin lisää resursseja tutkimusten luotettavuuden arviointiin. Monet tärkeät lehdet vaativat datan ja algoritmien ennakkorekisteröintiä ja lähettämistä julkaisun käyttöön. Monilla merkittävillä julkaisuilla, kuten esimerkiksi American Economic Review’llä, on palkkalistoillaan myös dataeditori.

”Tämä on hyvä asia, vaikka se aiheuttaa tutkijoille paljon töitä. Yksityisyyden suojan takia emme esimerkiksi voi lähettää Tilastokeskuksen yksilödataa journaalin käyttöön, vaan tällöin pitää vain kertoa, mistä he voivat saada käyttämämme datan haltuunsa”, Hyytinen sanoo.

Dataeditorit varmistavat, että tutkijat ovat käyttäneet ilmoittamiaan tietokantoja ja menetelmiä ja pyrkivät toistamaan tutkimuksen teknisessä mielessä varmistaakseen, että käytetyin keinoin todella saadaan ne tulokset, joihin tutkimuksessa on päädytty.

Pieteetillä tehdyn datavarmistuksen tavoite ei sinänsä ole havaita vilppiä, vaikka siinä samassa huijauksetkin voivat paljastua. Datan esirekisteröinnin ja analyysien varmistamisen syy on toistettavuudessa, yhdessä tieteen ihanteista.

TOISTETTAVUUDESTA, VERTAISARVIOINNISTA ja muista hyvistä käytänteistä huolen pitäminen johtaa luotettavampiin tuloksiin. Toistettavuusongelmat eivät tarkoita, ettei tieteeseen voisi luottaa. Ne kyllä muistuttavat siitä, ettei tiede sisällä lopullisia totuuksia, eivätkä varsinkaan yksittäiset tutkimukset. Tieteessä tutkimuksen määrä lisää laatua.

Toinen kysymys on ”suuren yleisön” luottamus tieteeseen. Suomessa tieteeseen luotetaan. Viimeisimmässä, vuoden 2022 Tiedebarometrissa 85 prosenttia vastaajista sanoi luottavansa tieteeseen, 11 prosenttia puolestaan epäili tiedettä jonkin verran tai paljon. Luottamuksesta huolimatta näkemykset ovat polarisoituneet.

Syitä luottaa tieteeseen ovat tieteen jo mainitut ihanteet avoimuudesta yleispätevyyteen. Ne eivät ole väitöskirjatutkija Sofia Blanco Sequeiroksen mukaan pelkkää sanahelinää, vaan tieteen rakenteisiin kudottuja pyrkimyksiä.

Ihmiset sen sijaan eivät ole täydellisiä, eivät aina avoimia eivätkä kriittisyyteen kykeneviä, pyyteettömiä tai omia virheitään reflektoivia.

Tutkimusyhteisön sisällä tiedevilppitapaukset eivät tieteentekoa sen kummemmin horjuta. Sillä jos tiedettä tehdään hyvin, menetelmät kehittyvät entistä paremmiksi ja itseäänkorjaavuus vankistuu. Tiedeyhteisön tutkimusetiikka ja käytänteet eivät estä huijaamista, vaikka sitä vaikeuttavatkin. Tiedevilppi on anomalia, poikkeama, koska ihmiset vain ovat joskus vilpillisiä.

Tieteenfilosofi Inkeri Koskinen kirjoitti blogissaan vuonna 2021, että ”tieteen instituutiot eivät aina tue totuudentavoittelua” aloilla, joilla kokeellista tutkimusta tehdään. Koskinen viittaa Paul E. Smaldinon ja Richard McElreathin artikkeliin, jossa tunnistetaan seuraava ongelmallinen ketju: Rahoittajat haluavat tutkijoiden julkaisevan; tieteelliset lehdet haluavat julkaista jännittäviä löytöjä; lisää rahoitusta saadaan julkaisujen perusteella; nuoret tutkijat oppivat työskentelyn menestyvissä, eli julkaisuja tavoittelevissa ryhmissä.

Vaikka tiede on ihanteellisesti ansioihin perustuvaa, siinä pätevät myös samat huomiotalouden säännöt kuin muuallakin yhteiskunnassa. Tutkijat kilpailevat niukoista resursseista, ja tässä kaikki julkisuus ja erityisesti näyttävät tulokset hyvissä tiedejulkaisuissa auttavat.

”Jos tiedevilppiä haluaa ymmärtää, niin nämä tekijät varmasti osaltaan ajavat tutkijoita myös kyseenalaisiin tekoihin”, sanoo Blanco Sequeiros.

Tutkijat eivät ole täydellisiä, mutta emme ole me muutkaan. Koska tieteen jotkut käytännöt saattavat usuttaa tutkijoita vilppiin, maallikosta tilanne saattaa vaikuttaa suuremmalta rakenteelliselta ongelmalta kuin se onkaan.

PROFESSORI FRANCESCA GINO on joutunut vilppimyrskyn keskellä kollegaansa Arielyä pahempiin vaikeuksiin. Data Coladan paljastusten jälkeen Ginon työnantaja, Harvardin yliopisto, teetti yli tuhatsivuisen selvityksen tämän tutkimuksista ja päätyi toteamaan, että tämä on syyllistynyt tutkimusvilppiin. Sisäinen tutkimus valmistui vuonna 2023, ja Gino on ollut siitä lähtien vapautettuna tehtävistään.

Viimeisimpänä käänteenä Ginoa epäillään myös plagioinnista. Psykologian tutkija Erinn Acland löysi kahdesta Ginon kirjasta useita kohtia, jotka vaikuttivat siteeraamatta kopioiduilta muista lähteistä. Science-lehti on Aclandin analyysin pohjalta tutkinut Ginon tekstejä plagiaatinpaljastusohjelmistoilla ja löytänyt useita epäilyttäviä löydöksiä lisää.

Huomionarvoista on, että yksi plagiaattisyytösten alainen teksti, ”Dishonesty explained” on kirjan luku, jonka Gino on kirjoittanut yhdessä Dan Arielyn kanssa. Science-lehdelle Ariely on tosin sanonut antaneensa kirjoitustyöhön vain taustatukea.

Rehellisyystutkijoiden epärehellisyys on yllättänyt tiedeyhteisön, mutta plagiointi ja tutkimustulosten väärentäminen ovat toisaalta asioita, jotka tieteen käytännöissä tuomitaan selkeästi. Tiedeyhteisö, esimerkiksi juuri Harvard, on ottanut tapahtuneen vakavasti. Nyt Harvard Business School selvittää mahdollisuuksia Ginon irtisanomiseen.

ARIELIN JA GINON tutkimusala, käyttäytymistaloustiede, on tutkimuskentällä kuumaa kamaa. Se tarjoaa parhaimmillaan mielenkiintoisia tuloksia siitä, minkälaiset asiat vaikuttavat käyttäytymiseemme kuluttajina ja kansalaisina.

Taloustieteen sisällä alan tutkimus on varsinainen buumi, sanoo taloustieteen tieteenfilosofiaa tutkiva Jaakko Kuorikoski. Psykologian ja taloustieteen liittoutumiselle tutkimuksessa on myös tilausta. Sen sijaan, että vain oletettaisiin rationaalisesti päätöksiä tekevä yksilö, käyttäytymistaloustieteessä tutkitaan kokeellisesti sitä, mikä käytöstämme ohjaa.

Käyttäytymistaloustieteen suosioon saattaa, ymmärrettävästi, vaikuttaa myös se, että sen tulokset kiinnostavat mediaa ja suurta yleisöä. Herkullisimmillaan saamme uusia ja hyödyllisiä näkökulmia siihen, miksi toimimme niin kuin toimimme.

”Käyttäytymistaloustiede on suosittua toisaalta myös siksi, että se tarjoaa monesti poliittisesti houkuttelevia tuloksia. Esimerkiksi nudge-tutkimukseen perustuva politiikka tuntuu siltä, että tehtäisiin jotain ilman, että tarvitsee turvautua verotukseen tai sääntelyyn”, Kuorikoski sanoo.

Nudge eli tuuppaus viittaa taloustieteilijä Richard Thalerin alun perin kehittämään teoriaan, jonka mukaan hienovaraiset tuuppaukset voisivat saada ihmisten käyttäytymisen kautta aikaan yhteiskunnallisia muutoksia. Thaler voitti taloustieteen Nobelin vuonna 2017. Muista käyttäytymistaloustieteilijöistä nobelisteiksi on yltänyt muun muassa Arielyn oppi-isä, psykologian professori ja bestseller-tietokirjailija Daniel Kahnemann.

On epäilty, että käyttäytymistaloustiede, tai käyttäytymisen tutkimus ylipäätään, saattaisi olla ala, jonka tutkimusaiheet ovat erityisen alttiita datan virhetulkinnoille. Ihmisen käyttäytymisessä on paljon muuttujia, ja julkaisuja varten datasta täytyy saada esiin tuloksia.

JOS TIETEEN TEKEMINEN on muuten pätevällä perustalla, vilppi ei suoranaisesti nakerra tieteenteon uskottavuutta. Esimerkiksi taloustieteen uskottavuutta taloustieteen kentällä osittain toimivien professorien harmilliset vilppitapaukset eivät ole tieteenalan sisällä horjuttaneet. Sen sijaan julkikuvaltaan, yleiseltä luottamukseltaan, taloustiede vaikuttaa kärsivän polarisoituneista maineongelmista.

On niitä ihmisiä, jotka tuntuvat epäilevän taloustiedettä ylimalkaan, sekä niitä, jotka pitävät sen selitysvoimaa ylivertaisena muihin yhteiskuntatieteisiin nähden. Tämä liittynee poliittisiin kantoihin: jos uskoo taloustieteen ohjaavan politiikkaa, muodostuu suhde siihen sen mukaan, pitääkö talousliberaalia politiikkaa toivottavana.

Tieteenfilosofi Kuorikosken mukaan vallalla on harha siitä, että taloustieteellä olisi erityisen paljon yhteiskunnallista valtaa.

”Ei ole kovinkaan paljon näyttöä siitä, että taloustiedettä tai taloustieteilijöitä kuunneltaisiin erityisen paljon, tai että se olisi erityisen vaikuttavaa politiikassa”, Kuorikoski sanoo.

Tieteen käyttöä päätöksenteossa tutkivan Sofia Blanco Sequeiroksen mukaan tieteeseen pitäisi suhtautua neuvonantajana, ei yleispätevänä politiikan ohjenuorana. Politiikassa ja päätöksenteossa on kuitenkin kyse aina myös arvoista ja moraalista.

”Sellainen teknokraattinen ihanne, jossa tutkijat päättäisivät yhteisistä asioista on demokratian kannalta kyseenalainen. Eikä tiedekään ole täysin arvovapaata”, Blanco Sequeiros sanoo.

Silti tieteen etuna on se, että tieteen käytännöissä pyritään minimoimaan arvojen vaikutus. Siksi Blanco Sequeiros pitää suotavana tieteen tulosten informoimaa politiikantekoa.

”Tiede voi antaa päätöksentekijöille perspektiiviä oman kokemuspiirin ulkopuolelta, auttaa näkemään arkijärjen ohi, omia arvoja kyseenalaistaen tai kokonaisuuksien näkökulmasta, mikä on meille ihmisille muuten vaikeata”, hän jatkaa.

Esimerkiksi talouteen nojaavia argumentteja ja perusteluita käytetään politiikassa paljon, ja ne usein ohittavat muun tyyppiset, luonteeltaan vaikkapa moraaliset argumentit. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä taloustieteen kanssa.

Poliittista talouspuhetta ei näkemykseni mukaan useinkaan ohjaa mikään kovin hyvä taloustieteellinen ymmärrys.

”Poliittista talouspuhetta ei näkemykseni mukaan useinkaan ohjaa mikään kovin hyvä taloustieteellinen ymmärrys”, Jaakko Kuorikoski sanoo.

Sen sijaan taloustieteellä on Kuorikosken mukaan paljon valtaa siinä mielessä, että taloustiede luo omaa tutkimuskohdettaan, siis taloutta, voimallisemmin kuin monet muut yhteiskuntatieteet. Kun esimerkiksi rahoitusmarkkinoiden käytännöissä nojataan taloustieteen teorioihin, niistä tulee tavallaan itseään toteuttavia.

Silti Kuorikoski pitää tutkimuskohdettaan luotettavana tieteenalana.

”Mikä olisi edes vaihtoehto? Kyllä taloustiede on hyvin uskottava tieteenala”, Kuorikoski sanoo.

”Julkisesta keskustelusta saa usein kuvan, että valtavirtataloustiede olisi kovin yksimielinen ja yksisilmäinen joukko. Taloustiedettä tutkivana en pidä tätä kritiikkiä reiluna. Valtavirtataloustiede on paljon sirpaloituneempi ja moniäänisempi tieteenala kuin joskus menneinä vuosikymmeninä”, hän jatkaa.

VAIKKA TIEDEVILPPI ei sinänsä vahingoita tiedettä tai tiedeyhteisöä laajemmin, tarkoitukselliset vilppitapaukset ovat aina vakavia.

Uskottavuus ja maine on tieteessä ensisijaisen tärkeää, ja tietoisesta vääristelystä kärähtäminen maksaa tekijälleen helposti hänen uransa.

Vilpistä jää jälkiä. Suurimmat vaikutukset kohdistuvat vilppiin syyllistyneisiin tutkijoihin ja heidän lähipiiriinsä. Uskottavuus ja maine on tieteessä ensisijaisen tärkeää, ja tietoisesta vääristelystä kärähtäminen maksaa tekijälleen helposti hänen uransa. Koska tiedettä ei tehdä yksin, varjo lankeaa herkästi myös läheisten kollegoiden, alaisten ja kanssakirjoittajien päälle.

Pieniä tutkimusaloja vilppi voi muokata laajemminkin. Keinoja asiaan puuttumiseen kuitenkin on, ja ne liittyvät nimenomaan tieteen itsekorjaavuuteen.

Dan Ariely ja Francesca Gino ovat suhtautuneet vilppisyytöksiin kovin eri tavoin. Ariely myönsi virheen ja veti vääristellyn artikkelin pois julkaisusta, mutta pani dataerheet kuitenkin huolimattomuuden, ei valheellisuuden piikkiin. Francesca Gino on kieltänyt kaiken.

Raadollisimmillaan tiedevilpistä saattavat kärsiä sen paljastajat. Gino on nimittäin haastanut Data Colada -blogin ylläpitäjät oikeuteen kunnianlouk­kauksesta. Oikeustaistelussa on kyse siitä, oliko datavilppi objektiivisesti osoitettu vai Data Colada -väen mielipide.

Todisteet näyttävät huonolta Ginon kannalta. Silti oikeusprosessi on pitkä ja kallis. Data Coladan ylläpitäjät ovat turvautuneet, menestyksekkäästi, vertaisrahoitukseen kääriäkseen oikeuskulut kasaan. Vaikka juttu kääntyisi heidän voitokseen, tällaiset pitkälliset oikeusprosessit vähentävät entisestään tutkijoiden intoa etsiä ja julkistaa virheitä saati vilppiä kollegoiden töistä.

Ihmisiin ei voi aina luottaa, eikä siitä pääse mihinkään. Mutta tieteeseen voi, sanovat asiantuntijat.

”Ajattelen tieteenfilosofina, että tieteen luotettavuuden puolesta todistaa sen kiistämätön menestys, vaikka olemmekin niin vajavaisia kuin olemme. Se on aika ihmeellistä”, sanoo Blanco Sequeiros.

Arielyn ja Ginon tiedevilppitapausta on seurattu Data Colada -blogista ja muista medioista, esimerkiksi The New York Timesista, The Atlanticista, The New Yorkerista ja Sciencestä.