1. Julkaisuhaku
2. Euromafian kriisi

Euromafian kriisi

Euroalueen kriisinäytelmä on saamassa yhä vahvemmin mafialeffoille ominaisia roolituksia ja juonenkäänteitä. On Kummisetä (lue: Saksa) ja hänen vähäisempi aisaparinsa (Ranska), jotka määräävät tahdin mutta ovat alinomaa vaarassa menettää otteensa muutamista suojateistaan, joista surkein (Kreikka) on romahtamaisillaan. On myös ydinperheen ulkopuolinen serkku (Iso-Britannia), joka on tarjonnut paljon rahoitusta mutta jota ei sovi ärsyttää, koska hänellä on myös elintärkeitä etuja (Lontoon finanssikeskus City) vaalittavanaan.

Otteet ovat kovat euromafiassakin. Kummisetä kumppaneineen vaatii velkakriisiin ajautuneilta suojateilta tiukkoja säästötoimia ehtona suojelun (lainojen) jatkumiselle. Jotkut kumppanit (Suomi) yrittävät saada suojelulleen jopa vakuuksia. Kummisetä, hänen aisaparinsa ja muut kumppanit eivät oikein pidä tällaisesta sooloilusta, ja sooloilijaa uhkaa joutuminen jonkinlaiseen epäsuosioon.

Jos nyt siirrytään puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä (juonen silti katoamatta), niin Suomen hallitus ja eduskunta ovat joutuneet tosi pahaan pakkorakoon. Yhtäältä täytyy hyväksyä nopeasti toimenpiteitä, joilla vältetään euroalueen ja sen pankkijärjestelmän romahdus sekä Suomen leimautuminen tuhoisaksi häiriöksi. Toisaalta nämä toimenpiteet – kriisimaille myönnettävät lisälainat ja niiden takaukset – sotkevat Suomen entistä syvemmälle velkakierteeseen, jota Suomi ja sen kotimaiset pankit eivät kuitenkaan ole olleet aiheuttamassa.

Euromafia – Saksa ja Ranska – siis kiristää tällä tavoin Suomea oman etunsa vastaisiin kriisimaiden tukitoimiin. Kyllähän se on ollut alusta lähtien selvää, että EU:ssa isot jyräävät pienet ja että kaikki pyörii Saksa–Ranska-akselin ympärillä. Mutta kuinka kauan ne voivat jatkaa tällä tiellä? Ensin (2003) ne näyttivät itse esimerkkiä, kuinka niiden vakaus- ja kasvusopimukseen kirjoittamia velkaantumisrajoitteita saa rikkoa. Ne eivät puuttuneet muidenkaan vilunkipeliin, jossa erityisesti kunnostautui Kreikka. Sen jälkeen erityisesti Saksa harjoitti talouspolitiikkaa (sisäistä devalvaatiota), joka heikensi useiden jäsenmaiden kilpailukykyä ja pahensi niiden velkaongelmia. Kaiken kukkuraksi Saksa ja Ranska eivät estäneet omia pankkejaan ottamasta liian suuria riskejä Kreikassa, Irlannissa ja Portugalissa.

Euroalueella on kyse nimenomaan kytevästä pankkikriisistä. Jos Kreikka tai muut kriisimaat joutuvat velkasaneeraukseen, kärsivät ennen kaikkea Saksan ja Ranskan (ja Ison-Britannian) pankit isoja luottotappioita. Yksin Kreikasta ne kenties jotenkin selviäisivät, mutta laajempi velkasaneeraus edellyttää valtioiden tuloa pankkien pääomittajiksi. Kriisin leviämisen estämiseksi pitäisi myöntää tukilainoja ainakin Espanjalle ja Italialle.

EU:n jäsenmaat valvovat omia pankkejaan ja vastaavat myös niiden pääomittamisesta. Saksa ja Ranska voisivat aivan hyvin tehdä tämän suoraan itse, mutta niiden poliitikot eivät halua kohdata äänestäjiään tällä tavoin. Sen sijaan he pyrkivät sitouttamaan kaikki muut euromaat pankkiensa pääomittamiseen ja väliaikaisen rahoitusvakausvälineen ERVV:n toiminnan laajentamiseen – siis yhteisvastuuseen. Euroalueen ulkopuolisten maiden kuten Ison-Britannian ei kuitenkaan edellytetä osallistuvan yhteisvastuuseen. Ison-Britannian pankit pääsevät todennäköisesti pälkähästä jo sitä kautta, että niiden suurimmat riskit ovat Saksassa ja Ranskassa ja ne eivät toteudu, kun näiden maiden pankit pelastetaan.

Eduskunta Suomen etujen vartijana

ERVV:tä koskevan puitesopimuksen muuttamisen ja siihen liittyvän lainsäädännön käsittely eduskunnassa huipentuu keskiviikkona 28.9. täysistunnon äänestykseen valtiovarainvaliokunnan ja täysistunnon viime perjantaina hyväksymästä sisällöstä. Kysymyksessä on ota tai jätä -tilanne. Jos Suomi hylkäisi sopimusmuutokset, seurauksena olisi todennäköisesti kaaos ja kriisin kärjistyminen.

Euroalueen poliitikot ja virkamiehet ovat puhuneet yhtä ja valmistelleet toista. Vannominen lainatakuiden ja vyönkiristysohjelmien nimiin ei nyt enää pysty peittämään sitä, että ERVV:n sopimusmuutoksilla tähdätään kriisimaiden – ensi vaiheessa ainakin Kreikan – velkasaneeraukseen. Tähän viittaa sopimukseen tehty muutos, jolla ERVV saa valtuudet ottaa jäsenmaiden takauksia vastaan lainaa, jonka se välittää Saksan ja Ranskan kaltaisille ei-kriisimaille näiden pankkien pääomittamiseksi. G20-maiden kokouksessa viime viikonloppuna on joidenkin uutisten mukaan kaavailtu tämän lisäksi myös ERVV:n lainanottovaltuuksien nostamista jatkossa jopa 2 000 miljardiin euroon, kun se nyt käsiteltävässä sopimusmuutoksessa on 780 miljardia euroa. Vasta sitten pystyttäisiin uskottavasti vastaamaan myös Espanjan ja Italian lainatarpeisiin.

Jos ERVV paisutetaan 2 biljoonaan euroon, niin Suomen osuus takauksista nousisi vajaan 14 miljardin euron sijasta lähes 40 miljardiin euroon. Uuden suunnitelman laatijat kuitenkin tajuavat jo, että tällaiset summat olisivat pienille maille liikaa. Niinpä yhtenä vaihtoehtona olisi ERVV:n muuttaminen varsinaiseksi rahoituslaitokseksi, joka voisi saada lainaa Euroopan keskuspankilta tai sen takaamana. Tässä tultaisiin hyvin lähelle keskustelussa olleita eurobondeja, euromaiden yhteisiä valtionlainoja. On kuitenkin oireellista, että suunnitellaan juuri EKP:n vastuun kasvattamista, joka ei vaadi parlamentaarisia päätöksiä. Nehän vievät kiusallisen paljon aikaa ja saattavat tuoda muitakin mutkia matkaan. Demokratian kannalta tämä on tietenkin valitettavaa.

Suomi on siis pahassa pakkoraossa. Jäsenmaat ovat rahoittajina EKP:ssä yhtä lailla kuin ERVV:ssäkin. Jos EKP kärsii luottotappioita, niin viime kädessä sitäkin on pääomitettava veronmaksajien varoin. Suomen hallituksella ja eduskunnalla ei näyttäisi olevan kanttia sanoa tiukasti Saksalle ja Ranskalle, että näiden on itse pääomitettava omat pankkinsa.

Tietynlainen epämukava olotila heijastuu myös ERVV-asiasta päämietinnön laatineen valtiovarainvaliokunnan muotoiluissa. “Valiokunta edellyttää, että ennakollista tukea tulee antaa vain valtioille, joiden talouden keskeiset perustekijät ovat kunnossa. Esimerkiksi julkisen velan tulee olla kestävällä uralla, vaihtotaseen alijäämän hallinnassa ja pankkisektorin vakavarainen.” Vaatimus on hyvin kummallinen, suorastaan hullunkurinen. Käytännössähän tällainen maa ei tarvitse tukea, joka on nimenomaan tarkoitettu maille, joiden asiat eivät ole kunnossa.

“Valiokunta toteaa lisäksi, että rahoituslaitosten riittävän pääomituksen turvaaminen on rahoituksen vakauden kannalta välttämätöntä, mutta korostaa, että ensisijainen vastuu rahoituslaitosten pääomittamisesta on aina omistajilla, ja sen jälkeen kyseisellä valtiolla. Vasta tämän jälkeen voidaan turvautua ERVV:n tukeen.” Aivan oikein – mutta valitettavasti valiokunta ei pysty sanomaan, missä pisteessä kyseisen valtion vastuu loppuu ja se siirtyy ERVV:lle.

“Valiokunta katsoo, että jatkossa tulee selvittää mahdollisuudet sellaiseen tavoiteltavaan menettelyyn, jossa tuen ehtona on se, että tukea saanut valtio antaa ERVV:lle lainan vastavakuudeksi pääomittamansa pankin osakkeita lainaa vastaavalla määrällä.” Vaatimus on Suomen jo aiemmin ottaman vakuuskannan mukainen. Vakuuksien mahdollisuus olikin jo kesällä laaditussa sopimuksen muutosluonnoksessa mukana, mutta jostain syystä sitä ei löydy enää 8.9. hyväksytystä versiosta. Vakuusasia näyttää jäävän edelleen roikkumaan ilmaan.

Kaikki nämä juonet ja valmistelut ERVV-sopimuksen muuttamiseksi osoittautuvat kuitenkin turhiksi, jos markkinoilla tapahtumat etenevät täysimittaiseksi pankki- ja finanssikriisiksi ennen kuin ne ehditään saattaa voimaan. Silloin pitää turvautua hätäkeinoihin, jotka eivät edellytä parlamentaarisia päätöksiä eivätkä välttämättä edes jäsenmaiden yksimielisyyttä. Äskettäin keskusteluun tuotu pysyvän vakausmekanismin (EVM) aikaistaminen vuodella ensi heinäkuun alkuun saattaa myös tulla sittenkin liian myöhään. Siihen sisältyvä selkeä sijoittajavastuu on myös kriisin ratkaisun kannalta hankala piirre, sillä se pelottaa pankkeja ja muita rahoituslaitoksia, ja asiathan piti hoitaa kuntoon ennen kuin se toteutetaan.

Kriisimaiden velkasaneeraus ja pankkien pääomittaminen ovat sinänsä oikeansuuntaisia toimia. Ne eivät kuitenkaan paljoa paranna kriisimaiden kilpailukykyä, ja niihin yritetään kytkeä Suomen kaltaisia maita, joille Saksan ja Ranskan pankkien pääomittaminen ei oikeasti kuuluisi. Lopulta Suomen hallituksella ja eduskunnalla on ratkaistavanaan äärimmäisen vaikea kysymys: kuinka pitkälle tässä prosessissa kannattaa olla mukana?