Se ei käy, se ei käy, se ei kerta kaikkiaan käy

Labore-blogi Heikki Taimio

80-luvulla Lapinlahden Linnut lauloivat, että se ei käy, se ei kerta kaikkiaan käy. Biisi alkaa helposti soida päässä uudelleen, jos miettii Euroopan velkakriisiin tai oikeammin kytevään pankkikriisiin ehdotettujen moninaisten ratkaisujen saamia vastaanottoja.

Kreikalle on suoraan ehdotettu eroa eurosta ja siihen samalla devalvaatiota. Tämä on yhä mahdollista, mutta monien mielestä se ei käy, koska se olisi käytännössä vaikeaa ja aikaa vievää, romahduttaisi maan pankkijärjestelmän jne.

Kreikalle on laadittu vyönkiristysohjelmia. Tuskin kukaan uskoo, että maasta tulisi maksukykyinen niiden avulla. On hassua uskoa, että vyötä kiristämällä elvytettäisiin. Ja kansalle se ei käy, kuten päivä päivältä käy yhä ilmeisemmäksi.

Jo varhaisessa vaiheessa Kreikan pelastamiseksi ehdotettiin sen valtion omaisuuden myymistä. Kreikalle itselleen se ei käynyt, ei edes Suomen takauksille annettavien vakuuksien muodossa.

Samoin jo varhain oli esillä Kreikan ongelmien sysääminen Kansainväliselle valuuttarahastolle. Se ei käynyt EU:lle, jolle oli kunnia-asia ratkaista ongelma itse. Asia otettiin uudelleen esille äskettäin, mutta se ei käynyt Yhdysvalloille eikä monille muillekaan IMF:n rahoittajille. EU:n pitää hoitaa omat asiansa itse.

Paljon on puhuttu Kreikan velkajärjestelystä, ja nyt jo melkein kaikki pitävät sitä väistämättömänä. Pakotettu velkajärjestely – että Kreikka tai joku muu julistaisi maan maksukyvyttömäksi – ei kuitenkaan käy, koska se tulkittaisiin ns. luottotapahtumaksi, mikä laukaisisi hallitsemattoman dominoreaktion maailman rahoitusmarkkinoilla. Erityisesti on vaikea ennakoida, miten paljon Kreikan valtionlainoihin sidottuja luottoriskijohdannaisia laukeaisi maksettaviksi.

Kreikan vapaaehtoista velkajärjestelyä käynnistettiin jo heinäkuussa, mutta se (21 %) on jo osoittautunut riittämättömäksi. On esitetty jopa 50–70 prosentin “tukanleikkausta”, mutta pankeille se ei käy, eikä myöskään pankkiensa kanssa kärvistelevälle Ranskalle.

Velkajärjestelystä koituu pankeille luottotappioita. Kreikka ehkä voitaisiin vielä jotenkin kestää, mutta tappiot paisuvat, jos muidenkin kriisimaiden velkoja leikataan. Luottotappiot kuitataan viime kädessä pankkien omista varoista. Niiden luottokelpoisuuden ylläpitämiseksi on esitetty pääomittamista ensisijaisesti yksityisin varoin. Riskejä kaihtaville sijoittajille se ei kuitenkaan käy, ja pankkien vanhojen osakkeiden arvo saattaisi siinä samassa pudota entisestään.

Vaihtoehtona on valtioiden tulo pankkien pääomittajiksi joko suoraan tai väliaikaisen vakausvälineen ERVV:n kautta. Tämä käy pankkien omistajille vielä vähemmän, koska hyvin todennäköisesti lisänä tulisi rajoituksia osingonjaolle, bonuksille, yritysjärjestelyille yms.

Pankit ovatkin uhanneet turvautua vaihtoehtoiseen keinoon kohentaa vakavaraisuuttaan – luotonantonsa supistamiseen. Tämä ei tietenkään Euroopalle käy, koska se ruokkisi lamaa.

Kriisin leviämisen estämiseksi olisi tärkeää rakentaa “palomuuri”, jolla pidettäisiin pystyssä kaikki muut maat, erityisesti isot Italia ja Espanja, ja nyt jo Ranskakin alkaa lähestyä vaaravyöhykettä. Pisimmälle menevä ehdotus on ns. fiskaalinen unioni, käytännössä liittovaltio yhteisine valtiovarainministereineen ja varoineen. Se sitten välittäisi tulonsiirtoja rikkaan pohjoisen mailta etelän kriisimaille, jota nämä pysyisivät pystyssä. Mutta se ei käy, sanovat useat poliitikot ja maat, Suomikin.

Pikkaisen lievempi versio edellisestä ehdotuksesta ovat ns. eurobondit eli yhteiset valtion velkakirjat, kenties kuitenkin vain 60 prosenttiin asti suhteessa bruttokansantuotteeseen (ns. siniset bondit). Tässäkin tapauksessa uskotaan hyväkuntoisten maiden joutuvan tukemaan huonokuntoisia, joten se ei käy ainakaan ensin mainituille.

Palomuuriksi on esitetty ERVV:n kasvattamista niin suureksi, että se kykenee pelastamaan isojakin maita. 2000–3000 miljardin euron summista on jo puhuttu. Mm. Saksalle ja Suomelle se ei käy. Veronmaksajille ei uskota voitavan enää syöttää näin isoja takausvastuita.

Vaihtoehdoksi Saksa on esittänyt ERVV:n muuttamista – ilman sen koon kasvattamista – vakuutusyhtiöksi, joka takaisi kenties 20 prosenttia kriisimaiden uusista lainoista. Ranskalle se ei näytä käyvän, ilmeisesti koska maa on jo vaarassa menettää AAA-luottoluokituksensa, mikä olisi tuhoisaa myös ERVV:n varainhankinnan kannalta.

Ranska haluaa muuttaa ERVV:n käytännössä pankiksi, joka voisi saada lainaa EKP:ltä. Periaatteessa ERVV voisi tällöin tukea kriisimaita rajattomasti. Saksalle se ei käy, kuten ei myöskään EKP:n nykyisten velkakirjaostojen huomattava laajentaminen.

Euroalueen sopimuksissa EKP:lta on kielletty valtioiden suora rahoittaminen. Saksalle on lisäksi tärkeää, ettei tämä johda rahan määrän rajuun kasvuun ja inflaation kiihtymiseen. Saksan kansalaisilla ja poliitikoilla on historiallisista syistä – 1. ja 2. maailmansodan jälkeisistä korkeista inflaatioista johtuen – suorastaan patologinen inflaatiokammo, ja valtioiden menojen keskuspankkirahoituksen uskotaan ennen pitkää tuhoavan hintavakauden. Käsitystä voi pitää harhaisena tai järjettömänä, mutta yhtä kaikki sellainen on syvään juurtunut saksalaisiin mieliin.

Euroopan yhdentyminen sai vauhtia, kun käytyään kolme tuhoisaa sotaa 70 vuoden sisällä Saksa ja Ranska totesivat, että niiden kannattaisi lähentyä niin taloudellisesti kuin poliittisestikin. Nyt nämä ydinmaat näyttävät kuitenkin olevan pahasti eri linjoilla. Onkin pikkaisen ironista, että nyt Ranska ehdottaa ratkaisua – käytännössä valtioiden keskuspankkirahoitusta – joka saksalaisen näkemyksen mukaan oli syynä 1920-luvun alun hyperinflaatioon, joka tuhosi miljoonien saksalaisten säästöt, ruokki siten natsien kannatusta ja vei kohti sotaa. Saksalle se ei enää kerta kaikkiaan käy.

Jonkun yli tässä vielä kävellään. Ja silloin sen on pakko käydä.