Miksi kukaan haluaisi työskennellä taidealalla?
Olen usein kuullut kulttuuri- ja taidealan kollegojeni pitävän harjoittamaansa ammattia parhaana kuviteltavana mahdollisena – jos ei oteta huomioon palkkausta, pitkiä ja epämääräisiä työaikoja, työn raskautta ja haastavuutta sekä yleistä toimeentuloon liittyvää epävarmuutta.
Mikä selittää ihmisten hakeutumisen alalle, jonka harjoittaja kohtaa moisia haasteita?
Monet muusikot, tanssijat ja näyttelijät päätyvät kouluttautumaan alalle harrastuksen kautta. Tyypillisesti jossain vaiheessa vakavaluonteinen harrastus muuttuu vaivihkaa ammatiksi. Mielenkiintoisen tilanteesta tekee se, että heidän harjoittamansa ammatti säilyy monien muiden ihmisten harrastuksena. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa osittain samoista työmahdollisuuksista kilpailee tekijöitä, jotka ovat valmiita suorittamaan työn jopa korvauksetta – puhtaasta esiintymisen ilosta.
Samoista työmahdollisuuksista kilpailee tekijöitä, jotka ovat valmiita suorittamaan työn jopa korvauksetta – puhtaasta esiintymisen ilosta.
Entä jos vastaava tilanne vallitsisi esimerkiksi LVI-alalla? Mitä jos suuri joukko ihmisiä olisi valmis käyttämään vapaa-aikaansa harjoittelemalla putkistojen hitsausta, käyttövesi-, viemäri- ja lämmitysjärjestelmien asentamista sekä ilmanvaihtojärjestelmien mittausta ja tasapainotusta, toivoen hartaasti pääsevänsä esittelemään taitojaan ihmisten ilmoilla sopivan tilaisuuden osuessa kohdalle?
AUSTRALIALAINEN ekonomisti David Throsby on tarkastellut kulttuurialan työmarkkinoiden erityispiirteitä ja esittänyt teoreettisen kehikon, jolla hän pyrkii selittämään voittoa tavoittelemattomien toimijoiden suurta määrää kulttuurialalla. Taloustieteen alalla klassinen yrityksen teoria olettaa yrityksen toiminnan keskeiseksi motivaattoriksi voiton maksimoinnin. Suomessa osakeyhtiölaki toteaa, että yhtiön toiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa osakkeenomistajille, jollei yhtiöjärjestyksessä toisin määrätä.
Throsby (2004) esittää yrityksen hyötyfunktiolle vaihtoehtoisen muodon, jossa yritys (tässä tapauksessa kenties kulttuurialalla toimiva yhteisö tai ammatinharjoittaja) pyrkii voiton lisäksi maksimoimaan tuotteen laadun. Eri toimijat operoivat erilaisilla preferensseillä ja arvostavat liikevoittoa ja tuotteen laatua eri painoarvoilla, mikä Throsbyn mukaan voisi selittää jopa nollavoitoilla toimivien yritysten suurta määrää alalla.
Taidealojen töitä ajatellaan usein tehtävän intohimosta. Tämä intohimo vaikuttaa varmasti siihen, miten taidealan työntekijät ja yrittäjät näkevät työnsä arvon. He saattavat olla valmiita hyväksymään haasteita ja taloudellista epävarmuutta, koska he näkevät työn tekemisen palkitsevana itsessään.
TÄSSÄ KOHTAA VOISIN yrittää uskotella lukijalle, että ratkaisu työhyvinvoinnin ja työssä jaksamisen ongelmiin alalla kuin alalla olisi vain opetella nauttimaan työstään ja näkemään työnsä lopputuloksen itsessään tavoittelemisen arvoisena palkintona.
Näin en kuitenkaan väitä. Jos työstä saatava kompensaatio ei ole riittävä ja työntekijä kokee, että yhteiskunta ei arvosta hänen tekemäänsä työtä, ei hänelle myöskään synny edellytyksiä kokea omaa työpanostaan merkityksellisenä.
KALLE SAARELMA
ammattimuusikko,
taloustieteen maisteriopiskelija
