Onko teillä hetki aikaa puhua synneistä?
Näin syksyn budjettiriihen alla on hyvä puhua hetki synneistä – tai ainakin niiden verottamisesta. Parina viime vuosikymmenenä syntiveroja (esim. tupakka-, alkoholi-, ja virvoitusjuomavero) on korotettu merkittävästi ja aihe on alijäämäisten valtionbudjettien maailmassa usein esillä. Pääasiallisena syynä syntiveroihin kohdistuvaan mielenkiintoon lienee se, että valtion kirstun ollessa vajaa syntisen kulutuksen verottaminen on poliittisesti helpompaa kuin vaikkapa työn verotuksen kiristäminen. Poliittista kielenkäyttöä mukaillen, kukapa vastustaisi sitä, että ahkeruuden verottamisen sijasta kannustetaan terveellisempään kuluttamiseen. Tämä vielä niin, että tupakan, alkoholin ja virvoitusjuomien kuluttajat maksaisivat ainakin osan terveydenhuollon kuormituksestaan itse korkeampina veroina – jos siis eivät luovu pahoista tavoistaan. Moni myös ajattelee, että osa kuluttajista ei ehkä ymmärrä omaa parastaan, jolloin olisi tarpeellista ohjata kulutusta veroilla. Yleisesti ottaen syntiverot harvoin vastaavat tätä ideaalia: syntiverot ovat usein regressiivisiä eli ne kohdistuvat suhteellisesti enemmän pienituloisiin; syntiverot eivät myöskään aina onnistu ohjaamaan kulutusta terveellisempään suuntaan ja niiden käytännön toteutuksessa on ongelmia. Valtiontalouden tasapainottamisessa on siis syytä harkita perinteisempiä veroinstrumentteja, kuten ansiotuloverotusta.
Havainnollistetaan julkisessa keskustelussa esiintyvää ajattelua vielä hieman. Oletetaan, että Sylvi Syntinen syö paljon sokeria ja joutuu tämän vuoksi käymään hammaslääkärissä tavanomaista useammin. Tästä koituu kustannuksia julkishallinnolle. Saattaapa myös olla, ettei Sylvi oikein osaa hahmottaa sokerisyöntinsä yhteyttä riskiinsä sairastua diabetekseen. Sokerivero vähentäisi Sylvin sokerinsyöntiä, mutta tuskin kuitenkaan kokonaan. Tällöin sokeriverolla olisi seuraavat vaikutukset: valtio saisi lisää verotuloja, Sylvin terveys paranisi ja siten myös terveydenhuollon kustannukset laskisivat. Tämähän näyttää hyvältä!
Tarinasta kuitenkin puuttuu olennaisia seikkoja ja se sisältää piilossa olevia oletuksia. Yksi merkittävä puuttuva seikka on se, että syntiverot ovat usein regressiivisiä. Pienituloiset käyttävät enemmän esimerkiksi tupakkaa ja sokeria suhteessa tuloihinsa, mikä tulisi ottaa päätöksenteossa huomioon.
Syntiverojen regressiivisyydestä puhuttaessa saatetaan todeta, ettei se välttämättä ole kovinkaan suuri ongelma, jos kuluttajat eivät osaa ennakoida kulutustottumustensa terveysvaikutuksia ja verot ohjaisivat kulutusta tehokkaasti terveellisempiin vaihtoehtoihin. Saisivathan verotettavat tällöin vastineeksi paremman terveyden. Makeis- ja virvoitusjuomaveron muutoksiin pohjautuva käynnissä oleva tutkimuksemme* kuitenkin viittaa siihen suuntaan, että verojen ohjausvaikutus on merkittävä vain jos saatavilla on hyvin samankaltaisia tuotteita, joita verotetaan vähemmän: sokerillisten virvoitusjuomien (esim. Coca Cola) verotuksen kiristäminen näyttää siirtäneen kulutusta tehokkaasti keinotekoisesti makeutettuihin virvoitusjuomiin (esim. Coca Cola Zero), kun taas makeisten, suklaan ja jäätelön verotuksen kiristäminen ei vaikuta juurikaan muuttaneen niiden kulutusta. Tässä on huomattava, että jos kulutus ei muutu, potentiaaliset terveyshyödyt eivät realisoidu. Tällöin verotusta on vaikeaa perustella sen terveyshyödyillä, jolloin jäljelle jää vain regressiivinen vero.
Toinen tarinassa esiintyvä piilo-oletus on se, että syntisen tuotteen kulutuksen lasku parantaa automaattisesti terveyttä. Kuitenkin esimerkiksi virvoitusjuomaveron tapauksessa kulutusta näyttää siirtyneen sokerillisista limuista keinomakeutettuihin. Koska keinomakeutusaineilla voi olla omia terveyttä heikentäviä ominaisuuksia, on oletettavaa, etteivät terveyshyödyt tässäkään tapauksessa realisoidu kokonaisuudessaan. Siis silloinkin, kun kulutus muuttuu, terveysvaikutukset eivät aina ole selviä.
Oman poikkeavuutensa tarinaan tuo myös käytännön verotuksen toteutus. Esimerkiksi vuosina 2011–2017 käytössä ollut makeisvero perustui tuotteiden tullikategorioihin, koska suoraan sokeripitoisuuteen perustuva vero olisi ollut hankala hallita: verotuksen toteuttaminen olisi vaatinut uudet järjestelmät ja tämä olisi ollut kallista. Eli syntiverotus ei käytännön syistä aina kohdistu suoraan siihen, mihin sen pitäisi. Tämä puolestaan heikentää entisestään veron kykyä ohjata kuluttajia terveellisempien vaihtoehtojen pariin. Lisäksi väite siitä, että vero kohdistuisi juuri terveydenhuollolle lisäkustannuksia aiheuttaviin kuluttajiin, ei tällöin pidä täysin paikkaansa.
Käytännössä on myös hyvin vaikeaa arvioida, kuinka paljon terveydenhuollon kustannuksia aiheutuu vaikkapa sokerigramman kuluttamisesta. Oletetaan, etteivät kuluttajat reagoi veroon. Tällöin saataisiin terveydenhuollolle sokerista aiheutuvat kustannukset kerättyä sokerin kuluttajilta, jos sokerigrammalle asetettaisiin keskimääräistä kustannusta vastaava vero. Mutta paljonko kustannuksia sokeri aiheuttaa? Arviointi on äärimmäisen vaikeaa. Jos arvioidaan kustannusten taso yli todellisen, rankaistaan sokerin kuluttamisesta enemmän kuin on perusteltua, keräten regressiivisellä verolla ylimääräistä valtion kassaan.
Syntiverot eivät siis ole mikään verotuksellinen ilmainen lounas, vaan niihinkin liittyy omat ongelmansa. Toisaalta vaikkapa paljon parjatun työn verotuksen vaikutus verotettaviin tuloihin on tutkimuskirjallisuuden perusteella melko pientä.** Tämä on hyvä pitää mielessä, kun budjettivajetta paikataan.
*) Aikaisempi raportti: Kosonen, T. ja Savolainen, R. 2019. ”Makeisveron vaikutus makeisten hintoihin ja kulutukseen”, Palkansaajien tutkimuslaitos, Raportti 38
**) Esim. laaja kirjallisuuskatsaus: Saez, E., Slemrod, J. ja Giertz, S. H. 2012. ”The Elasticity of Taxable Income with Respect to Marginal Tax Rates: A Critical Review”, Journal of Economic Literature, 2012, 50:1, 3-50.
