Hyvinvointivaltio sai alkunsa pelistä, jossa olisi voinut käydä toisinkin
RUOTSIN KESKUSPANKKI myönsi tänä vuonna taloustieteen palkinnon Alfred Nobelin muistoksi tuiki tärkeästä ja ajankohtaisesta kysymyksestä: miksi toiset maat onnistuvat ja toiset epäonnistuvat luomaan vaurautta? Palkinnon saivat Daron Acemoğlu, Simon Johnson ja James Robinson. Heidän tutkimustensa suurin ansio on siinä, että niissä mennään talouskasvun, vaurauden ja hyvinvoinnin juurisyihin, nimittäin yhteiskunnan instituutioiden toimivuuteen.
Aihe on tähdellinen maassamme, jossa pohditaan kuumeisesti konsteja talouskasvun kiihdyttämiseksi. Entinen presidenttimme Urho Kekkonen tarjosi 1950-luvulla keinoksi malttia olla kuluttamatta eli säästämistä. Kun säästämällä synnytetty vauraus kanavoidaan investoinneiksi koneisiin, laitteisiin ja muuhun tuotantopääomaan, talous lähtee vahvaan kasvuun – niin ajatus kulki.
Tuolloin tuore uusklassinen kasvututkimus antoi ajatukselle teoreettista tukea: kansantalouden tuotanto kasvaa, kun tuotantokapasiteetti kasvaa. Kekkosen aikainen empiirinenkin tutkimus antoi tuolle ajattelulle tukea. 1960- ja -70-lukujen aineistoista nimittäin nähdään, että kansantalouden säästämisasteen ja tuotannon kasvun välillä on vahva positiivinen korrelaatio. Sen sijaan myöhemmissä aineistoissa korrelaatio on kadonnut. Selitys on globaalit pääomamarkkinat. Kannattaviin investointeihin näyttää aina jostain löytyvän rahoittajia, jos ei kotimaasta niin ulkomailta.
TALOUDEN KASVUTUTKIMUS on harpponut Kekkosen ajoista paljon eteenpäin. Nykyisin korostetaan yrityksissä tehtäviä panostuksia uusien tuotteiden ja tuotantotapojen kehittämiseen, eli innovointiin sekä sen kannusteisiin ja edellytyksiin. Onnistuneen innovaation jälkeen yrityksen kannattaa kasvattaa tuotantokapasiteettia investoinneilla. Investoinnit eivät ole kasvun lähde vaan pikemminkin innovoinnin seuraus.
Innovointiympäristö on siis olennainen. Acemoğlu, Robinson ja Thierry Verdier tarkastelevat kahdenlaisia tapauksia:
Joihinkin maihin on saatettu valita innovaatioille otollinen ”armottoman kapitalismin” institutionaalinen ympäristö. Yrittäjillä on kovat kannusteet tehdä radikaaleja innovaatioita. Maan tuottavuus on kansainvälisessä eturintamassa. Toisaalta tällaisissa maissa eriarvoisuus on suurta, eikä yhteiskunnallinen hyvinvointi ole välttämättä optimissaan, tutkijat toteavat.
Toisissa maissa on valittu ”pehmeä kapitalismi”. Tuloeroja tasoitetaan, ja kansalaisille tarjotaan sosiaalivakuutuksia epävarmuuksien varalta. Näissä maissa syntyy vähemmän radikaaleja innovaatioita kuin kovassa kapitalismissa, mutta niissä hyödynnetään jatkuvasti eturintaman maissa tehtyjä teknologisia edistysaskeleita. Vauraudessa pehmeän kapitalismin maat ovat hieman kärkeä jäljessä, mutta hyvinvoinnissa ne saattavat olla kärjessä. Ne ovat eräänlaisia hyvinvoinnin vapaamatkustajia.
Esimerkkinä perhmeän kapitalismin mallista tutkijat mainitsevat Skandinavian maat. Niissä innovoidaan enemmän kuin muissa Euroopan maissa. Markkinat ovat dynaamiset ja kansalaiset hyvinvoivia. Suomi ei ole Skandinavian maa, mutta kuuluu tähän maajoukkoon. Usein sanotaan, että näiden maiden kansalaiset ovat kaikki jonkin sortin sosiaalidemokraatteja. He arvostavat hyvinvointivaltion tarjoamia julkisia palveluita, mutta toisaalta uskovat myös sen kykyyn luoda kasvun edellytyksiä.
Tutkimusten mukaan ihmiset ovat näissä maissa tyytyväisiä elämäänsä ja luottavat sekä toisiinsa että valtioon.
MITEN NÄISSÄ MAISSA on päädytty ”sosiaalidemokratiaan”? Acemoğlu, Robinson ja Ragnar Torvik tarkastelevat asiaa formaalisti. Aikanaan silloinen eliitti ja kansalaiset kävivät pelin yhteiskuntamallin valinnasta. Tutkijat tunnistavat kamppailusta erään nivelkohdan. Se on tilanne, jossa eliitin vahvaksi vastapuoleksi rakentuu niin sanottu sosiaalidemokraattinen liike. Sen laaja kannatuspohja on rakennettu kompromissein ja ”lehmänkaupoin”.
Eliitin ja kansalaisten välisen pelin lopputulema on vahva valtiovalta, jossa kaikelle kansalle tarjotaan julkisia palveluita. Myös yrittäjistä pidetään huolta. Tuohon kokonaisuuteen sopii myös ansiosidonnainen työttömyysvakuutusjärjestelmä, joka Acemoğlun ja Robert Shimerin tutkimuksen mukaan oikein rakennettuna edistää myös yritysten tuottavuutta.
Tutkijat näyttävät, että tässä mallimaailman pelissä voi käydä myös toisin. Voidaan päätyä myös yhteiskuntamalliin, jossa julkisten palvelujen sijasta korostetaan ”nurkkakuntaisia” tulonsiirtoja eikä valtiovaltakaan ole kasvun kannalta riittävän vahva.
Kriittinen kohta on se pelitilanne, jossa eri eturyhmät rakentavat kompromisseja sopimalla. Jos siinä epäonnistutaan, innovointiympäristö jää kehnoksi. Myös investoinnit tuotantopääomaan jäävät vaatimattomaksi. Tässä kohdassa pelilautaa kaatuvat monen maan edellytykset vaurauteen ja hyvinvointiin.
Kirjallisuus
Acemoglu, D., & Robinson, J. (2012), Why Nations Fail: The Origins of Power, Prosperity, and Poverty, Crown Business.
Acemoglu, D., Robinson, J. A., & Torvik, R. (2020), The political agenda effect and state centralization, Journal of Comparative Economics, 48(4), 749–778.
Acemoglu, D., Robinson, J. A., & Verdier, T. (2017), Asymmetric growth and institutions in an interdependent world, Journal of Political Economy, 125(5), 1245–1305.
Acemoglu, D., & Shimer, R. (2000), Productivity Gains from Unemployment Insurance, European Economic Review, 44(7), 1195–1224.
Kekkonen, U. (1952), Onko maallamme malttia vaurastua? Helsinki: Otava.
