Katolisen etelän erot protestanttiseen pohjoiseen asettavat rajoitteita Euroopan integraatiolle
EU:n budjettineuvottelut kariutuivat viime viikolla tilanteessa, jossa osa maista halusi kasvattaa EU:n budjettia ja osa halusi supistaa sitä. Ensimmäisen porukan muodostivat Etelä-Euroopan maat Ranskan, Espanjan ja Italian johdolla. Toinen leiri koostui Pohjois-Euroopasta johtajinaan Iso-Britannia, Saksa ja Alankomaat. Noin 30 miljardia euroa erotti näiden kahden leirin vaatimukset toisistaan.
On ilmeistä, että jako on pohjoisen ja etelän välillä, kuten media on asian Suomessakin ilmaissut. Kyseessä on kuitenkin myös protestanttisen ja katolisen maailman välinen törmäys. EU-maiden EU:n budjetin nettomaksuosuudet suhteutettuna BKT:hen jakautuvat selvästi protestanttien ja katolilaisten kesken siten, että ensimmäisen ryhmän muodostavat suurimmat nettomaksajat. Katolisista maista ainoastaan Italia ja Belgia tunkeutuvat protestanttiseen joukkoon. Näistä Belgia on selvä poikkeus, sillä EU:n pääkaupunki on siellä. Ennustan, että myös Italia putoaa tuolla listalla ennen pitkää alaspäin. Koska uskontojen, instituutioiden ja taloudellisen menestyksen välinen yhteys on melko vahvasti osoitettu tutkimuskirjallisuudessa, tätä näkökulmaa ei kannata ohittaa.
Politiikan tutkijat Ronald Inglehart ja Christian Welzel osoittavat kirjassaan Modernization, Cultural Change, and Democracy: The Human Development Sequence, että protestanttisten ja katolisten yhteiskuntien kansalaisten arvot eroavat huomattavasti toisistaan. Linkin alla oleva kaavio perustuu World Values Surveyn aineistoon. Lisäksi Inglehart ja Welzel näyttävät, että saman maan sisällä eri uskontokuntien edustajat ovat arvoiltansa huomattavan samankaltaisia keskenään. Esimerkiksi katolilaiset Saksassa ovat arvoiltansa lähellä Saksan protestantteja sekä muuta protestanttista maailmaa. Maan arvoihin vaikuttaa siis vahvasti se, mikä kirkkokunta on historiallisesti vaikuttanut maassa, eikä väestön tämänhetkinen uskontokunta. Lisäksi ihmiset eri tuloluokissa vastaavat kyselyihin melko samankaltaisesti, joskaan eivät täysin identtisesti maan sisällä. Historiallinen uskonto ja kulttuuripiiri vaikuttavat voimakkaammin kuin tulot.
Inglehart ja Welzel kirjoittavat, että koulutusinstituutiot ja joukkotiedotusvälineet ovat olennaisessa roolissa levittämässä maan historiallisen kirkkokunnan muokkaamia kulttuuriarvoja koko kansakunnalle. Taloustieteilijä Daron Acemoglu ja politiikan tutkija James Robinson puhuvat inklusiivisten instituutioiden suuresta merkityksestä kirjassaan Why Nations Fail. He tosin pitävät instituutioiden syntyhistoriaa merkityksettömänä. Olennaista siinäkin on kuitenkin instituutioiden suuri merkitys. Taloustieteilijät Luigi Guiso, Paola Sapienza ja Luigi Zingales ovat tutkineet Italian eri alueiden menestyksen eroja käyttäen hyödyksi ulkopuolisten valloittajien asettamia instituutioita. He testaavat Robert Putnamin esittämää hypoteesia, että Keski-Italiassa historiallisesti itsenäisissä kaupungeissa on korkeampi luottamuksen ja sosiaalisen pääoman taso. He saavat hypoteesia myötäilevän tuloksen, että historialliset instituutiot määrittävät vahvasti tämänhetkistä sosiaalisen pääoman ja luottamuksen määrää.
Inglehart ja Welzel näyttävät, että ihmisten välinen luottamus eroaa huomattavasti protestanttisissa ja katolisissa maissa. Itse asiassa ero on niin suuri, että jos Viroa ei lasketa, yhdenkään katolisen maan luottamus ei ole korkeampi kuin yhdenkään protestanttisen maan, ja luonnollisesti päinvastoin. Viron tapauksessa varmasti sosialismilla on ollut oma merkittävä vaikutuksensa asiaan. Myös monessa katolisessa maassa sosialismi on jättänyt jälkensä, mutta ei kaikissa.
Nämä luottamustasojen erot siis selittyvät Putnamia mukaillen historiallisilla uskonnoilla ja niiden vaikutuksilla tähän sosiaalisen pääoman erääseen mittariin. Tämän lisäksi uskonnoilla on luonnollisesti ollut valtava vaikutus instituutioihin ja arvoihin, kuten Inglehart ja Welzel esittävät. Uskonnot eivät tietysti ole ainoa historiallinen sosiaalista pääomaa muokannut instituutio, mutta erittäin tärkeä sellainen.
Palatakseni historiallisista instituutioista tämän päivän europolitiikkaan asetan hypoteesin, että protestanttisen ja katolisen Euroopan jako instituutioiden, sosiaalisen pääoman, luottamuksen ja arvojen suhteen on Euroopan kehityksen suhteen merkityksellinen ja erittäin hitaasti häviävä. Pitää muistaa, että uskontojen jako on syntynyt jo vuosisatoja sitten. Vaikka nuo uskonnot eivät joitakin katolisia maita lukuun ottamatta enää vaikuttaisikaan suoraan paikalliseen yhteiskuntaan, niiden vaikutus sosiaalisen pääoman ja instituutioiden määrittäjinä jatkuu vielä varmasti vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja. On vaikea sanoa, kuinka merkittävästi tämä vaikuttaa euroinstituutioiden vakauteen jatkossa, mutta nyt jakolinjat ovat selvät. Iso ongelma Euroopassa on se, että protestanttiset yhteiskunnat ovat hyvissä asemissa maailmanlaajuisen kilpailun maailmassa, katoliset maat eivät. Yhteisvaluuttaa ja muita yhteisiä instituutioita on vaikea perustaa näin selvästi kahden kerroksen rakenteeseen.
Jos asettamani hypoteesi pitää paikkansa, politiikkaimplikaatio voisi olla se, että panostetaan paljon resursseja katolisen Euroopan kansalaisyhteiskunnan, kansalaisten välisen luottamuksen ja muun muassa tehokkaan koululaitoksen rakentamiseen. Toinen, kenties realistisempi johtopäätös olisi pitää Euroopan integraatio tarpeeksi löyhänä, jotta nämä hitaasti, jos lainkaan, arvoiltaan yhtenevät maat saavat tarpeeksi aikaa vuosisatojen aikana rakentuneiden erojen umpeen kuromiseen.
