Euroopasta ei puutu hyviä investointikohteita vaan poliittista tahtoa
Pari viikkoa sitten Euroopan komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker ja varapuheenjohtaja Jyrki Katainen julkistivat komission ehdotuksen 315 miljardin euron suuruisesta investointiohjelmasta. Ohjelmaa on jo ehditty perustellusti arvostella siitä, ettei se sisällä yhtään lisärahaa EU:n budjetista tai Euroopan investointipankista – vain takauksia noin 20 miljardin euron edestä ja toiveen siitä, että yksityiset investoijat alkaisivat toteuttaa ohjelmaan kuuluvia hankkeita.
Torson ohjelman hyvä puoli on kuitenkin se, että komissio on pyytänyt EU-maiden hallituksilta ehdotuksia ohjelmaan sisällytettäviksi investointihankkeiksi. Ehdotuksia kertyi 1300 miljardin euron edestä. Tämä on hieman yli 10 prosenttia Euroopan unionin (28 maata) kokonaistuotannon arvosta. Jos komission tapaan lähdetään siitä, että investointihankkeita toteutettaisiin kolmen vuoden kuluessa, koko ohjelman toteuttaminen merkitsisi hieman yli 3 prosentin vuosittaista satsausta EU-talouksiin.
Tämä kuulostaa tosi hyvältä. Lopputulos voi kuitenkin olla hyvin laiha, koska investointien rahoitus on käytännössä täysin auki. Lisäksi investointiohjelmaa toteuttavan rahaston johto päättää, mitkä projektit ovat toteuttamiskelpoisia ja mitkä eivät. Ehdotukset kuitenkin osoittavat, ettei Euroopasta puutu hyviä investointikohteita. On luontevaa lähteä siitä, että hallitusten esitykset ovat järkeviä.
Esimerkiksi Suomen hallitus ehdottaa investointihankkeita yhteensä noin 13 miljardin edestä. Ne kaikki vaikuttavat hyvin perustelluilta. Suomen osalta ne koskevat kolmea keskeistä aluetta: energiaturvallisuutta ja uusiutuvaa energiaa (esimerkiksi nesteytetyn maakaasun terminaali ja Itämerellä sijaitseva tuulivoimapuisto), Suomen teollisuutta (esimerkiksi verkosto teolliselle internetille ja investointeja biotalouteen) ja liikenneyhteyksiä (esimerkiksi nopea ratayhteys Helsingin ja Turun välille).
Noin 13 miljardia euroa on suunnilleen 6 prosenttia Suomen kokonaistuotannosta eli ei vähäpätöinen summa. Jos tällainen ohjelma toteutettaisiin esimerkiksi ensi vaalikaudella, sitä voisi jo kutsua oikeaksi elvytykseksi.
Viime kädessä EU-hallitusten ehdotusten toteuttaminen on kiinni poliittisesta tahdosta, ei rahoituksen riittävyydestä. EU-päättäjien pitäisi olla valmiita hyväksymään julkisen rahan käyttö investointien rahoittamisessa. Tällaista valmiutta ei EU:ssa kuitenkaan näytä olevan. Suomi ei tee tässä suhteessa poikkeusta.
Jos poliittista tahto ei löydy, ei löydy hyviä aineksia Euroopan elpymiseenkään. Näillä näkymin ammattiennustajien ei kannata alkaa ennustaa Euroopan elpymisen olevan nurkan takana.