Kehitystaloustiedettä palkittiin
Akuuteimman talouskriisin tilapäisesti hellittäessä voi hetkeksi ihmetellä, mitä muuta ekonomistit tekevät kuin aikaansaavat, selvittävät tai kommentoivat kriisejä. Ylivoimaisesti suurin osa meistä tekee itse asiassa jotain aivan muuta, perustutkimusta, jonka opit voivat vaikuttaa pitkän aikavälin hyvinvointiin tai sen jakaumaan.
Yksi nopeimmin kasvavista taloustieteen aloista on kehitystalous, jonka maine kasvoi jälleen, kun John Bates Clark –mitali, joka jaetaan nykyään joka vuosi parhaalle amerikkalaiselle alle 40-vuotiaalle taloustieteilijälle, myönnettiin tänä vuonna MIT:n professori Esther Duflolle. Palkinto on erittäin arvostettu ja hyvä ennuste tulevista Nobel-palkinnon saajista.
Duflo yhdistää työssään uusia psykologisen taloustieteen oppeja kehitysmaiden talouskysymysten analysointiin. Olennainen osa Duflon tutkimusta on pyrkiä arvioimaan mahdollisimman luotettavasti kehityshankkeiden vaikuttavuutta. Arviointi perustuu usein aitoon, satunnaistettuun koeasetelmaan, joka on tuttu mm. lääketieteestä ja psykologiasta mutta hyvin harvoin käytetty taloustieteessä. Satunnaistamalla päästään eroon yhdestä suurimmista empiirisen tutkimuksen haasteista, valikoitumisongelmasta. Ilman satunnaistamista saattaa nimittäin käydä esimerkiksi niin, että vain ne kotitaloudet, yritykset ja kylät, jotka muutenkin olisivat menestyneet, osallistuvat herkemmin kehityshankkeisiin. Tässä tapauksessa hankkeen hyödyt tulisivat tavanomaisessa tutkimuksessa yliarvioiduksi.
Tässä esimerkki Duflon työstä: Aiemmassa tutkimuksessa on havaittu, että lannoitteiden käyttö antaisi kymmenien prosenttien tuottoja köyhillä maaseututiloilla, mutta viljelijät eivät käytä niitä. Kuitenkin juuri satokauden jälkeen heillä olisi periaatteessa varaa lannoitteisiin, joita voisi hyvin säilöä seuraavaan kauteen. Duflo kollegoineen selittää ilmiön meille jokaiselle tutulla tahdon heikkouden ongelmalla: maanviljelijät saattavat ajatella, että he pystyvät säästämään riittävästi seuraavan satokauden alkuun asti ja ostamaan lannoitteet vasta sitten. Odotellessa ilmaantuu kuitenkin tärkeitä rahankäyttökohteita, eikä satokauden alkaessa olekaan enää pesämunaa jäljellä.
Tällöin pienehkö ylimääräinen opastus ja lannoitteiden hankinnan helpottaminen juuri satokauden jälkeen auttaisi maanviljelijöitä auttamaan itse itseään ja varmistamaan sen, että kun lannoitteita tarvitaan, niitä on todellakin olemassa. Tällainen järjestelmä voi olla tehokkaampi ja edullisempi kuin lannoitteiden oston suuret tukiaiset juuri satokauden alkaessa. Tutkijoiden yhdessä paikallisen kehitysjärjestön kanssa järjestämässä satunnaistetussa kokeessa kenialaiset viljelijät käyttäytyivät juuri oletusten mukaisesti. Kaiken kaikkiaan tutkimus, jossa yhdistyy kehityspolitiikan kannalta tärkeä aihe, järkevä teoria ja uskottava empiirinen evidenssi.
Duflon ja kumppaneiden käyttämät satunnaistetut koeasetelmat ovat nostaneet kehityshankkeiden vaikuttavuuden tutkimuksen luotettavuutta: nyt voidaan sanoa, että monien hankkeiden hyödyistä on kovista kovinta evidenssiä. Jotkut satunnaistajat menevät niin pitkälle, etteivät he hyväksy minkäänlaista muuta tutkimusta. Kuitenkaan ei ole selvää, että jos hanke toimii kylässä x maassa y, se ei välttämättä toimi kylässä z maassa å (tämä on ns. ulkoisen validiteetin ongelma). Eikä kaikkia kehityspolitiikan kannalta tärkeitä politiikkaratkaisuja voida satunnaistaa (kuten makropolitiikkaa tai infrastruktuuri-investointeja). Satunnaistettuja kokeita tarvitaan, mutta niin tarvitaan muutakin mahdollisimman uskottavasti tehtyä tutkimusta kehityksestä, jota tärkeämpää teemaa on vaikea keksiä.