1. Julkaisuhaku
2. Talouspolitiikka ja ideologia

Talouspolitiikka ja ideologia

Aiheeni on ikivanha ja kulunut, ilmeisesti monilta unohtunutkin. Ajatus nostaa se esiin heräsi Palkansaajien tutkimuslaitoksen tuoreesta talousennusteesta, jossa arvioidaan Vanhasen hallituksen elvytystoimia. Olemme laskeneet, että ne koostuvat noin 90-prosenttisesti verojen ja työnantajamaksujen kevennyksistä ja vain 10-prosenttisesti julkisen kulutus- ja investointikysynnän lisäyksistä. Toisaalta kuitenkin arvioimme, että painopisteen pitäisi olla aivan toisin päin: kysynnän elvyttäminen parantaisi työllisyyttä enemmän eikä se heikentäisi valtiontaloutta läheskään niin paljon kuin veronkevennykset ja työnantajamaksujen alennukset.

Tässä yhteydessä voisi huomauttaa, että vain pieni osa hallituksen veroelvytyksestä on tilapäistä, vaikka sen edustajat ovat toisissa yhteyksissä esittäneetkin elvytystoimenpiteen yhdeksi kriteeriksi juuri tilapäisyyden. Useimmat veronkevennykset ovat pysyviä ja siis rakenteellisia toimenpiteitä, mutta työnantajan kansaneläkemaksun poisto voidaan sen pysyvyydestä huolimatta tulkita tilapäiseksi, jos – niin kuin on sanottu – vuonna 2011 muita työnantajamaksuja korotetaan vastaavasti.

Miksi hallitus ei nyt halua elvyttää tehokkaasti? Vastauksia voisi periaatteessa olla monia. Yksi voisi olla, että lisää kysynnän elvytystoimia on valmisteilla, ne eivät vain ehtineet tähän hätään. Valtiovarainministeri Katainen kuitenkin sanoi viime perjantaina lisäbudjettiesityksen julkistamisen yhteydessä, että lisäelvytystä ei ole enää tulossa. Hän ei myöskään lupaa sitä tämänpäiväisessä kolumnissaan, jonka ihan kaikkia harhaanjohtavia väitteitä en tässä nyt jouda oikomaan.

Toiseksi valtiontalouden menokehykset asettavat tiukat rajoitteet julkisen kysynnän kasvulle. Lisäbudjettia laatiessaan hallitus kuitenkin korotti kehyksiä 219 miljoonalla eurolla, mikä osoittaa, että se voi tehdä niille mitä vain kesken kaudenkin eikä vasta maaliskuisessa kehysriihessä niin kuin on ollut aiemmin tapana. Mutta Katainenhan sanoi, ettei lisää tule.

Kolmanneksi on väitetty, että tuottaa suuria vaikeuksia keksiä nopealla aikataululla sopivia julkisia investointikohteita. Uskooko kukaan sen olevan niin vaikeaa, että kuluvan vuoden lisäbudjettiin oli mahdollista sisällyttää aikaistettuja väylä- ja laajakaistahankkeita vain 8,5 miljoonan euron edestä? Summahan jäi niin pieneksi, että se on suoranaista pilkantekoa. Menoelvytyskohteista ei ole ollut puutetta esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa Obaman hallituksen 825 miljardin taalan paketin kokoluokka suhteessa bruttokansantuotteeseen on täkäläiseen verrattuna moninkertainen ja joka koostuu kahdelta kolmasosaltaan kysyntäpuolesta kuten Ralf Sund muistuttaa. PT:n ennusteen liitteessä 1 on kerrottu, kuinka 2 miljardin euron menolisäys voitaisiin (esimerkiksi) jakaa erilaisiin komponentteihin. Erityisesti pitää muistaa, että valtionosuuksillaan valtio voi tukea huomattavasti kulutus- ja investointimenoja kunnissa, jotka muuten joutuisivat kiristämään vyötään tai joilla on tarvetta menolisäyksiin.

Neljänneksi ei voida väittää, etteikö valtiovarainministeriössä tiedettäisi kysyntäelvytyksen olevan veroelvytystä tehokkaampaa. Itse asiassa sen omat laskelmat kertovat PT:tä optimistisemmasta arviosta koskien kysyntäelvytyksen tehoa. Mutta on muistettava, että ministeriöt ovat aina poliittisessa ohjauksessa. Poliitikko voi viitata kintaalla realistisemmille arvioille tai jopa tosiasioille, jos hän vain haluaa.

Voi olla, että valtiovarainministeri Katainen itse uskoo veroelvytykseen enemmän kuin julkisen kysynnän lisäämiseen. Tällöin hänen tulisi kuitenkin rehellisyyden nimissä kertoa suoraan, että hänen politiikkansa perustuu vain uskomuksiin.

Toisaalta voi tietysti olla, että Kataisen politiikka tähtääkin ensisijaisesti aivan muihin päämääriin kuin elvytykseen. Voihan se perustua joidenkin erityisryhmien etuihin tai tiettyyn ideologiaan. Jos sallitaan vielä paluu amerikkalaisiin esimerkkeihin, niin 1980-luvulla presidentti Reaganin elvytysohjelma sisälsi mittavat veronkevennykset, joiden hän väitti maksavan itsensä takaisin. Tuloksena oli kuitenkin valtiontalouden valtava alijäämä. Politiikan todellisena tavoitteena sanottiinkin olleen ajaa alas valtion roolia taloudessa, ja paisuvaan alijäämän vedoten voitiinkin sitten vaatia suuria menoleikkauksia. Reaganhan oli sanonut: ”Valtio ei ole ratkaisu, vaan se on ongelma.”

Presidentti George W. Bush alensi rikkaiden veroja, ja veronalennuksiin painottuvat nyt myös kongressin republikaanien toiveet. He suhtautuvat hyvin skeptisesti kysyntäelvytykseen. Yksikään opposition kongressiedustaja ei äänestänyt Obaman kysyntäpainotteisen paketin puolesta. Yhdysvalloista löytyy kuitenkin – esimerkiksi Wall Street Journalin – sivuilta jopa merkittäviä ekonomisteja, jotka eivät näytä olevan lainkaan tietoisia edes siitä mahdollisuudesta, että kysyntäelvytyksellä voitaisiin lisätä työpaikkoja. Heistä on blogissaan viime syksyn talousnobelisti Paul Krugman kertonut joitakin esimerkkejä. Krugman on ihmeissään, kuinka tällainen pimeys on voinut syntyä. Onneksi tällaisia elvytyksen vastustajia ei löydy meiltä…vai löytyykö?