Suomen Pankki ei laskenut työajan pidennyksen vaikutuksia, vaan oletti ne

Labore-blogi Ilkka Kiema

Viimekeväiset neuvottelut yhteiskuntasopimuksesta nostivat julkiseen keskusteluun Elinkeinoelämän keskusliitosta lähtöisin olleen ehdotuksen työajan huomattavasta (vuositasolla jopa sadan tunnin suuruisesta) lisäyksestä. Työajan lisäyksen tavoitteena esitettiin olevan mm. bruttokansantuotteen kasvua edistävä hintakilpailukyvyn parantaminen, ja sitä puolustettiin mm. vetoamalla Suomen Pankin sisäiseen muistioon, jossa esiteltiin työajan pidentämisen vaikutuksia koskeneita, pankin Aino-mallia hyödyntäneitä laskelmia.

Tekniseksi laskelmaksi” nimitetyssä, sittemmin julkistetussa muistiossa tarkastellaan vuonna 2015 käynnistyvää työajan pidennystä, joka lisää kunkin työntekijän kokonaistyöaikaa 6 prosenttia eli noin 2,5 viikolla vuosittain. Laskelman mukaan työajan pidennys kiihdyttää bruttokansantuotteen kasvua siten, että vuonna 2021 bruttokansantuote on noin 6 prosenttia vertailutilanteen bruttokansantuotetta korkeampi.

Suomen Pankissa kehitetty, Suomen kansantaloutta kuvaava Aino-malli sisältää (muiden kokonaisten kansantalouksien mallien tavoin) vahvoja ja epärealistisia, idealisoituja oletuksia. Aino-mallin idealisoiduilla työmarkkinoilla ei ole työttömyyttä ja niillä vallitsee kotitalouksien välinen monopolistinen kilpailu. Siksi Aino-mallissa työtä tarjoavalla kotitaloudella on työmarkkinoilla markkinavoimaa.

Havainnollisesti voimme ajatella, että mallissa kunkin kotitalouden tarjoama työpanos poikkeaa toisten kotitalouksien työpanoksista hivenen, ja yrittäjä ei siksi välttämättä osta työtä siltä kotitaloudelta, joka suostuisi työskentelemään alhaisimmalla palkalla. Työpanosten erilaisuudesta johtuen kotitalous voi siis vaatia työtunneistaan paremman korvauksen kuin täydellisen kilpailun tilanteessa, jossa kaikki kotitaloudet tarjoaisivat täsmälleen samanlaista työpanosta. Yksi mallin parametreista määrää toteutuneen palkan ja täydellistä kilpailua vastaavan palkan suhteen, ja se voidaan tulkita työmarkkinoiden kilpailullisuuden asteen mittariksi. Mallissa palkkataso on sitä alhaisempi, ja tarjotun työn määrä on sitä suurempi, mitä kilpailullisemmat työmarkkinat ovat.

Kuten muitakin vastaavia malleja, Aino-mallia käytetään sekä ennusteiden laadintaan että ”politiikkakokeisiin” eli talouspoliittisten muutosten seurauksien tarkasteluun. Idealisoidut ja epärealistiset oletukset eivät välttämättä tee malleista vähemmän järkeviä ennustamisen työkaluja, jos mallit on mahdollista kalibroida sopivasti eli niin, että mallin mukaisen, kuvitteellisen kansantalouden käyttäytyminen vastaa relevanteissa suhteissa todellisen kansantalouden käytöstä. Sitä vastoin yksinkertaistavat oletukset tekevät politiikkakokeista metodologisesti ongelmallisia silloin, kun emme tiedä, millainen kalibrointi vastaisi politiikkamuutoksen jälkeistä uutta todellisuutta.

Kuten Suomen Pankin alun perin sisäiseen käyttöön tarkoittamassa muistiossa todetaan, laskelmassa ”työajan pidentäminen on malliteknisesti toteutettu työmarkkinoiden kilpailun astetta lisäämällä, mikä voidaan tulkita siis myös työntarjonnan lisäykseksi: työntekijä on valmis tekemään pidemmän työpäivän ilman lisäkompensaatiota”. Toisin sanoen laskelmassa keskenään identtiset kotitaloudet päättävät kukin itsenäisesti (heikentyneestä kilpailuasemastaan johtuen) tarjota enemmän työtunteja edullisempaan hintaan. Laskelmassa talouden toteutuvan työajan lisäystä hidastavat vain hintajäykkyydet eli se, että palkat ja hinnat sopeutuvat vain vähitellen, usean periodin kuluessa, työn kasvaneeseen tarjontaan. Tästä syystä myös yritysten tuotteiden kysynnän ja niiden tarvitseman työpanoksen kasvu kestää mallissa useita periodeja.

Todellisilla työmarkkinoilla eri yritykset reagoisivat eri tavoin työajan pidennyksestä johtuvaan yksikkötyökustannusten alenemiseen. Työajan lisäyksen jälkeen jotkut (joustamattoman kysynnän kohtaavat) yritykset vähentäisivät väkeä, koska työt tulisivat nyt tehdyiksi pienemmälläkin joukolla, ja toiset (joustavamman kysynnän kohtaavat) yritykset etsisivät kustannusten alennuttua uusia, sopivia työntekijöitä.

Aino-malliin pohjaavassa laskelmassa ei tarkastella kumpaakaan näistä vaihtoehdoista, eikä se siksi kerro, miten paljon työttömyys kasvaisi (tai vähenisi) todellisessa kansantaloudessa yhteensä. Laskelmassa on yksinkertaisesti oletettu, että todellisten työmarkkinoiden työajan 6 prosentin pidennyksen vastine olisi Aino-mallissa sellainen kilpailullisuuden asteen muutos, joka lisäisi kansantalouden toteutunutta, yhteenlaskettua työtuntien määrää 6 prosenttia, ja (yllätys, yllätys!) laskelma osoittaa, että tällöin bruttokansantuote kasvaisi noin 6 prosenttia.

Myös edellä lainatussa muistiossa todetaan, ettei laskelma tarkastele työllisyysvaikutuksia, ja äskettäin Suomen Pankin johtokunnan neuvonantaja Lauri Kajanoja on todennut Vihreän langan haastattelussa: ”Teemme oletuksen, että vuosityöajan pidentäminen ei muuta työllisten eikä työttömien lukumäärää”.

Tällaiset asialliset mutta vaisusti ilmaistut varaukset ovat saaneet julkisuudessa käydyssä keskustelussa toistaiseksi vain vähän huomiota. Suomen Pankin rahapolitiikka- ja tutkimusosaston olisikin kenties hyvä kertoa kansalaisille vielä aiempaa selkeämmin, että Suomen Pankin ”tekninen laskelma” työajan pidennyksen seurauksista kuuluu niihin akateemisiin ajatuskokeisiin, joiden tekeminen on osa tieteellisen luomistyön vapautta mutta jotka kertovat matemaattisten mallien ulkopuolisesta todellisuudesta vain vähän, jos mitään.

*Ilkka Kiema aloittaa elokuussa tutkijana Palkansaajien tutkimuslaitoksessa.