1. T&Y-lehti
2. ”Hyvät sijoitukset ovat edellytys sille, että pystymme maksamaan eläkkeitä.”

”Hyvät sijoitukset ovat edellytys sille, että pystymme maksamaan eläkkeitä.”

Turun ja Suomen arkkipiispa Tapio Luoma kannattaa eettistä sijoittamista. Seurakunnille on laadittu sijoitusohjelma, jossa vastuullinen sijoittaminen on keskeisesti mukana.

Kuinka rikas kirkko oikein on?

Kirkon koko talous on noin Oulun kaupungin kokoinen. Kirkolla on kaikkiaan 263 itsenäistä talousyksikköä, paikallisseurakuntaa. Osa on varsin vakavaraisia, mutta osalla seurakunnista on todella suuria vaikeuksia selviytyä edes välttämättömistä velvoitteista.

Kirkon ja seurakuntien toiminta rahoitetaan lähes kokonaan verotuloin. Ne ovat vähän yli 900 miljoonaa euroa, lisäksi tulee valtion rahoitusta yhteiskunnallisiin tehtäviin, muun muassa väestökirjanpitoon, hautaustoimeen ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaitten rakennusten ylläpitoon. Vanhoja kirkkoja ja muita on paljon… Valtion rahoitusta tulee noin 120 miljoonaa vuosittain, joka jaetaan seurakuntien kesken tietyn laskentakaavan mukaan.

Kirkolla on noin 20 000 työntekijää, ja yli puolet kirkon/seurakuntien saamista tuloista käytetään henkilöstön palkkojen maksuun. Toinen iso menoerä kirkolla ovat seurakuntien kiinteistöt. Seurakunnat omistavat lähes 7 400 rakennusta. Niistä kirkkoja on 664 ja kappeleita 327. Seurakuntataloja on 800 ja leiri- ja kurssikeskuksia 750. Nyt kun seurakuntien talous kiristyy, on seurakunnissa tietoisesti pyritty vähentämään kiinteistömassaa. Niitten ylläpito vie kuitenkin rahaa, vaikka niitä tarvittaisiinkin. Ylipäätään kiinteistöjen korjausvelka on seurakunnissa kasvanut.

Seurakunnat omistavat prosentin Suomen metsäalasta.

Seurakunnat omistavat maata yhteensä 185 000 hehtaaria. Seurakunnat omistavat nimenomaan metsää, mutta sekin on noin yhden prosentin luokkaa koko Suomen metsäalasta.

Kirkkohallituksella on olemassa keskusrahasto ja erikseen eläkerahasto. Keskusrahasto saa tulonsa keskusrahastomaksuina seurakunnilta. Eläkerahastomaksuista työnantaja ja työntekijät maksavat oman osuutensa. Näillä kahdella rahastolla pyöritetään eläkkeitä ja toimintaa.

Saavatko köyhimmät seurakunnat konserniapua muilta seurakunnilta?

Mehän emme ole suoranainen konserni. Tämä ei ole linjaorganisaatio. Tuomiokapituleilla on hiippakuntansa seurakuntiin hyvin rajallinen sananvalta. Tuomiokapitulit eivät voi sanoa hiippakuntansa seurakunnille, miten rahoja tulee käyttää.

Keskusrahastolla on avustusjärjestelmä, jossa yhteisestä potista tietty osa jaetaan harkinnanvaraisina avustuksina paikallisseurakunnille, mikäli ne pystyvät osoittamaan, että selviytyäkseen tarvitsevat tukea.

Miksi seurakuntien talous on kiristymään päin?

Ylipäätään kustannusten nousu, mutta myös kirkon jäsenmäärän väheneminen heijastuu seurakuntien talouksiin. Se ei johdu pelkästään kirkosta eroamisista vaan muuttoliike aiheuttaa sen, että Itä- ja Pohjois-Suomessa tai ylipäänsä suurten asutuskeskuksien ulkopuolella olevissa seurakunnissa väki vähenee. Tämähän koskee kuntatalouksia yhtä lailla.

Toivottavasti omaisuus ei ole kiinni vain kiinteistöissä vaan myös osakkeissa?

Suurimmilla seurakunnilla varmasti on sijoituksia, muun muassa seurakuntien hautainhoitorahastot usein sijoittavat pääomaa tuottavasti. Ennen kaikkea eläkerahastolla ja keskusrahastolla on sijoituksia. Varsinkin eläkerahastomme pääsi Hesarin sivuille taannoin siitä, miten hyvin se on hoidettu. Se oli eläkerahastojen vertailussa aivan kärkeä! Se on tärkeää, koska meillä eläköityy koko ajan väkeä ja eläkemaksuja maksavien, työssä vielä olevien ihmisten määrä vähenee kaiken aikaa. Hyvät sijoitukset ovat edellytys sille, että pystymme tulevaisuudessa maksamaan eläkkeitä.

Olemme myös vahvasti sitoutuneet eettiseen sijoittamiseen. Kirkko on eettisen sijoittamisen edelläkävijöitä Suomessa. Eläkerahasto pyrkii kaikessa sijoittamisessa ottamaan huomioon ESG-näkökohdat. Sijoituksia, jotka ovat ristiriidassa ympäristö- tai ihmisoikeusnäkökohtien kanssa, ei hyväksytä. Hyvään hallintotapaan liittyvät kysymykset huomioidaan myös.

Kirkon eläkemaksut ovat muuten jonkin verran muuta yhteiskuntaa korkeammat. Seurakuntien palkkaperusteinen eläkemaksu on 28,7 prosenttia, ja lisäksi verotuloista osoitetaan viisi prosenttia kirkon eläkerahastoon eläkemaksujen rahastointia varten.

Kirkon eläkerahaston koko on noin 1,8 miljardia euroa.

Eläkerahastoa on kerrytetty vuodesta 1991 alkaen. Tällä hetkellä eläkerahaston koko on noin 1,8 miljardia euroa. Vastuullisen sijoittamisen toteutus on ollut pioneerityötä. Strategiamme on saanut ihan kansainvälistä tunnustusta.

Seurakunnille on laadittu sijoitusohjelma, jossa vastuullinen sijoittaminen on keskeisesti mukana. Seurakunnat neuvostoissaan ja valtuustoissaan itse ratkaisevat, millä tavalla sijoittaa, mutta keskushallinnon taholta on haluttu opastaa seurakuntia vastuulliseen sijoittamiseen.

Myös yhteistyökumppaneilta edellytetään vastuullisen sijoittamisen suunnitelmaa ja periaatteitten noudattamista. Sjoituskohteittenkin on kestettävä eettinen tarkastelu.

Kirkolliskokous on kirkon päättävä elin. Mitä valtaa arkkipiispalla on?

Arkkipiispalla on suoraa juridista valtaa lopulta varsin vähän. Arkkipiispan kaitsennassa ovat Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän kirkkoherrat, mutta muuten minulla ei ole alaisia. En ole yhdenkään piispan esimies, vaan me kaikki piispat olemme samalla tasolla. Tämäkin kuvastaa sitä, että kirkko ei ole linjaorganisaatio ollenkaan siinä mielessä kuin vaikka puolustusvoimat, jossa on hyvin selkeät käskytyssuhteet ja esimiessuhteet.

Valta tulee puheenjohtajuuksien kautta: arkkipiispa on puheenjohtajana kirkolliskokouksessa, piispainkokouksessa ja kirkkohallituksen täysistunnossa. Arkkipiispan valtaa on ennen kaikkea se, että hän on vastuussa siitä, miten prosesseja viedään kirkossa eteenpäin, hän pystyy niihin vaikuttamaan selvemmin kuin joihinkin ihan substanssiasioihin.

Arkkipiispalla on tietenkin symbolista valtaa. Se mitä arkkipiispa sanoo usein kiinnostaa ihmisiä ja siitä myös keskustellaan toisinaan. Sitä kautta arkkipiispa pystyy jollain tavalla ainakin vaikuttamaan keskustelun suuntaan. Tällaista se valta on nykypäivänä. Kyllähän median kautta vallankäyttäjät saavat äänensä kuuluviin, myös kirkolliset vallankäyttäjät ja arkkipiispa. Arkkipiispan valta on pehmeää arvovaltaa monessa merkityksessä ja prosessien johtamiseen liittyvää puheenjohtajavaltaa. Kovaa valtaa vaikkapa suhteessa talouteen tai linjaorganisaation esimiesroolia on varsin vähän.

Kuka sitten on se konsernijohtaja kirkossa?

Ei sellaista käytännössä ole. Jokainen piispa on hiippakunnassaan esimiessuhteitten päätepiste, kirkkoherrojen esimies. Kirkkoherrat ovat omissa seurakunnissaan hengellisen ja toiminnallisen työn esimiehiä ja hallintojohtaja tai kiinteistöjohtaja hoitavat kiinteistöt tai hautausmaitten ja keittiön henkilökunnan esimiestehtävät. Kirkossa johtajuus on hyvin laajalle jaotettua. Meidän luterilaisessa kirkossa ei yhtä suvereenia johtajaa ole.

Onko sitten paljon takapiruja? Organisaatioissa, joissa ei ole selkeätä johtajaa, on yleensä harmaita eminenssejä.

Kyllähän meidän vastuualueemme ovat varsin selkeät. Kirkkohallituksen kansliapäällikkö on merkittävä vallankäyttäjä kirkossa. Hän vastaa kirkkohallituksen konttorin toiminnasta, ja hänellä on alaisia kaikkiaan parisen sataa. Meillä on yhdeksän tuomiokapitulia, joissa kussakin runsas kymmenen työntekijää. Piispa johtaa tuomiokapitulin toimintaa. Kirkossa on siis keskushallinto, jota johtaa kansliapäällikkö, ja piispat omilla alueillaan.

Piispaksi voidaan periaatteessa valita kuka tahansa pappi.

Piispa pystyy myös vaikuttamaan oman alueensa seurakuntiin. Turussa arkkipiispan vastuulla ovat siis Turun ja Kaarinan yhdeksän suomenkielistä seurakuntaa. Arkkihiippakunnan muut alueet ovat Turun arkkihiippakunnan piispan eli Mari Leppäsen vastuulla.

Piispaksi voidaan periaatteessa valita kuka tahansa pappi.

Työ eroaa muista piispoista ennen kaikkea siinä, että tässä on hyvin paljon valtakunnallisia tehtäviä. Arkkipiispan rooliin kuuluu myöskin ulkomaansuhteitten hoitaminen, mikä on iso osa nykyistä työnkuvaani.

Kirkon hyväntekijän rooli on vahva, pitäisikö sen antaa enemmän rahaa köyhille? Käytännössä kai seurakunnat ja yksittäiset jäsenet, ei niinkään kirkon keskusrahasto?

Auttamistoiminta, myös esimerkiksi diakoniatyö, on oikeastaan jokaisen kristityn ja seurakuntalaisen tehtävä, ei instituution tai organisaation. Se taas nousee teologisesta perustasta, jonka varaan koko ajattelu rakentuu.

Meillä on valtava joukko vapaaehtoisia, jotka antavat omaa aikaansa ja osaamistaan seurakunnan diakonityön hyväksi. Erilaiset tempaukset ja vaikkapa ruoka-apu toimivat pitkälti heidän voimin. Seurakunta pystyy myös kanavoimaan avun tarjoamista ja tuen antamista ihmisille. Pelkästään palkatun henkilöstön varaan tätä tukea ei voi laskea, resurssit eivät mitenkään riitä siihen.

Meillähän diakonityössä on taloudellisen avustamisen perinne aika iso, mutta seurakuntien taloudelliset resurssit ovat tässä suhteessa kiristymään päin. Erityisesti diakoniatyöntekijät kuitenkin kokevat riittämättömyyttä siitä, että ei ole aikaa riittävästi kohdata ihmisiä ja kuunnella heidän ajatuksiaan ja elämänkokemuksiaan.

Mitä sosiaalipolitiikan lohkoja Suomen hyvinvointivaltio tekee sen verran puutteellisesti, että kirkon täytyy ja se voi paikata sitä?

Hyvinvointivaltiohan toimii monessa suhteessa valtavan hyvin, mutta siellä on sellaisia kohtia, joissa ihminen voi pudota ikään kuin tukijärjestelmien väliin. Yhteiskunnalla isona kokonaisuutena ei välttämättä ole aina mahdollisuuksia paikata nopeasti esimerkiksi lamakausien synnyttämiä repeämiä. Kirkon tehtävä ei myöskään ole ottaa harteilleen sellaisia asioita, jotka kuuluvat periaatteessa yhteiskunnalle. Tästähän aika ajoin käydään keskusteluja, että mikä kuuluu kirkolle ja mikä yhteiskunnalle.

Ruoka-avusta on tullut näköjään pysyvä osa seurakuntien toimintaa.

Viime vuosina yksinäiset, erityisesti yksinäiset vanhukset, pitkäaikaistyöttömät ja pakolaiset ovat tällaisia väestöryhmiä, joissa kirkon diakoniatyö on ollut mukana. Lapsi- ja nuorisotyön kautta pyritään tavoittamaan syrjäytymisvaarassa olevia lapsia, nuoria ja heidän perheitään. Koulun jälkeiset iltapäiväkerhot ovat osoittautuneet valtavan hyviksi. Luterilaisen kirkkomme diakoniatyö on jo pitkään, 1990-luvun laman alusta lähtien, antanut ruoka-apua. Siitä on tullut tällainen näköjään pysyvä osa kirkon ja seurakuntien toimintaa.

Sittenhän on joka vuosi kirkon Yhteisvastuu-ke­räys, joka on edelleen varsin mittavat mittasuhteet saava valtakunnallinen keräys joka kevät. Joka vuosi on tietty kohde, mihin kerätään kansalaisten apua hädässä olevien auttamiseksi.

Kun ihmiset maallistuvat, he eivät välttämättä omaksu tieteellistä maailmankatsomusta, vaan tilalle tulee kristalleja ja ennustajia. On ihmisiä, jotka sanovat olevansa hengellisiä, mutta ei uskonnollisia. Yliluonnolliseen uskomisen tarve jää, mutta se ei enää kanavoidu valtiokirkkoon. Joillekuille taas kirkko ei ole tarpeeksi perinteinen. Kirkko on kahden tulen välissä. Onko luterilaisen kirkon hajoamista näkyvissä? Mistä se saa veto- ja pitovoimaa?

Hyvä kysymys. Toisten mielestä luterilainen kirkko on liian perinteinen, toisten liian liberaali. On kauhean vaikea miellyttää kaikkia. Niinpä Kirkko on jossain välimaastossa, ja meillä on piirteitä molemmista ääripäistä.

On hyvä havainto, että jollain lailla ihmisissä asuu tarve uskonnollisuuteen. Syvässä meissä ihmisissä oleva ymmärrys, että jospa tämä näkyvä, kosketeltava ja aistein havaittava ei olekaan ihan kaikki, mitä on olemassa. Se sitten hakee monenlaisia kanavia tällainen… käyttäisin sanaa tuonpuoleisuuden kaipuu, ja tarkoitan tuonpuoleisuudella jotain semmoista, mikä on läsnä nyt jo. Ilmiö, että perinteiset kirkot ja yhteisöt eivät enää viehätä samalla tavalla, on jotain hyvin yleismaailmallista, vallankin länsimaissa. Uskonnollisuuden kentän kirjavoituminen on johtanut siihen, että myös perinteiset uskonnolliset yhteisöt joutuvat miettimään omaa paikkaansa ja tapaansa olla tässä ajassa uudella tavalla.

Mitään merkkiä kirkon hajoamisesta ei ole, vaikka siihen kuuluvien prosentuaalinen osuus Suomessa asuvista on pienenemässä. Tämä johtuu paitsi kirkosta eroamisesta myös maahanmuutosta.

Myös ammattiyhdistysliikkeet kärsivät samasta ilmiöstä.

Luterilaisen kirkon rooli yhteiskunnassa on edelleen sillä tavalla vahva, että vaikka jäsenmäärä vähenee tulevinakin vuosina, ellei ihmettä tapahdu, niin sen asema ja painoarvo perinteisenä pääuskontona säilyy maamme suurimpana uskonnollisena yhteisönä.

Myös ammattiyhdistysliike ja muut isot yhteisöt kärsivät samasta ilmiöstä, jossa johonkin isompaan yhteisöön kuuluminen ei enää ole niin merkittävä tekijä omalle identiteetille. On isoja yhteiskunnallisia muutoksia, jotka heijastuvat myös kirkon elämään.

En pohtisi, miten kirkko voi säilyttää asemansa, vaan miten kirkko voi jatkossakin palvella ihmisiä.

En pohtisi, miten kirkko voi säilyttää asemansa, vaan miten kirkko voi jatkossakin palvella ihmisiä. Pitäydytään siihen, minkä takia kirkko on olemassa, eli että me uskomme Jumalaan, joka rakastaa ihmisiä ja joka haluaa ihmisille hyvää. Niin vaikeaa kuin se välillä onkin, niin se pystyy tuomaan tämän maailman ja mielettömyyden keskelle edes jotain valoa ja toivoa. Jos tämä näkökulma katoaa, voi kysyä, mitä virkaa tai merkitystä kirkolla on, ellei se sitä omaa alkuperäistä viestiänsä pysty tuomaan tälle ajalle.

Onko Taivas
a) Suomi 1950-luvulla
b) viiden tähden lomakeskus
c) harppuja pilvien päällä
d) täydellistä yhteyttä ja tietoisuutta Jumalasta
e) muu, mikä?

Vaihtoehto d on ehkä lähimpänä, mutta en vaatisi mitään täydellistä yhteyttä. Taivas on minusta jotain sellaista, joka on jo nyt läsnä. Toinen todellisuus, joka rakentuu hyvyydelle ja rakkaudelle, joka on helppo kadottaa näköpiiristä, mutta on kuitenkin oleellinen sen kannalta, että me ihmiset jaksamme. Taivas ei odota meitä vasta tämän elämän jälkeen, vaan jospa siinä elämäntilanteessa, jossa nyt olemme, on nähtävissä edes häivähdys Taivasta?

Sanotaan, että Jumala rakasti meitä niin paljon, että antoi ainoan poikansa kuolla meidän syntiemme tähden. Mutta Jumala oli itse päättänyt, että jonkun on kuoltava. Mikä logiikka tässä on?

Kristillisen käsityksen mukaan Jeesus historiallisena hahmona on Jumala, joka tuli ihmisten keskelle. Hän eli ihmisen elämän ja tuli niin lähelle ihmistä kuin olla voi osoittaakseen rakkautensa. Hän otti myös ihmisen rajallisuuden ja synnit kantaakseen. Kun hän kuolee ristillä, hän kokee olevansa kaikkien hylkäämä ja syyttämä. Kristus otti jopa ihmisen kuoleman kantaakseen. Tähän perustuu se, kun hän nousi ylös kolmantena päivänä ja sanomme, että Kristus voitti kuoleman.

Kun puhumme Jeesuksesta, emme puhu pelkästään hänen ristinkuolemastaan ja sovituksesta vaan siitä, mitä Jumala Jeesuksena teki: kohtasi ihmisiä, toi toivon…

Miksi yhtään kenenkään tarvitsisi kuolla ristillä todistaakseen, että rakastaa, tai ylipäänsä mistään syystä?

Jeesus oli myös ihmisten vihan kohde. Ihmisethän hänet tappoivat. Hän oli liikaa oman aikansa uskonnollisille auktoriteeteille. Hänen haluttiin kuolevan.

Lähinnä roomalaiset valloittajat. Ristiinnaulitseminen on roomalainen teloitustapa, juutalaisessa oikeudessa kuolemaantuomitut hirtettiin.

Heidät saatiin mukaan. Uskonnollisille johtajillehan Jeesus oli liikaa, koska hän opetti Jumalasta ihan eri tavalla kuin he itse olivat oppineet ja opettaneet. He saivat roomalaisen miehitysvallan puolelleen. Pilatushan ei halunnut evankeliumin kertomusten mukaan tappaa Jeesusta.

Siihen aikaan Palestiinassa oli paljon vapautusliikkeitä ja ”haukkoja”, kuten Jeesus ja Barabbas. Jeesus oli vähän kuin Risto Ryti, josta Suomen eduskunta teki sijaiskärsijän. Juutalaisille johtajille (kyyhkysille) oli vain tärkeintä, että pidetään välit roomalaiseen valloittajaan.

Siihen ainakin vedottiin, että ei tulisi levottomuuksia.

Evankeliumit kirjoitettiin sellaiseen aikaan, kun Palestiinassa oli taas levottomuuksia ja juutalaiset olivat huonossa huudossa Rooman imperiumissa. Kristityille oli ehkä intressissä tehdä pesäeroa juutalaisiin, ja kirjoittaa tarina vähän roomalaisia kaunistellen? Tai Pontius Pilatus saattoi hyvin vetäytyä vastuusta, mutta kaikki tiesivät, mitä kuuluu tehdä.

Kiinnostava ajatuskulku, mutta en osaa tähän tämän kummemmin vastata. Näin minä itse hahmotan tämän ison, tosi tärkeän kysymyksen.

Jumala on kaikkivaltias, mutta silti Paholainen saa olla olemassa ja toimia. Onko Paholainen Jumalalla töissä?

Kysymys Paholaisesta on sellaista, mihin luterilainen kirkko ei ole ainakaan viime vuosikymmeninä enää juurikaan keskittynyt. Pahuus ainakin on todellista. Koko Uusi ja miksei Vanha Testamenttikin alleviivaavat sitä, että paha ei voita. Myös paha voi kääntyä hyväksi.

Joistain kristillisistä kuvastoista tulee mieleen, että onko Paholainen vain yritys ulkoistaa sitä pahuutta, johonka vähintään taipumus asuu meissä ihmisissä? Pahuuden ulkoistaminen on aina vaarallista, vallankin, jos se ulkoistetaan toiseen ihmiseen ja kansaan.

Teologian historiassa on monenlaisia tulkintoja Paholaisesta. Me emme halua puhua Paholaisesta vaan Jumalasta, joka on voittanut pahuuden.

“Jeesus ei sinänsä ollut rahaa vastaan.”

Kun puhutaan taloudesta, niin on rahan käytön etiikka: Raha on sinänsä neutraali, mutta sitä voidaan käyttää hyvään ja pahaan. Rahaa voidaan ansaita rehellisin, kunniallisin menetelmin, mutta myös väärin, epäeettisin menetelmin. Pahan problematiikka tulee vahvasti mukaan myös talouselämään.

Kyllähän Jeesus kritisoi niitä, joille raha on kaiken elämän keskipiste. Jeesus ei sinänsä ollut rahaa vastaan, vaan sellaista rikastumisen vimmaa, joka unohtaa lähimmäiset. Siinä hän hahmotti pahuuden mahdollisuuden.

Jumalalla on ikuinen suunnitelma, mutta silti ihmisiä kehotetaan rukoilemaan häntä. Eli Jumala voi poiketa ikuisesta suunnitelmastaan, jos joku pyytää oikein kauniisti?

Tuhannen ja yhden yön tarinoissa Pullon Henki lupaa toteuttaa kolme toivetta. Kristitynkin rukouselämässä saattaa olla tällaisia piirteitä, että jos en saa, mitä rukoilen, niin Jumala ei minusta piittaa tai ei ole edes olemassa. Rukous ei kuitenkaan ole sitä, että esitän toivelistaa Jumalalle.

Mikä on Jumalan ikuinen suunnitelma? Jumala toivoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat, ja voisivat kokea elämänsä lahjana, ja että olisi toivoa tulevaisuudesta jopa tämän ajallisen elämän jälkeen.

Rukoilun idea ei ole se, mitä ihminen tekee. Silloin ihminen ajattelee, että minä olen täällä ja Jumala tuolla, ja millaisiakohan sanamuotoja se minulta odottaa. Kuinka esittäisin asiani, jotta Jumala olisi minulle suosiollinen?

Rukous voi olla sanallista tai sanatonta, mutta rukous on ennen kaikkea sitä, että tietoisesti asettaudun Jumalan huomion keskipisteeksi. Näkökulma ei olekaan, että minä tarkastelen Jumalaa, vaan että Jumala näkee minut eikä ole jossain tuolla ylhäällä.

Luterilainen kirkko ei opeta fatalismia, että olisi jokin tarkkaan määritelty, deterministinen elämänpolku, jonka Jumala on suunnitellut.

Kun rukoilen ja pyydän, että Jumala antaisi jonkun sairastuneen parantua, en kuvittele, että Jumala muuttaa suunnitelmiaan! Luterilainen kirkko ei opeta fatalismia, että olisi jokin tarkkaan määritelty, deterministinen elämänpolku, jonka Jumala on suunnitellut. Puhumme mieluummin johdatuksesta, joka on paljon väljempi, armollisempi ja avarampi ajatus siitä, millä lailla Jumala on mukana arjessa.