Miten työn tuottavuuden kasvu vaikuttaa kestävyysvajeeseen?

Labore-blogi Ilkka Kiema

Pitkät aikasarjat osoittavat, että tällä vuosisadalla työn tuottavuuden kasvu on Suomessa hiipunut. Tilanne selittyy osin sillä, että viime vuosisadan Suomi oli kiinniottotalous. Kiinniottotalouksien ripeä kasvu perustuu suurelta osin kehittyneempien maiden jäljittelyyn, mutta kehittyneimmillä mailla ei aina välttämättä ole ketään, ketä jäljitellä. Siksi työn tuottavuuden lähestyessä kansainvälistä eturintamaa tuottavuuskasvu ja talouskasvu väistämättä hidastuvat.

Yksinkertaisin mahdollinen mittari työn tuottavuudelle kokonaisessa kansantaloudessa on bruttokansantuotteen volyymin ja työtuntimäärän suhde. Kuviosta 1 havaitaan, että tällä mittarilla mitattuna työn tuottavuus Suomen kansantaloudessa kasvoi ripeästi viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Myöhemmin kasvu hidastui, ja viime vuosikymmenellä se oli hitaampaa kuin kuviossa 1 vertailukohtana toimivissa Yhdysvalloissa.

Kuvio 1. Keskimääräinen vuosittainen työn tuottavuuden kasvu (BKT/työtunnit) 1951–2020

Kuvio 1. Keskimääräinen vuosittainen työn tuottavuuden kasvu (BKT/työtunnit) 1951-2020, Suomi ja Yhdysvallat

Lähde: Conference Board Total Economy Database

Kuvion 1 esittämän mahdollisimman yksinkertaisen työn tuottavuusmittarin heikkoutena on mm. se, että julkisella sektorilla tehdyn työn tuotoksen arvoa on vaikea mitata. Markkinattoman tuotannon tuotoksen mittarina käytetään kansantalouden tilinpidossa nykyään (vuodesta 2000 alkaen) tuotannosta palkansaajakorvausten, välituotekäytön ja pääoman kulumisen muodossa aiheutuvia kustannuksia. Tällainen mittari ei huomioi tuotoksen laadun muutoksia. Lisäksi monien julkisten palvelujen – kuten vaikkapa opetuksen – myönteiset vaikutukset näkyvät vasta varsin pitkällä tähtäimellä, ja niiden tuotoksen arvoa järkevästi kuvaavien kvantitatiivisten mittareiden määrittely olisi erittäin vaikeaa.   

Työn tuottavuuden kehityksessä on pitkä sykli

Järkevämpiin työn tuottavuuden vertailuihin päästään, kun rajoitutaan tarkastelemaan yrityssektorin tuotantoa. Yhdysvaltojen osalta erottelu onnistuu pitkissäkin aikasarjoissa, mutta Tilastokeskuksen arvonlisää ja työtuntimäärää esittävät aikasarjat erottelevat yrityssektorin ja julkisen sektorin vain vuodesta 1975 eteenpäin.  

Kuvio 2. Keskimääräinen vuosittainen työn tuottavuuden kasvu (arvonlisä/työtunnit) yrityssektorilla (business sector; yritykset sekä rahoitus- ja vakuutuslaitokset) 1951–2020

Kuvio 2. Keskimääräinen vuosittainen työn tuottavuuden kasvu (arvonlisä/työtunnit) yrityssektorilla (business sector; yritykset sekä rahoitus- ja vakuutuslaitokset) 1951-2020, Suomi ja Yhdysvallat.

Lähde: Bureau of Labor Statistics, Tilastokeskus

Kuvio 2 esittää arvonlisän ja työtunneissa mitatun työpanoksen suhteella mitattua työn tuottavuutta Suomessa ja Yhdysvalloissa yrityssektorilla. Sekä kuviossa 1 että kuviossa 2 näkyy, että työn tuottavuuden eturintamassa tuottavuuskehityksellä on ollut tavanomaisia suhdannevaihteluja paljon pidempi sykli: Yhdysvalloissa 1950-luvun alusta 1960-luvun alkupuolelle ulottuva ajanjakso sekä vuosituhannen vaihde ovat olleet vahvan tuottavuuskasvun aikaa, mutta näiden ajanjaksojen välissä ja niiden jälkeen tuottavuuskasvu on ollut hitaampaa. Luonteva selitys nopeamman kasvun aikakausille tuottavuuden eturintamassa on yleiskäyttöisten teknologioiden käyttöönotto: esimerkiksi vuosituhanteen vaihteessa parantunut tietotekniikka, kuten internet-yhteydet sekä matkapuhelinten ja sähköpostin käyttöönotto, lisäsivät työn tuottavuutta ripeästi, mutta sen jälkeen ei (ainakaan ennen koronakriisiä) ole tapahtunut mitään yhtä dramaattisia ja yhtä suurta osaa työntekijöistä koskettaneita työtapojen muutoksia.

Suomessa tuottavuuskasvu hidastui finanssikriisin jälkeen

Eri maiden työn tuottavuustasojen vertailu on vaikeampaa kuin työn tuottavuuden kehityksen tarkastelu kussakin maassa erikseen, koska se edellyttää yksittäisten tavaroiden ja palvelujen tuotantovolyymien ja hintojen vertailuja eri maissa. Tuottavuuslautakunnan raportissa (2021) eri maiden tuottavuustasojen vertailut perustuvat Groningenin yliopiston tuottavuustasotietokantaan (vrt. Inklaar – Timmer, 2008), joka sisältää toimialatason tuottavuusvertailuja vuodelta 2005. Yhdistämällä maiden väliset vuotta 2005 koskevat tasovertailut maakohtaista tuottavuuskehitystä kuvaaviin aikasarjoihin nähdään, kuinka eri maiden tuottavuuden tasot ovat vaihdelleet suhteessa toisiinsa.

Kuvio 3. Yrityssektorin suhteellinen työn tuottavuus Suomessa 1975-2020 (USA=100)

Kuvio 3. Yrityssektorin suhteellinen työn tuottavuus Suomessa 1975-2020 (USA=100)

Lähde: Bureau of Labour Statistics, Tilastokeskus, GGDC Productivity level database

Kuvio 3 on laadittu tuottavuuslautakunnan käyttämällä menetelmällä. Se perustuu kansallisiin aikasarjoihin ja Groningenin yliopiston tuottavuustasotietokannasta löytyvään tietoon, jonka mukaan vuonna 2005 työn tuottavuus oli Suomessa markkinasektorilla 81,7 prosenttia vastaavasta tuottavuudesta Yhdysvalloissa.  Kuviosta ilmenee, että viime vuosisadan loppupuolella Suomi saavutti ripeästi Yhdysvaltojen työn tuottavuuden tasoa, mutta finanssikriisin jälkeisenä aikana ero on jälleen kasvanut.

Kestävyysvajelaskelmien taustaoletukset

Työn tuottavuuden kehitys vaikuttaa talouskasvuun ja myös julkisen talouden kestävyyteen pitkällä tähtäimellä. Suomessa tavallisimmat kestävyysvajetta koskevat laskelmat perustuvat Euroopan komission S2-indikaattoriin (Valtiovarainministeriö, 2020), ja laskelmassa käytetyt talouskasvua koskevat oletukset ovat Euroopan komission kanssa sovittujen oletusten mukaisia.  Oletukset esitetään kolmen vuoden välein julkistettavassa Euroopan komission ikääntymisraportissa. Vuoden 2018 raportissa oletetaan, että erittäin pitkällä tähtäimellä (vuosina 2016-2070) työn tuottavuuden kasvu on Suomessa keskimäärin 1,3 prosenttia (European Commission, 2017, p. 72), ja uusimmassa, vuoden 2021 raportissa vastaava pitkän tähtäimen luku on 1,5 prosenttia (European Commission, 2020, p. 70).

Komission menetelmällä laskettuun kestävyysvajeeseen vaikuttaa laskelman lähtövuoden julkinen velka ja sen diskonttokorko, lähtövuoden rakenteellinen alijäämä, ikäsidonnaisten menojen muutos nykyhetkestä vuoteen 2070 ulottuvalla ajanjaksolla sekä omaisuustulojen kehitys vastaavalla ajanjaksolla. Diskonttokorolla tarkoitetaan julkisen velan reaalikoron ja talouskasvun erotusta.

Suomeen sovellettua laskelmaa on kritisoitu mm. julkisen velan korkoja koskevien oletusten epärealistisuudesta (Haaparanta ym., 2019). Suomen valtionlainojen reaalikorko on pitkään ollut negatiivinen, mutta valtionvarainministeriön laskelmissa sen oletetaan pitkällä tähtäimellä lähestyvän kahta prosenttia. Työn tuottavuuden kasvun pysytellessä 1,5 prosentissa ja työtuntimäärän supistuessa tämä johtaisi alle 1,5 prosentin suuruiseen pitkän tähtäimen talouskasvuun sekä yli 0,5 prosentin diskonttokorkoon.  

Häviäisikö kestävyysvaje, jos työn tuottavuus kasvaisi?

Muuttuisivatko nämä laskelmat oleellisesti, jos työn tuottavuuden kehitystä koskevia oletuksia muutettaisiin? Työn tuottavuuden oletettua nopeampi kasvu lisäisi talouskasvua, joka määrää valtion lainojen korkotason ohella diskonttokoron. Valtionvarainministeriön esittämässä vaihtoehtoisessa laskelmassa 0,5 prosenttiyksikön suuruinen tuottavuuskasvun pysyvä lisäys pienentäisi kestävyysvajetta kuitenkin vain 0,3 prosenttiyksikköä (Valtiovarainministeriö, 2020). Vaikutus on vähäinen ennen muuta siksi, että korkeamman työn tuottavuuden oletetaan heijastuvan myös julkisiin menoihin ja julkisen velan reaalikorkoon. Lisäksi Mikko Spolander ja Ilari Ahola ovat huomauttaneet kestävyysvajelaskelmiin kohdistettuun kritiikkiin esittämässään vastineessa, että korkoja koskeviin oletuksiin tehdyt muutokset muuttavat myös julkisen sektorin (esimerkiksi työelälaitosten) laskettuja korkotuloja (Spolander – Ahola, 2019).

Julkisten menojen kasvua koskevaan näkemykseen voidaan huomauttaa, että se näyttäisi sellaisenaan soveltuvan vain palkansaajakorvauksiin: vaikka suurempi työn tuottavuuskasvu saattaisikin aiheuttaa vastaavan lisäyksen reaaliansioihin myös julkisella sektorilla, ei ole mitään ilmeistä syytä, miksi se lisäisi julkiselle sektorille välituotekäytöstä tai julkisista investoinneista aiheutuvia reaalisia kustannuksia. Lisäksi koska työeläkkeisiin sovelletaan taitettua indeksiä, talouskasvun kiihtyminen supistaisi työeläkelaitosten bruttokansantuotteeseen suhteutettuja menoja.

Kysymys työn tuottavuuden vaikutuksesta diskonttokorkoon on monimutkainen. Työn tuottavuuskasvu voisi olla Suomessa pitkällä tähtäimellä keskimäärin Euroopan komission olettamaa 1,5 prosentin kasvua nopeampaa toisaalta teknologian kehitykseen liittyvistä, Suomen ohella yhtä lailla kaikkia muitakin maita koskettavista syistä, ja toisaalta siksi, että Suomi onnistuisi kuromaan kiinni eroaan korkeimman tuottavuuden maihin kuten Yhdysvaltoihin.

Valtionvarainministeriön näkemystä diskonttokoron irrelevanssista on mahdollista perustella järkevästi edellistä tapausta tarkasteltaessa. Yleinen korkotason ja myös Suomen julkisen velan korkojen olisi syytä olettaa kasvavan, jos viime vuosikymmenen teknologisperäisen työn tuottavuuskasvun hiipuminen (joka kuvioissa 1 ja 2 näkyy Yhdysvaltojen tuottavuuskehityksessä) paljastuisi tilapäiseksi ilmiöksi ja työn tuottavuuden kasvu kiihtyisi globaalisti komission olettamaa nopeammaksi. Tällainen myönteinen kehitys näkyisi tulevaisuudessa ennakoitua korkeampana elintasona Suomessa ja muualla, mutta se ei välttämättä helpottaisi jo olemassa olevista veloista julkiselle sektorille aiheutuvaa taakkaa.

Tilanne on täysin toinen tarkasteltaessa tapausta, jossa Suomi onnistuisi kuromaan umpeen eroa tuottavuuden eturintamaan (jota kuviossa 3 esittää Yhdysvallat). Vaihtoehtoislaskelmassa, jossa työn tuottavuuden kasvu on Suomessa nopeampaa ja jossa muiden maiden kehitys ei muutu, Suomen euromääräisten valtionvelkakirjojen korkojen ei ole perusteltua olettaa muuttuvan.  Tällöin diskonttokorko pienenee, ja julkisen sektorin bruttokansantuotteeseen suhteutettu velkataakka muuttuu pienemmäksi kuin perusskenaariossa. Siksi työn tuottavuutta kasvattavilla politiikkatoimilla voi olla kestävyysvajetta supistavia vaikutuksia siinäkin tapauksessa, että Suomessa tehdyistä toimista riippumattomalla – kuten esimerkiksi uusista yleiskäyttöisistä teknologioista johtuvalla – työn tuottavuuskasvun nopeutumisella olisi vain vähäinen vaikutus julkisen sektorin kestävyyteen.

LÄHTEET

European Commission, 2017, ”The 2018 Ageing Report. Underlying Assumptions and Projection Methodologies”, Directorate-General for Economic and Financial Affairs, Institutional paper 065.

European Commission, 2020, , ”The 2021 Ageing Report. Underlying Assumptions and Projection Methodologies”, Directorate-General for Economic and Financial Affairs, Institutional paper 142.

Haaparanta, P., Kanninen, O., Taimio, H., 2019, ”Kestävyysvaje johtaa talouspolitiikan harhapoluille”, Talous ja yhteiskunta 1/2019, 74-84.

Inklaar, R. – Timmer, M. P., 2008, ”GGDC Productivity Database: International Comparisons of Output, Inputs and Productivity at the Industry Level”, Groningen Growth and Development Center, University of Groningen, Research Memorandum GD-104.

Spolander, M. – Ahola, I., 2019, ”Kestävyysvajelaskelmien kritiikki ei osu maaliin”, Valtiovarainministeriö, kolumni 7.3.2019.

Tuottavuuslautakunta, 2021, ”Tuottavuus ja voimavarojen kohtaanto – Digitaalisten palveluiden tuottavuuden taso ja kehitys Suomessa heikko”, Valtiovarainministeriön julkaisuja 2021:58.

Valtiovarainministeriö, 2020, ”Valtiovarainministeriön kestävyysvajelaskelman menetelmäkuvaus”, valtiovarainministeriön kansantalousosasto 5.10.2020.