1. Julkaisuhaku
2. Kehittävän arvioinnin hyödyistä tarvitaan tutkimusta – vastaus Karville

Kehittävän arvioinnin hyödyistä tarvitaan tutkimusta – vastaus Karville

Mistä tiedämme, parantaako kehittävä arviointi koulutusta? Laboren tutkimusohjaaja Hannu Karhunen vastaa Karvin Mira Huuskon blogikirjoitukseen ja tarkentaa, miksi arvioinnin vaikutuksista tarvitaan tutkimusta. Arvioinnin pitkä historia ja osallistujien myönteiset kokemukset eivät vielä kerro, miten se vaikuttaa koulutuksen tuloksiin.

 

Karvin Mira Huusko kirjoitti ystävällisen vastineen (27.10.2026) blogikirjoitukseeni Suomalaisia koulutusmyyttejä: Onko kehittävästä arvioinnista mitään hyötyä? Keskustelu on tervetullutta, ja olemme monesta asiasta samaa mieltä. Arviointi ei ole sama asia kuin vaikuttavuuden arviointi, myönteinen kokemus arviointiprosessista ei osoita koulutuksen tulosten parantuneen, ja arvioinnin vaikutuksista tarvitaan tutkimusta.

Muutama asia kaipaa kuitenkin täsmennystä. Huuskon vastineen mukaan väitin, ettei kehittävää arviointia mainita koulutusta koskevassa lainsäädännössä. Kirjoitin, ettei sitä mainita yhdessäkään koululaissa. Ero on olennainen. Perusopetuslaissa arvioinnin tarkoitukseksi on säädetty ”turvata tämän lain tarkoituksen toteuttamista ja tukea koulutuksen kehittämistä”. Se on tavoite, ei arviointitapa. Sivistysvaliokunta totesi, että arviointi on ”koko koulutuksen tuloksellisuuden arviointia”, ja kirjasi saamansa selvityksen mukaisesti, että kansallisissa arvioinneissa tuloksellisuuden osa-alueina tulee arvioida opetustoimen vaikuttavuutta, tehokkuutta ja taloudellisuutta (SiVM 3/1998 vp, s. 17–18). Kehittävä arviointi kirjattiin Karvin yleiseksi toimintaperiaatteeksi vasta valtioneuvoston asetuksessa (1317/2013), joka on lakia alemman tason säädös. 

Kirjoitin myös, että Karvin kehittävä arviointi juontaa juurensa korkeakoulujen laadunvarmistuksesta eikä Pattonin developmental evaluationista. Tästäkin olemme ilmeisesti samaa mieltä. Tämä voi osaltaan selittää, miksi Karvin arviointitoiminnan periaatetta on ulkopuolisen niin kovin vaikea hahmottaa: Karvi nimeää kehittävän arvioinnin teoriapohjaksi muun muassa Pattonin, mutta käytäntö juontaa juurensa korkeakoulujen laadunvarmistuksesta.

Huuskon vastineessa korostetaan, että kehittävä arviointi on toimintaperiaate eikä menetelmä. Juuri tämä oli alkuperäisen kritiikkini pihvi: periaate, joka voi toteutua millä tahansa menetelmällä, ei rajaa mitään pois. Silloin on myös vaikea sanoa, mitä sen noudattamisesta pitäisi seurata.

Kirjoitukseni ydin ei ollut, että kehittävä arviointi olisi hyödytöntä, vaan ettemme tiedä, onko se ollut tähän mennessä hyödyllistä. Kun periaatetta on noudatettu vuosikymmeniä ja siihen käytetään huomattavasti julkisia varoja, on kuitenkin kohtuullista odottaa hyödyistä muutakin näyttöä kuin arvioitavien kokemuksia.

En myöskään esittänyt, että jokaisen arvioinnin yhteydessä pitäisi tehdä kausaalinen vaikuttavuustutkimus. Toivoisin vain, että sellainen tehtäisiin edes joskus jostain tärkeästä aiheesta. 

Historiaa on kiinnostavaa kuulla, mutta se ei kerro, onko kehittävän arvioinnin periaate yhä paras ratkaisu. KOTA-työryhmän valinta saattoi olla vuonna 1985 järkevä: kansallisia oppimistulosarviointeja ei vielä ollut, rekisteriaineistoja ei käytetty tutkimukseen nykyiseen tapaan, eikä vaikutusten arviointiin ollut nykyisiä menetelmiä. Itsereflektion herättäminen oli luonteva tavoite korkeakouluissa, joissa arviointikulttuuria ei vielä ollut. Nyt korkeakouluilla on omat laatujärjestelmänsä, ja vaikutuksia voidaan tutkia tavoilla, joita ei 1980-luvulla ollut. Huusko toteaa itsekin, että KOTA-historia koskee nimenomaan korkeakouluja eikä koko koulutusjärjestelmää. Lopulta kysymys ei siis ole siitä, oliko valinta silloin oikea, vaan siitä, tehtäisiinkö sama valinta tänään. 

Tämä kirjoitus on jatko-osa Suomalaisia koulutusmyyttejä -blogisarjaan neljänteen osaan. Blogisarjassa pyrin kiinnittämään huomiota siihen, miten suhtaudumme koulutukseen toisinaan varsin myyttisesti. Tarkastelen koulutuskeskustelussa usein toistuvia väitteitä ja käsityksiä, joille ei välttämättä löydy vahvaa todellisuuspohjaa. Tarkoituksenani ei ole vain myyttien murtaminen, vaan ennen kaikkea tietoperusteisen ja ratkaisukeskeisen keskustelun edistäminen suomalaisesta koulutusjärjestelmästä.  

Kirjoituksessa esitetyt näkemykset ja tulkinnat ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta Laboren kantaa.  

Lähteet

Huusko, M. (2026). Kehittävä arviointi ei ole myytti – suomalaisen arviointijärjestelmän historia ja tarkoitus on syytä tuntea. Karvi, blogi 27.10.2026. [URL]

Karhunen, H. (2026). Suomalaisia koulutusmyyttejä: Onko kehittävästä arvioinnista mitään hyötyä? Labore-blogi 26.10.2026.