Maahanmuutto on ikivanha ilmiö, jota suomalaiset poliitikot eivät ole ikinä ymmärtäneet
Maahanmuuttopolitiikka on täynnä uhkia ja mahdollisuuksia, mutta tutkitun tiedon kanssa poliitikkojen toiveilla ei ole ollut juuri mitään tekemistä.
TAMMIKUUSSA 2021 aikakauslehti Image julkaisi henkilökuvan perussuomalaisten kansanedustajasta Riikka Purrasta, joka oli jutun mukaan murtautumassa puolueen eliittiin. Yhdessä jutun kuvista Purra istui kotonaan seinän kokoisen kirjahyllyn edessä. Kuvaaja oli pyytänyt Purraa ottamaan kuvaan jonkin hänelle itselleen merkityksellisen kirjan, ja Purra oli valinnut valkeakantisen teoksen.
Se oli nimeltään Exodus, ja sen oli kirjoittanut Oxfordin yliopiston kehitystaloustieteen professori Sir Paul Collier.
Kirja on julkaistu vuonna 2013 ja siinä Collier esittää kuvauksen maahanmuuton mekaniikasta. Hänestä ratkaisevin käsite on ”sulautumisaste”. Mitä suuremmat ovat erot lähtö- ja saapumismaan välillä, sitä hitaammin maahanmuuttaja sulautuu osaksi uutta kulttuuria.
Jotkut ihmiset sulautuvat koska vain mihin vain, mutta koska maahanmuutto on sosiaalinen ja itseään ruokkiva ilmiö, tulijoita on yhtäkkiä enemmän kuin heitä ehtii integroitua. Syntyy maahanmuuttajadiaspora, joka hidastaa integraatiota entisestään, koska tulijoiden on helppo elää uudessakin maassa ”omiensa” keskuudessa.
Alkaa seurata kulttuurista hajaannusta. Yhteiskunnalliset kuilut syvenevät niin maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä, kantaväestön sisällä kuin eri maista saapuneiden välillä. Lopulta rikkaita maita koossa pitävä keskinäinen luottamus heikkenee – juuri sen tärkeydestä Collier on kirjoittanut myöhemminkin sävyyn, joka on toisaalta nationalistinen mutta toisaalta vasemmistolainen.
Maahanmuuttoa varsinkin köyhistä maista olisi siis hyvä rajoittaa ja hallita: ilman rajoituksia ihmisvirrat vain kasvavat, mitä länsimaiset luottamusyhteiskunnat eivät kestä. Paniikin seurauksena ne alkavat tehdä entistäkin vahingollisempaa maahanmuuttopolitiikkaa.
PASI SAUKKONEN kuuli Collierin kirjasta ystävältään. Teos vie raivon partaalle, kuului tuotelupaus.
Saukkonen on Suomen johtavia maahanmuuttotutkijoita. Tätä nykyä hän työskentelee Helsingin kaupungin erikoistutkijana. Hän on pahoillaan siitä, kuinka epätieteellistä suomalainen maahanmuuttokeskustelu on.
Hän luki silti Collierin kirjan ja kirjoitti siitä blogiinsa vuonna 2017. Hän piti kirjasta, vaikka oli monista asioista eri mieltä. Perusasiat olivat kohdillaan: maahanmuutto on suurten tunteiden ja vähäisen tiedon aihe, jossa nimenomaan tietämättömyys on ajanut ihmiset leireihin.
Paljon puhutaan maahanmuuton hinnasta, vaikka sillä on lopulta aika vähän väliä. Maahanmuuton täsmällisiä vaikutuksia julkistalouteen on vaikea tutkia, mutta konsensus on, että ne ovat vähäisiä. Kyse on maksimissaan prosentista bruttokansantuotetta jompaankumpaan suuntaan. Cambridgen yliopiston taloustieteilijä Robert Rowthorn on linjannut peukalosäännön: fiskaalisilla vaikutuksilla suuren mittakaavan maahanmuuttoa ei kannata perustella tai vastustaa.
Siksi myös Paul Collier ihan oikein painottaa maahanmuuton sosiaalisia vaikutuksia, Saukkonen kirjoittaa blogissaan.Mutta jostakin syystä Collier oli rajannut kirjan käsittelemään vain elintason kohottamiseen pyrkivää siirtolaisuutta. Samoin ihmisryhmien välisen sosiaalisen etäisyyden mittaaminen johtaa suuriin väärinkäsityksiin.
Syntyy nollasummapeli, ikään kuin vaihtoehtoina olisi integroitua täysin tai ei lainkaan, vaikka maailma on paljon monimutkaisempi ja juurtumismekanismit paljon vaikeammin havaittavia. Tämän Collier itsekin myöntää.
”Hän näkee, että maahanmuuttoa tarvitaan ikääntyvissä länsimaissa, mutta se on silti isossa kuvassa kielteinen asia”, Saukkonen sanoo helsinkiläisessä kahvilassa.
”Collierin kirjasta on aika helppo ottaa omaan ajatteluun sopivia yksioikoisia kohtia käyttöön.”
SUOMI ON OLLUT maahanmuuttomaa ainakin 11 000 vuotta, siitä lähtien, kun viimeisin jääkausi loppui. Sen jälkeen täällä ovat liikkuneet niin ihmiset kuin tavaratkin. Eri vauhdeilla, eri volyymein ja eri syistä, mutta liikkuneet yhtä kaikki.
1600-luvulta lähtien Suomi on ollut ennen muuta maastamuuttomaa, kun suomalaisia on lähtenyt milloin Inkerinmaalle ja milloin Delawareen. Suomen teollistuminen ja kaupungistuminen on luotu ulkomaisella tietotaidolla ja pääomilla. Suomenlinna on ollut oman aikansa high-tech-työmaa, Tampere alkoi kehittyä skottilaisen Finlaysonin rahoilla.
Yhä Suomen kansalaisista asuu ulkomailla viitisen prosenttia, mikä on suurempi osuus kuin vaikka saksalaisista.
”Kun talous on leimallisesti asioiden ja ihmisten liikkumista, onko edes mahdollista ajatella suomalaista yhteiskuntaa jotenkin staattisena ja sanoa, että tässä kohdassa tapahtui alkuperäinen suomalaisuus”, kysyy Miika Tervonen.
Tervonen on muuttoliikkeisiin erikoistunut historiantutkija Helsingin yliopistossa, eikä hänestä ole sattumaa, että kansallisvaltiot ovat tuhansia vuosia muuttoliikkeitä nuorempi keksintö. Siksi ajatus maahanmuutosta on siis oikeastaan nationalismin sivutuote, joka toi rajat ylittävät ”toiset” ja heihin liitetyt uhkakuvat osaksi politiikkaa.
”Suomen valtiopäivillä 1800-luvun lopussa juutalaiskysymystä on käsitelty sanankääntein, jotka kuulostavat perussuomalaisilta puhumassa islamisaatiosta”, Tervonen sanoo.
1800-luvun lopussa Yhdysvalloissa pelättiin tosissaan, että saksa syrjäyttää englannin vallitsevana kielenä. 1900-luvun alussa presidentti Woodrow Wilson piti ”tavuviiva-amerikkalaisia” – esimerkiksi Finnish-American – laajemmin uhkana tasavallalle. Vielä 1970-luvulla Ranskassa toisteltiin espanjalaisia halveksuen, kuinka ”Afrikka alkaa Pyreneistä”. Ruotsissa katsottiin kieroon finnjäveleitä, kuten Suomessa ja vähän kaikkialla muuallakin katsotaan nykyään muslimeita.
”Nationalismi itsessään problematisoi muuttoliikkeet, joihin liittyy näkyvä tai kuuluva kulttuurinen ero. Mutta meidän yhteiskuntamme ja hyvinvointivaltiomme on täysin rakennettu kansallisvaltion perustalle. Se on näkökulma, jota ei katoa”, Tervonen sanoo.
”Siksi ongelmafokuksesta on vaikea päästä eroon.”
PASI SAUKKONEN ON koettanut tuputtaa tutkijana vuosikaudet suomalaisille yhtä asiaa, mutta epäonnistunut – ”kutakuinkin katkerasti”.
Asia on niinkin yksinkertainen, että maahanmuutto on täysin normaali yhteiskunnallinen ilmiö. Se nyt vain on tuossa ja sillä selvä.
”Median ja poliittisen keskustelun kautta välittyvä kuva maahanmuutosta ja sen vaikutuksista on paikoin todella kaukana siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu”, hän sanoo.
Kansainväliseen liikkuvuuteen liittyvissä kysymyksissä ei ole oikein mitään kuohuttavaa. Ehkä juuri siksi tutkimustiedon ja julkisen keskustelun välillä ammottaa aukko.
”Tutkitut vaikutukset ovat niin pieniä, etteivät ne kiinnosta mediaa. Sen logiikka on kiinnostunut vain siitä, kuinka maahanmuutto pelastaa tai tuhoaa Suomen”, Saukkonen sanoo.
Hän jakaa nykyisen julkisen maahanmuuttokeskustelumme osallistujat kolmeen: peesaajiin, ruikuttajiin ja väistelijöihin.
Peesaajat tarjoavat light-versiota kansan tahtomasta maahanmuuttovastaisuudesta. Ruikuttajat huutelevat omasta poterostaan ihmisoikeussopimuksista ja rasismista, mutta harvemmin tarjoavat keskusteluun mitään uutta, omaa ja konkreettista. Suurin ryhmä ovat väistelijät, jotka ovat todenneet, että aihe on liian myrkyllinen tai monimutkainen, että se kiinnostaisi heitä tai siihen kannattaisi tarttua.
Persupiireissä ollaan nykyään perehdytty tähän asiaan kaikkein parhaiten, mikä kertoo aika paljon muista puolueista.
”Persupiireissä ollaan nykyään perehdytty tähän asiaan kaikkein parhaiten, mikä kertoo aika paljon muista puolueista”, Saukkonen sanoo.
KUTEN MUITAKIN normaaleita yhteiskunnallisia ilmiöitä, maahanmuuttoa on tietenkin tutkittu vaikka kuinka. Vuosikymmenten ajan, Suomessa ja ulkomailla.
Yhden perusteellisen katsauksen siihen, mitä maahanmuutosta tiedetään ja mitä ei, löytää Hein de Haasin vuonna 2023 julkaistusta kirjasta How Migration Really Works. Siinä de Haas purkaa perusteellisesti 22 maahanmuuttoon liittyvää harhaa.
De Haas on Amsterdamin yliopiston sosiologian professori, Oxfordin yliopiston siirtolaisuusinstituutin entinen johtaja ja Euroopan meritoituneimpia maahanmuuttotutkijoita.
Hänestä maahanmuuttoon pitäisi suhtautua kuin markkinatalouteen: siinäkin on hyvät ja huonot puolensa, mutta ei kukaan täysjärkinen tarjoa ratkaisuksi huonoihin puoliin koko markkinatalouden lopettamista.
De Haasin mukaan maahanmuuttoa määrittää ennen kaikkea yksi voima: työvoiman kysyntä.
Ihmiset päätyvät sinne, missä he kuulevat olevan töitä, ja tekevät sen joko laillisesti tai laittomasti, mutta rationaalisen harkinnan jälkeen eivätkä kadu päätöstään kuin harvoin.
Työvoiman kysyntää taas lisää talouskasvu. Monissa maissa nettomaahanmuuton käyrät noudattelevat noin puolen vuoden viiveellä talouskasvun käyriä.
Ilmiselvä syy Yhdysvaltain presidentinvaalitulosta määritelleelle ”rajakriisille” oli, että maan talous on ollut tulikuuma pandemiaelvytyksen jäljiltä, de Haas kirjoittaa.
TALOUSTIETEEN NOBEL-PALKINNON vuonna 2019 voittaneet professorit Abhijit Banerjee ja Esther Duflo ovat ihmettelevät Good Economics for Hard Times -hittiteoksessaan, että on oikeastaan ihme, miten harva ihminen haluaa muuttaa maasta toiseen paremman elämän perässä.
Mutta ymmärtäähän sen. Jos jo Kainuusta pääkaupunkiseudulle töiden perässä muuttaminen on monille ylitsepääsemätön rasti – pitäisihän kotiseutu jättää taakse – miksi kummassa kukaan haluaisi saapua Intiasta pimeään Pohjolaan.
Samaan tapaan de Haas muistuttaa, että maahanmuuttajien osuus koko maailman väestöstä on pysynyt 1960-luvulta lähtien samalla noin kolmen prosentin tasolla. Silloin muutettiin itä–länsi-suunnassa, nyt etelästä pohjoiseen. Suurinta liikkuvuus on silti samapalkkaiselta alueelta toiselle, Yhdysvalloista Kanadaan tai Saksasta Alankomaihin tai vaikka Suomen Lapista Norjaan.
Pakolaiset ovat muuttoliikkeiden kokonaisuudessa pari pisaraa meressä, traaginen sivulause kokonaisuudessa. Heitä on kaikista maailman siirtolaisista yhteensä kymmenesosa. Tästä kymmenesosasta 80 prosenttia jää naapurimaihin ja 85 prosenttia kehittyviin maihin. Määrä on aina elänyt sotien mukaan, mutta toisin kuin arkijärki ehkä sanoisi, viime vuosikymmenten kuluessa sodat ovat vähentyneet ja lieventyneet.
Tutkimuksissa luonnonmullistukset ovat vain harvoille syy luopua rakkaasta kotiseudustaan.
Ilmastopakolaiset tuskin muuttavat tilannetta, vaan de Haas pitää aihetta tarkoitushakuisena populismina joko ilmastotoimien puolesta tai pakolaisia vastaan. Ilmastokriisi voi kiihdyttää kaupungistumista, mutta varsinainen uhkakuva on, että se jättää köyhien maiden köyhimmät ihmiset ansaan alati heikkeneviin olosuhteisiin. Tutkimuksissa luonnonmullistukset ovat vain harvoille syy luopua rakkaasta kotiseudustaan.
Niin ikään virheellistä on ajatella, että maahanmuutto olisi seuraus globaalista eriarvoisuudesta, jota erinäiset veto- ja työntovoimatekijät ajaisivat kohti tasapainoa. Lähtömaissa muuttoliikkeitä ei luo kurjuus vaan kehitys. Köyhimmistä maista esimerkiksi Saharan eteläpuolelta poismuutto on vähäistä, sillä ihmisillä ei ole rahaa tai kykyjä niin valtaviin elämänmuutoksiin.
Vaan kun maa alkaa vaurastua, myös maastamuutto lisääntyy. Suhteessa maan väkilukuun eniten ihmisiä on aina lähtenyt inhimillisen kehityksen indeksin keskivaiheen maista: 1900-luvun kuluessa Italiasta, Irlannista ja Suomesta ja nykyään Turkista, Intiasta ja Filippiineiltä.
Lisäksi lähes kaikki maahanmuutto tapahtuu laillisesti. Laiton maahanmuutto on ongelma lähinnä Yhdysvalloissa. Sielläkin laittomasti olevista pääosa on tullut maahan laillisesti mutta jäänyt yli viisuminsa, koska työlle on ollut kysyntää. (Laittomasti maassa olevat ovat eräänlaisia antivapaamatkustajia: he maksavat monia veroja arjessaan saamatta niille vastinetta ja tekevät kaikkein vähiten rikoksia.)
Sosiaaliturvan määrän ja laadun vaikutuksista maahanmuuttoon ei ole yhdenmukaista tieteellistä todistusaineistoa. Teorian ”sosiaalitoimistoista” vetovoimatekijänä kehitti yhdysvaltalaisekonomisti George Borjas 1990-luvun lopulla. Siitä lähtien sitä on yritetty todistaa tuloksetta. Myös Borjasin teoriaa tukevien tulosten mukaan vaikutus on korkeintaan hyvin vähäinen. (Sattumalta vaatimattoman sosiaaliturvan Yhdysvallat on maailman halutuin maa muuttaa – ei Suomen hyvinvointivaltio.)
Ja toisin kuin Paul Collier arvioi, ei ole kyetty tieteellisesti todistamaan, että maahanmuuttajien määrä heikentäisi yhteiskunnan sosiaalisia pääomia ja sisäistä luottamusta, De Haas kirjoittaa. Se sen sijaan on todistettu, että eriarvoistuminen ja kasvaneet tuloerot rapauttavat niitä.
ONGELMAT ALKAVAT siitä, että poliitikot eivät suostu myöntämään näitä perusperiaatteita. Silloin he päätyvät tyypillisesti lisäämään maahanmuuton ongelmia vastustamalla niitä – ilman, että mikään muu muuttuisi.
De Haasin mielestä maahanmuuttokysymys on ennen muuta poliittinen kriisi, peliä ja semantiikkaa, jolla ei ole juuri tekemistä muuttoliikkeiden kanssa. Se on trilemma, jonka kolmesta kohdasta pitää valita kaksi: taloudellinen avoimuus, maahanmuuton vähentäminen kansan miellyttämiseksi tai ihmisoikeudet.
Eurooppalainen ratkaisu on ollut ottaa kaksi ensimmäistä, siis de Haasin sanoin ”rajateatteri”, jolla poliitikot suojelevat itseään pakolaisten kustannuksella. Se toimii kuitenkin vastoin tarkoitustaan. EU:n ulkopuolisen maahanmuuton kasvutrendi on seuraillut rajapolitiikan kiristyksiä, de Haas esittelee. Paradoksi johtuu hänen mukaansa yllättävistä käyttäytymisvaikutuksista lähtömaissa: prosessin vaikeus saa yrittämään entistä kovemmin. On käynyt kuin DDR:ssä, jossa autopula lietsoutuikin pakkomielteeksi autoihin.
Samalla kasvaa pysyvä maahanmuutto, koska mahdollisuus kulkea edestakaisin rajojen yli vaikeutuu, eikä Eurooppaan töiden perässä muuttaneen kannata enää palata komennuksen jälkeen kotiin.
Valtiot kuitenkin tietävät olevansa täysin riippuvaisia maahanmuuttajista.
Vauhdilla vanhenevassa Italiassa oikeistopopulistinen pääministeri Giorgia Meloni on vetänyt EU:ta myöten kovinta mahdollista linjaa turvapaikanhakua vastaan.
Samaan aikaan hän kuitenkin puolitoistakertaisti EU:n ulkopuolisten työviisumien määrän vuosiksi 2023–2025 – ja silti yritysten jättämiä viisumihakemuksia oli vielä neljä kertaa sitäkin enemmän.
LOKAKUUN LOPUSSA Tilastokeskus julkaisi uuden väestöennusteen. Edellisessä ennusteessa Suomen väestömäärä oli kääntymässä laskuun vuonna 2033, mutta nyt hätä oli ohi.
Väestö olisikin jatkamassa kasvuaan. 2070-luvulla meitä olisi jopa 6,5 miljoonaa.
Ennuste pohjasi nimenomaan maahanmuuttoon – 40 000 Suomeen muuttavaan ihmiseen joka vuosi. Vuosi 2015 on ollut viimeinen vuosi, kun Suomessa syntyi enemmän suomalaisia kuin täällä kuoli.
Tilastokeskuksen ennuste oli piste-ennuste. Se pohjasi nykyisenkaltaisena jatkuvaan tilanteeseen ja vieläpä sirotteli muuttajia toiveikkaasti ympäri Suomen pikkukuntia.
Perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkelä kiirehtikin heti torppaamaan ennusteen, ja Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Teemu Muhonen kirjoitti, että Mäkelä on kenties oikeassa.
Myöskään Hein de Haas ei pidä maahanmuuttoa ihmelääkkeenä, joka pelastaa vanhenevat läntiset valtiot ja niiden talouden.
Sen näkee Suomenkin ennusteesta: 40 000 vuosimuuttajan luku on optimistinen, mutta sekin riittää vasta pitämään väestön kasvussa.
Samaan aikaan huoltosuhde syöksyy. Työvoiman ulkopuolella olevia suomalaisia on koko ajan enemmän suhteessa työikäisiin. Jos huoltosuhde haluttaisiin lukita edes nykyiselle, kroonisen hoitajapulan tasolle, tulijoita pitäisi olla monin verroin enemmän. Siis täysin mahdoton määrä.
Toimittajat kysyvät kerta toisensa jälkeen Pasi Saukkoselta tällaisista luvuista: mikä on riittävä maahanmuuton taso?
Saukkosta se lähinnä ärsyttää. Luvut ovat mekanistisia, eivätkä keskity oikeisiin asioihin. Siihen, työllistyvätkö Suomeen tulleet ihmiset heti. Ottavatko he perheenjäseniä mukaansa ja jos, miten nämä työllistyvät? Miksi Suomeen muuttavat ihmiset haluaisivat asumaan muualle kuin muutamaan suurimpaan kaupunkiin? Ja ennen kaikkea: pysyvätkö he Suomessa, ja jos kyllä, minne he asettuvat ja sijoittuvat?
SAUKKOSEN MIELESTÄ Suomen maahanmuuttopolitiikka on ollut yhdellä tapaa jo pitkään epäonnistunutta. Meillä ei ole ymmärretty, ettei Suomi oikeasti kiinnosta moniakaan ihmisiä.
Matti Vanhasen hallitus otti vuonna 2006 ensimmäistä kertaa myönteisen kannan työperusteiseen maahanmuuttoon. Käytännön toteutus kuitenkin uupui.
”Oli jo vuosituhannen alussa päivänselvää, että me ymmärsimme joitain asioita täysin pieleen”, hän sanoo.
Niihin aikoihin Tanska ja Alankomaat alkoivat kiristää turvapaikkapolitiikkaansa ja vaikeuttaa perheenyhdistämisiä, mutta Suomessa ei hoksattu, että turvapaikkapolitiikka on vain osa laajempaa maahanmuuttopolitiikkaa.
Samaan aikaan Tanska ja Alankomaat rekrytoivat aggressiivisesti ulkomaisia työntekijöitä. Ne olivat ymmärtäneet olennaisen. Ennen pitkää oma väestö alkaisi varmaankin vähentyä, mutta jo ennen sitä se olisi niin vaurasta ja koulutettua, ettei sille enää kelpaisi mikä tahansa työ.
Suomen hallitusten maahanmuutto-ohjelmat ovat olleet ihan kauheaa luettavaa.
”Suomen hallitusten maahanmuutto-ohjelmat ovat olleet ihan kauheaa luettavaa. Juuri koskaan valmisteluissa ei ollut yhtään hallinnon ulkopuolista asiantuntijaa mukana. Niissä puhutaan vain maakuvasta. Ulkoasiainhallinto pitää Suomi-sivustoja, ja sen pitäisi riittää. Se oli ihan absurdia. Jo tuolloin kritisoin, että Suomen kaltaisen maan pitää ihan oikeasti tehdä töitä saadakseen haluamiaan osaajia”, Saukkonen sanoo.
EU:n itälaajentuminen toi Tanskaan ja Norjaan työtä tekevää väestöä varsinkin Puolasta, Liettuasta ja Romaniasta. Suomi sen sijaan hankki ammattiyhdistysliikkeen johdolla poikkeusluvan viivyttää työvoiman vapaata liikkuvuutta eikä ole vieläkään purkanut tarveharkintaa.
Suomen toiveet työperäisestä maahanmuutosta liittyvät nimenomaan ”huippuosaajiin”, vaikka Hein de Haasin mukaan merkittävin osa työn perässä muuttamisesta on suorittavan työn perässä muuttamista. Uusin maihin tullaan töihin tehtäviin, jotka vaativat erikoisosaamista, mutta harvemmin korkeakoulutusta.
Lääkärit, insinöörit ja johtajat ovat muuttajien vähemmistö, sillä niin kauan kuin he eivät ole äärimmäisen erikoistunutta työtä tekevää globaalia ”expat-eliittiä”, heillä on harvemmin syitä jättää hyviä uranäkymiä kovaa kehittyvissä kotimaissaan.
Suomessakin vain joka kymmenes viime vuosina myönnetty työlupa on annettu ”huippuosaajille” – ja heitä jos joitain on vaikea pitää täällä. Suomeen 10 vuoden aikana muuttaneista intialaisista, joiden hurjaa keskipalkkaa on ihasteltu Helsingin Sanomia myöten, puolet on jo muuttanut pois.
”Se itsessään, että Suomeen tulee ulkomailta työikäistä väestöä, ei kestävyysvajetta korjaa, koska tulijoiden enemmistö ei koulutus- ja osaamistasoltaan vastaa kotimaista työvoimaa”, Riikka Purra kirjoitti Helsingin Sanomiin lähettämässään yleisönosastokirjoituksessa marraskuussa.
Muuttoinnokkain väki on tosiaan heitä, joita poliitikot harvemmin toivovat: muurareita, taksikuskeja, suutareita, rakennusmiehiä ja bussikuskeja. Sairaanhoitajille sentään olisi ottajia.
Eikä Suomeen ole oikein koskaan muuttanut näitä suorittavan työn tekijöitäkään suurissa määrin muualta kuin Virosta tai Venäjältä – ja nyt Filippiineiltä – mutta Saukkonen pelkää nykyisen ilmiön olevan väliaikainen, kuten se oli vuosituhannen alussa Norjassa ja Tanskassa.
Pula työntekijöistä on Suomessa totta jo nyt, väestön vanhetessa entistäkin enemmän, mutta sekään ei tunnu olevan riittävä vetovoimatekijä.
Saukkosen mielestä Suomessa on ennen kaikkea jäänyt ymmärtämättä, millaisten maiden kanssa me käymme kilpailua työntekijöistä: esimerkiksi Ruotsin, Tanskan, Norjan ja Alankomaiden. Ne ovat varsin hyviä maita: vauraita, turvallisia ja ennen kaikkea Suomea kansainvälisempiä. Toisaalta Suomen huoltosuhde on niistä heikoin.
Siihen liittyy Saukkosen mukaan kohtalonkysymys: ”Kuinka Suomi onnistuu nostamaan itsensä tässä porukassa niin, että Pohjois-Eurooppaan haluavat ihmiset valitsevat tämän pohjoisen, perifeerisen ja tuntemattoman maan eivätkä Tanskaa tai Irlantia?”
MONIKULTTUURISUUS ON epäonnistunut, kuuluu yksi eurooppalaisen maahanmuuttopolitiikan tunnetuimmista iskulauseista.
Sitä ovat toistelleet niin Saksan entinen liittokansleri Angela Merkel, Ranskan entinen presidentti Nicolas Sarkozy kuin Britannian entinen pääministeri Boris Johnsonkin. Päälle kotimaiset perussuomalaiset poliitikot ja heidän peesaajansa.
Monikulttuurisuuden tausta on Saksassa, ja se on tosiaan ollut huonoa maahanmuuttopolitiikkaa, eräänlaista ”light-apartheidia”, kirjoittaa Hein de Haas. Syy on se, että alkujaan ”multikultia” ei ollut edes suunniteltu edesauttamaan muuttajien integroitumista, vaan heidän paluutaan kotimaahansa. Aina vuosituhannen vaihteeseen asti miljoonia ihmisiä pidettiin väliaikaisina vierastyöläisinä, jotka eivät olisi Saksassa pysyvästi, saati saksalaisia. Siksi heidän ”erilliskulttuuriaan” koetettiin ylläpitää. Luotiin maahanmuuttajien omia koululuokkia ja tuettiin heidän lähtömaihinsa tiiviissä yhteydessä olevia uskonnollisia järjestöjä.
Ennen pitkää monikulttuurisuuspolitiikasta tuli yleiseurooppalainen maahanmuuttomyönteisyyden symboli, joka kuitenkin hidasti integraatiota ja lisäsi segregaatiota. Syntyi ilmiö, josta Paul Collierkin varoitti. Hyvät aikeet tekivät suvaitsevaisuudesta sietämistä, ylläpitivät alentavia mielikuvia maahanmuuttajista paapottavina toisina ja saivat poliitikot sivuuttamaan heidän oikeat sosiaaliset ongelmansa.
Kaikkein tehokkain integrointiväline on kansalaisuus tai lupaus siitä.
Silti de Haas on sitä mieltä, että pitkällä aikavälillä maahanmuuttajien integraatio on ollut merkittävä onnistuminen. Siihen ei tarvita taikatemppuja: mahdollisuuksia työntekoon pitää helpottaa sekä syrjintää ja varsinkin rekrytointisyrjintää ehkäistä. Kaikkein tehokkain integrointiväline on kansalaisuus tai lupaus siitä.
Suomessa tehdyissä tutkimuksissa nähdään, että kielikursseja, työharjoitteluja ja muuta vastaavaa sisältäviin kotoutumissuunnitelmiin vuosituhannen vaihteessa osallistuneiden maahanmuuttajaperheiden tulotaso nousi merkittävästi korkeammaksi kuin niiden, jotka eivät osallistuneet. Sittemmin on saatu selville, että kotoutumissuunnitelmien hyödyt kanavoituvat myös heidän lapsilleen.
Pasi Saukkonen sanoo, että maahanmuuttopolitiikan epäonnistumiset näkyvät tyypillisesti toisessa polvessa – siis maahanmuuttajaperheisiin Suomessa syntyneissä lapsissa. He ovat herkästi paitsi köyhiä, myös juurettomia, kahden maan ja kulttuurin välissä.
Maahanmuuttopolitiikan epäonnistumiset taas ovat tyypillisimmin kaupunki- ja sosiaalipolitiikan epäonnistumisia. Sitä painottaa myös toimittaja Diamant Salihu ruotsalaista jengirikollisuutta käsittelevässä kirjassaan Kunnes kaikki kuolevat. Hinta 1960-luvun lopun miljoonaohjelmassa Tukholman laitamille rakennetuista jättilähiöistä ja niiden palveluiden myöhemmästä kurjistamisesta on ollut kova.
”Tukholman satelliittimainen kaupunkirakenne ja miljoonaohjelma olivat siemeniä sosiaalisille ongelmille, joita olisi varmasti syntynyt ilman suurta maahanmuuttoakin”, Saukkonen sanoo.
Ruotsissa asuvien ulkomaalaistaustaisten lasten köyhyysriski oli vuonna 2016 peräti 58,1 prosenttia, mistä se on laskenut 41,5 prosenttiin vuonna 2022. Suomessa sama riski on 24,2 prosenttia.
Hein de Haas näkee etnisten vähemmistöjen keskittymät pikemminkin heidän työllisyyttään edistävinä ja voimauttavina niin kauan, kun ihmiset muuttavat niihin vapaaehtoisesti eivätkä olosuhteiden pakosta Ruotsin tavoin. Suurissa kaupungeissa enklaaveja on sitä paitsi ollut aina: Lontoon Brick Lanen moskeija on ollut aiemmin synagoga ja sitä ennen kappeli.
Ennen kaikkea maahanmuuttopolitiikka on luokkapolitiikkaa. Luokka selittää niin integraatiovaikeudet kuin yliedustuksen rikostilastoissa.
Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATTin vuonna 2014 julkaisemassa raportissa todetaan, että perhetaustan huomioiminen hävittää lähes kaikki erot maahanmuuttajanuorten ja kantaväestön väliltä.
Hein de Haasin mielestä maahanmuuttajarikollisuuteen pitäisi suhtautua duunaririkollisuutena, koska pääosa maahanmuuttajista on duunareita ja jatkossa yhä suurempi osa duunareista on maahanmuuttajia. He ovat kuitenkin keskimääräistä kuuliaisempia, sillä usein he ovat perinteisiä arvoja kunnioittavien maiden poikkeusainesta, jolla saattaa olla vieläpä pelissä esimerkiksi kansalaisuus. Useissa Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa on huomattu, että maahanmuuttajien suuri määrä laskee asuinaluetasolla varsinkin väkivaltarikollisuutta.
Ylipäätään länsimaissa rikollisuus on laskenut, vaikka maahanmuuttajaväestö on samanaikaisesti kasvanut. Suomessa kokonaisrikollisuuden trendi on ollut laskeva 1990-luvun alusta lähtien. Myös meillä pienituloisin 20 prosenttia väestöstä tekee enemmän rikoksia kuin kaikki muut yhteensä ja pienituloisin kymmenys vielä yli tuplasti enemmän kuin toiseksi pienituloisin.
VUONNA 1980 Fidel Castro ilmoitti kuubalaisille, että nyt saatte lähteä Yhdysvaltoihin. Moni lähti ja päätyi Miamiin. Syntyi tutkimusasetelma, jota taloustieteen Nobelin vuonna 2021 saanut David Card maineikkaasti hyödynsi.
Cardin tutkimustulos oli, etteivät parin kuukauden aikana Miamiin paremman elämän perässä lähteneet yli satatuhatta kuubalaista juuri ”vieneet työpaikkoja” tai heikentäneet palkkatasoa.
Asetelma on maahanmuuton taloustieteen kuuluisimpia. Sittemmin samankaltaisia tilanteita on löydetty muuallakin: Valtava muuttoaalto hajoavasta Neuvostoliitosta Israeliin saattoi jopa nostaa Israelissa jo asuneiden ihmisten palkkoja. EU:n itälaajentumisen jälkeen norjalaisten ja suomalaisten maalareiden tulot ja työllisyys kasvoivat hitaammin verrattuna sähkömiehiin, joiden kanssa maahanmuuttajien on muodollisten pätevyysvaatimusten kanssa vaikeampi kilpailla.
”Laskeeko maahanmuutto siis jo maassa asuvien palkkoja ja työllisyyttä? Riippuu siitä, kenestä on kyse ja keitä tulee. Onko heillä samanlaisia taitoja kuin minulla vai ei? Näyttäisi siltä, että suurimmalle osalle ihmisistä maahanmuuttajat eivät muodosta suoraa kilpailua, vaan he pikemminkin täydentävät natiivien osaamista”, sanoo Aalto-yliopiston taloustieteen professori Matti Sarvimäki.
Hän on tutkinut maahanmuuton taloustiedettä ja ollut tekemässä edellä mainittuja VATTin raporttia sekä kotoutumissuunnitelmien toimivuutta käsitteleviä tutkimuksia.
Hänestä ei kuitenkaan ole järkevää pohtia, mitä maahanmuutto ”tekee Suomelle”, koska sen vaikutukset jokaiseen ihmiseen ovat yksilöllisiä. Merkittävimmät vaikutukset eivät myöskään synny julkistalouden tai palkanmuodostuksen kautta. Siksi Sarvimäki haluaa puhua kuluttajan ylijäämästä.
Kuluttajan ylijäämällä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihminen saa jonkin hyödykkeen halvemmalla kuin olisi ollut siitä valmis maksamaan. Sitä syntyy myös silloin, kun markkinoille tulee uusia palveluita tai tuotteita.
Maahanmuutto hyödyttää varsinkin vauraita, jotka voivat käydä ravintoloissa ja palkata siivoojia – ja näin voittavat itselleen vapaa-aikaa ja hyvinvointia.
Ilman maahanmuuttajia lounaalle tuskin pääsisi mahtavaan intialaiseen ravintolaan, siivoojista ja taksikuskeista olisi nykypalkoilla varmaankin pulaa. Hein de Haas kirjoittaa, kuinka maahanmuutto hyödyttää varsinkin vauraita, jotka voivat käydä ravintoloissa ja palkata siivoojia – ja näin voittavat itselleen vapaa-aikaa ja hyvinvointia. Sarvimäki huomauttaa, että yhtä lailla ylijäämää syntyy lähiöpitseriassa, jonka asiakaskunta ei välttämättä ole hyvin toimeentulevaa.
Mutta kaikkein eniten Sarvimäki pohtisi ulkomaalaista lähihoitajaa.
”Hänen luomansa hyvinvointi syntyy siitä, että vanhukset ja sairaat saavat inhimillistä hoitoa”, Sarvimäki aloittaa.
”Kysymys on, hoitaisiko niitä ihmisiä joku toinen ilman sitä lähihoitajaa. Ehkä, mutta aika todennäköisesti palvelun taso laskisi. Vähintään ulkomaalaisen hoitajan korvaava ihminen olisi pois lopulta jostakin muualta.”
Lopulta maahanmuutto on siis preferenssikysymys, ainakin taloustieteilijälle. Jos haluaa Suomen olevan tietynlainen, suomalainen, pitää miettiä, mistä kaikesta maahanmuuton tuomasta ylijäämästä olisi valmis sen nimissä luopumaan. Ravintoloista? Wolt-kuskeista? Hoitajista?
Jos julkista taloutta miettii, kotoutumiskoulutukset maksavat itsensä nopeasti takaisin, eli niistä ei ainakaan kannata leikata – toisin kuin hallitus on aikeissa tehdä. Samoin tiedetään, että maahanmuuttajien nopea työllistyminen hyödyttää suurta osaa suomalaisista. Mutta jos paremman kotoutumiskoulutuksen saanut maahanmuuttaja alkaakin kilpailla kanssasi samoista työpaikoista, ehkä työllistymistoimia voi sillä perusteella vastustaakin.
Myös kulttuuriset kysymykset merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Jos jokin edistäisi maahanmuuttokeskustelua, niin kyky sanallistaa näitä preferenssejä.
”Jos jollekin on todella tärkeää, että Suomessa ei asu maahanmuuttajia, niin ehkä hän on valmis luopumaan niistä asioista, joita maahanmuuttajat tänne tuovat”, Sarvimäki sanoo.
Ihmisten preferenssit tietenkin vaihtelevat. Tehtiin niin tai näin, joku on aina tyytymätön maahanmuuttopolitiikkaan, mutta siinä ei pitäisi olla mitään pelättävää.
”Se on täysin normaali osa demokraattista yhteiskuntaa. Olemmehan me erimielisiä myös monesta muusta asiasta.”
HOLLANTILAINEN sosiologi Jan Willem Duyvendak on argumentoinut, että syy uhkakuviin kulttuurisesta moninaisuudesta löytyy oikeastaan kulttuurisesta yhdenmukaistumisesta. Toisin kuin aidosti monikulttuurinen globaali etelä, kansallisylpeät länsimaat ovat koko ajan samankaltaisempia: kaupallisia ja amerikkalaisia. Siksi vähäiseenkin erilaisuuteen suhtaudutaan niin vihamielisesti.
Ja nimenomaan erilaisuutta maahanmuutto luo. Ennen kaikkea se on aistien kysymys. Jatkuvista peloista huolimatta yhteiskuntajärjestelmät ja valtiomallit eivät ole ihmisten tulemisesta ja menemisestä muuttuneet. Sen sijaan maailma muuttuu katukuvassa. Silmien, nenän ja suun tasolla, kuten se on aina tehnyt.
Jos tätä muutosta ei kestä, vaihtoehtoja on Hein de Haasin mukaan vain yksi. Kun ajaa valtiontalouden seinään, työvoiman kysyntä romahtaa ja lopulta loppuu maahanmuuttokin.
Jos ajatus ei kutkuta, ei voi kuin odottaa ja tehdä parhaansa syrjinnän vähentämiseksi ja työllistymisen helpottamiseksi.
Sillä jonakin päivänä heistäkin tulee meitä, jotka alkavat valittaa niistä muista, jotka tulevat tänne. Silloin integraatio on onnistunut.
Riikka Purra ei halunnut antaa T&Y:lle haastattelua aikatauluihinsa vedoten.
