Vastuunoton puute rapauttaa suomalaisen yhteiskunnan luottamusta
Suomea pidetään luottamuksen yhteiskuntana. Luottamus ei kuitenkaan synny itsestään. Se rakentuu siitä, että kansalaiset voivat uskoa poliittisten päätösten perustuvan rehelliseen valmisteluun, avoimeen tiedon käyttöön ja selkeään vastuunjakoon.
Toiminnan eri kerrokset
Päätöksentekoa voidaan jäsentää kolmen toisiinsa liittyvän kerroksen kautta. Ensimmäisessä kerroksessa ovat poliitikot, jotka määrittävät tavoitteet, tekevät niiden väliset arvovalinnat ja kantavat niistä demokraattisen vastuun äänestäjille.
Toisessa kerroksessa ovat kansalaiset. He arvioivat vaaleissa poliitikkojen tekemiä valintoja ja niiden seurauksia, mutta eivät voi itse perehtyä kaikkeen päätöksenteon taustalla olevaan tutkimusnäyttöön.
Kolmannessa kerroksessa on päätöksiä valmisteleva virka- ja asiantuntijakoneisto. Sen tehtävä ei ole tehdä poliittisia arvovalintoja, vaan tuottaa ja välittää mahdollisimman luotettavaa, tasapuolista ja läpinäkyvää tietoa siitä, millä keinoilla poliittisesti asetetut tavoitteet voidaan saavuttaa ja millaisia vaikutuksia eri vaihtoehdoilla todennäköisesti on. Tässä vaiheessa tutkimusnäyttöä kootaan ja tiivistetään, sen laatua arvioidaan ja siihen liittyvät epävarmuudet tehdään näkyviksi.
Juuri siksi demokratia edellyttää luottamusta päätöksenteon valmisteluun. Justin Parkhurst muistuttaa teoksessaan The Politics of Evidence (2016), että päätöksenteon laatu ei riipu vain siitä, kuinka paljon tutkimustietoa on saatavilla, vaan myös siitä, miten tutkimusnäyttöä kootaan, arvioidaan ja käytetään.
Kun tämä työnjako toimii, myös luottamukselle on vahva perusta. Mutta jos tutkimusnäyttöä valikoidaan, epävarmuuksia sivuutetaan tai valmistelutyö alkaa palvella ennalta päätettyjä johtopäätöksiä tai virkahenkilön omia käsityksiä, ongelma ei koske enää vain yksittäisen päätöksen tietopohjaa. Se alkaa rapauttaa kansalaisten mahdollisuuksia arvioida päätöksentekoa – ja samalla luottamusta koko järjestelmään.
Luottamuksen eriytyvä kehitys
Luottamus ei tarkoita virheettömyyttä. Päinvastoin: virheitä tehdään väistämättä, koska politiikkaa tehdään epävarmuuden vallitessa. Luottamus syntyy siitä, että virheet tunnistetaan avoimesti, niiden syyt selvitetään ja vastuuta kannetaan avoimesti. Tässä olisi Suomessa työsarkaa.
Voisiko yksi syy hyväosaisten muita korkeampaan yhteiskunnalliseen luottamukseen olla se, että julkisen vallan virheet koskettavat heidän elämäänsä harvemmin? Nuorille, pienituloisille ja työmarkkinoille vasta siirtyville epäonnistuneet koulutus-, sosiaali- tai työllisyyspoliittiset ratkaisut voivat sen sijaan määrittää koko tulevaa elämää.
Suomen koulutuksen ennakointijärjestelmä on tästä surullinen esimerkki. Vuosikymmenten ajan Opetushallituksen asiantuntijat ovat ennustaneet työvoiman tarvetta ja mitoittaneet koulutuspaikkoja tarkkuudella, josta itänaapurin keskussuunnittelijakin olisi voinut olla ylpeä. Jälkikäteen tiedämme, että monet ennusteet eivät osuneet oikeaan. Ennakointityöryhmä on päätynyt vuosikymmenten ajan varsin erikoiseen arvioon, että asiantuntijatyön merkitys kansantaloudessa tulee vähenemään (Kalenius ja Karhunen, 2018; Poropudas 2011; Poropudas 2001).
Väistämättä herää kysymys, olisiko kehitys voinut olla toisenlainen, jos koulutuksen mitoituksessa olisi suhtauduttu varovaisemmin työmarkkinoiden pitkän aikavälin ennusteisiin. Lopputuloksena ammatillisen tutkinnon palkkahyöty on jäänyt Suomessa OECD-maiden heikoimmaksi (Kalenius 2023, s. 265, kuvio 188), kun taas korkeakoulutettujen – erityisesti STEM-aloilla – kysyntä ja palkkataso ovat kasvaneet hyvää tahtia.
Virkakoneiston tehtävä ei ole tehdä poliittisia arvovalintoja
Vaalit ovat demokratian tärkein vastuumekanismi. Kansalaiset voivat palkita tai rangaista vallassa olevia puolueita vaaliuurnilla. Se edellyttää, että tutkimusnäyttö ja poliittiset arvovalinnat esitetään mahdollisimman avoimesti eikä niitä sekoiteta toisiinsa.
Siksi kysymys ei ole ensisijaisesti yksittäisten virkamiesten motiiveista, vaan siitä, miten kansalaiset voivat olla varmoja, että tutkimusnäyttö esitetään tasapuolisesti ja että arvovalinnat tehdään aidosti siellä, minne ne demokratiassa kuuluvat – poliittisessa päätöksenteossa, eivät virkavalmistelussa.
Lopuksi pieni tunnustus. Seuraavissa eduskuntavaaleissa taidan olla aiempaa armollisempi niitä kohtaan, jotka haluavat poliittisiksi päättäjiksi. He sentään asettavat nimensä, kasvonsa ja uransa äänestäjien arvioitavaksi.
Oma huomioni kiinnittyy entistä enemmän niihin, jotka jäävät julkisuudessa näkymättömiksi mutta joilla on huomattavaa vaikutusvaltaa Suomessa. Heihin, jotka valmistelevat päätöksiä, kokoavat tutkimusnäyttöä ja välittävät sitä eteenpäin. Juuri siellä, kulissien takana, usein pienen valmistelijajoukon työssä, ratkaistaan, millaisten vaihtoehtojen ja millaisen tietopohjan varassa poliitikot lopulta tekevät päätöksensä. Samalla ratkaistaan osaltaan myös se, kuinka hyvin kansalaiset voivat tulevaisuudessa luottaa koko päätöksentekojärjestelmään.
Viitteet
Kalenius, A. (2023). Sivistyskatsaus 2023. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2023.
Kalenius, A., & Karhunen, H. (2018). Miksi nuorten koulutustaso laskee? Yhteiskuntapolitiikka 83 (2018): 5–6.
Parkhurst, J. (2016). The politics of evidence: from evidence-based policy to the good governance of evidence. Taylor & Francis.
Poropudas, O. (2011). Vinoutuneet koulutustarve-ennusteet. Työpoliittinen aikakauskirja, 3, 58–66.
Poropudas, O. (2001). Koulutustarpeet 2000-luvulla: kaksi tulemaa. Futura 20 (2001): 1.
