1. T&Y-lehti
2. Talouskasvu hiipuu ja odotettu tuottavuusloikka viipyy

Talouskasvu hiipuu ja odotettu tuottavuusloikka viipyy

Talouskasvu on hidastunut Suomessa jo vuosikymmeniä, eikä digitalisaatio ole tuonut odotettua tuottavuusloikkaa. Samalla tuloerot ovat kasvaneet ja teknologian kehityksen suunnasta päättäminen on keskittynyt yritysten omistajille ja johtajille. Valtiolla ja koko yhteiskunnalla on kuitenkin oltava vahva kiinnostus ja sitoutuminen siihen, miten teknologiaa suunnataan ja tutkimusta muunnetaan lopputuotteiksi.

Viime vuosina Suomessa on politiikan areenalla ollut huoli siitä, miten vaatimaton talouskasvu saataisiin piristymään.
Talouskasvussa on tärkeää erottaa toisistaan kasvu lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Kun ihmisiä on työttöminä ja koneita pois käytöstä, kansantalous on kapasiteettinsa alapuolella. Tällöin julkisen sektorin kysynnän kasvattaminen, esimerkiksi julkisilla investoinneilla, mahdollistaa talouden pääsyn takaisin potentiaaliinsa. Pitkällä aikavälillä kysymys on siitä, miten talouden kapasiteettia voidaan kasvattaa. Kysynnän kasvun lisäksi finanssipoliittinen elvytys voi vaikuttaa muuta kautta myös pitkän ajan talouskasvuun. Tieto siitä, että elvytyspolitiikka on hallituksen keinovalikoimassa, vähentää sekä kokonaistaloudellisia että innovaatiotoiminnan riskejä. Se on verrattavissa sosiaalivakuutukseen. Lisäksi hyvä infrastruktuuri tukee myös innovaatioita. Samalla se voi muuttaa elinkeinorakennetta.

Pitkään jatkunut matalan kasvun aikakausi on saanut monet kysymään: onko taloustieteellä ratkaisuja talouskasvun arvoituksiin? Toisin kuin monet ehkä kuvittelevat, taloustieteessä on melkoinen määrä talouskasvuun liittyviä ratkaisemattomia arvoituksia. Vanhempi Robert Solowin (1956) kehittämä kasvuteoria tämän myöntääkin. Uudempi Paul Romeriin henkilöityvä teoria uskoi ratkaisseensa arvoitukset. Romerin (1986) teoria tuli otolliseen ideologiseen ilmapiiriin 1980- ja 1990-luvuilla, kun valtion roolia haluttiin supistaa. Valtiolle hyväksyttiin rooli perustutkimuksessa ja sen rahoittamisessa. Yritysten tehtäväksi jäi hoitaa loput. Tähän ajatteluun sopi mainiosti myös yritysten ja niiden omistajien verojen alentaminen. Onko tuuli kääntymässä? Hiljattain Romer itse on muuttanut radikaalisti näkemystään valtion roolista.¹

Hän myöntää aiemmin antaneensa valtiolle kehityksen edistäjänä liian pienen roolin. Hän uskoo edelleen tieteeseen ja teknologiaan kehityksen moottorina. Hänestä on kuitenkin tullut suurten globaalien amerikkalaisten teknoyritysten liiketoimintamallien ankara kriitikko.

Milloin tuottavuus alkaa kasvaa?

Vaikka teollisuusmaissa talouskasvu alkoi hidastua 1970-luvulla, henkeä kohti laskettu BKT:n kasvuvauhti oli 2 prosenttia ajanjaksolla 1973–1980. Tämä oli selvästi nopeampaa kuin ennen toista maailmansotaa (1,2 prosenttia), ja nopeampaa kuin globaalin kapitalismin vuosikymmenillä (1,8 prosenttia aikaudella 1980–2010). Työttömyysaste oli keskimäärin 3 prosenttia vuosina 1973–1980 ja 4 prosenttia vuosina 1980–2010.²

Kuvio 1. Henkilöä kohden lasketun reaalisen bruttokansantuotteen keskimääräiset kasvuprosentit Suomessa

Kuviosta 1 nähdään, että Suomessa henkeä kohden laskettu BKT:n kasvu oli 1960-luvulta 1980-luvun alkuun keskimäärin lähes 4 prosenttia ja vielä 1980-luvulla liki 3 prosenttia. Seuraavina kahtena vuosikymmenenä se putosi alle 2 prosenttiin ja 2010-luvulla pudottiin jo noin 0,5 prosenttiin.

Voimakkaan talouskasvun aikana tuloerot kaventuivat 1960- ja 1970-luvuilla asettuen 1980-luvulla vakaalle tasolle. Samaan aikaan kun BKT:n kasvu alkoi hidastua, 1990-luvun puolivälistä alkaen kotitalouksien väliset tuloerot kääntyivät kasvuun, jota kesti finanssikriisin alkuun asti. Erityisen voimakkaasti kasvoivat ylimmät tulo-osuudet. Finanssikriisin jälkeen tuloerojen kasvussa tapahtui muutaman vuoden aikana notkahdus, kunnes kasvu taas jatkui 2020-luvun alkuun asti, jolloin tuloerot saavuttivat tason, jossa ne olivat ennen finanssikriisiä.³

Innovaatioiden kasvun IT-sektorilla piti viedä taloudet ennennäkemättömään kasvuun. Näin ei ole käynyt. Vai ovatko digitaalisen vallankumouksen hedelmät paljon vaikeampia havaita? Vuonna 1987 Solow kirjoitti: ”Näet tietokoneiden ajan kaikkialla paitsi tuottavuustilastoissa.” Tällä huomautuksella hän tarkoitti sitä, että digitaaliteknologiaan tehtävistä investoinneista saadut hyödyt näyttävät varsin pieniltä.

Robert Gordon (2016) kiteytti teknopessimistisen näkemyksensä yksinkertaisella esimerkillä: vesijohtoon kytketyn pesukoneen keksiminen lisäsi naisten osallistumista työelämään ja sai näin aikaan suuremman kasvusysäyksen ja sosiaalisen muutoksen kuin esimerkiksi internetin keksiminen. Tekno-optimistit, kuten Eric Brynjolfsson ja Andrew McAfee (2014), puolestaan uskovat, että digitaalisen teknologian, tekoälyn ja robottien mahdollisuuksilla ei ole rajoja. He näkevät kehityksessä myös haitallisia yhteiskunnallisia seurauksia, ennen kaikkea taloudellisen eriarvoisuuden kasvua. Tekno-optimistit vastasivat Solowille, että meidän on oltava kärsivällisiä, tuottavuuden kasvu on pian edessämme. Yli 30 vuotta on kulunut ja odotamme edelleen.

Voitot ovat kasvaneet, investoinnit eivät

Suomessa yritykset investoivat vielä 1970- ja 1980-luvuilla merkittävästi kotimaahan. Investoinnit ylittivät niihin käytettävissä olleet tulot, eli bruttosäästön. Näin ollen yritykset rahoittivat investoinneistaan ison osan velkarahalla (kuvio 2).

Kuvio 2. Yritysten bruttosäästöjen ja investointien suhde bruttokansantuloon vuosina 1975–2024

Globalisaatiota vauhdittaneen rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkamisen ja vuoden 1993 veroreformin myötä tilanne muuttui 1990-luvun alun laman jälkeen, jolloin investoinnit kotimaahan eivät juurikaan kasvaneet. Yritykset käyttivät kotimaisiin investointeihin kaksi kolmasosaa niihin käytettävissä olevista tuloista. Muutos on merkittävä, sillä Pitkänen ja Sauramo (2005) havaitsivat tilinpäätöstilastojen perusteella, että vuosituhannen vaihteessa teollisuudessa yritysten käytettävissä olevista varoista noin 40 prosenttia käytettiin suoriin investointeihin ulkomailla.

Voittojen osuuden kasvu kansantulosta ei ole kasvattanut investointeja. Muissakin Pohjoismaissa nähdään investointien osalta samansuuntainen kehitys kuviossa 3. Tämä muutos ei sinänsä olisi huolestuttava, jos alhaisempaa investointiastetta olisi kompensoitu kasvua edistävällä pääoman tehokkaammalla käytöllä.

Kuvio 3. Bruttopääomanmuodostus Pohjoismaissa

Andrew Glyn (2006) pitää investointien vähentymistä keskeisenä syynä työn tuottavuuden laskuun jo vuoden 1973 jälkeen kaikissa teollisuusmaissa. Reaalisen tuotannon arvo per työntekijä kasvoi vuosina 1960–1989/1990–2019 Ruotsissa keskimäärin 2,2/1,7 prosenttia ja vastaavasti Suomessa 3,6/1,5, Norjassa 2,2/1,7 ja Tanskassa 2,2/1,3 prosenttia.⁴

Mikä sitten tekee työntekijöistä tuottavampia? Parempi koulutus on yksi tekijä. Toiseksi työntekijöillä on enemmän ja parempia koneita ja algoritmeja käytössään. Robert Gordon (2016) arvioi, että koulutuksen nousu selittää noin 14 prosenttia työn tuottavuuden kasvusta ja investoinnit parempiin koneisiin, laitteisiin ja algoritmeihin 19 prosenttia. Muuta havaittua tuottavuuden paranemista ei voida selittää taloustieteilijöiden mittaamien asioiden muutoksilla. Taloustieteilijät kutsuvat sitä tuotannontekijöiden kokonaistuottavuudeksi (TFP eli total factor productivity).⁵

Moses Abramovitz (1956) kutsui TFP:tä ”tietämättömyytemme mittariksi”. TFP:n kasvu saadaan jäännöksenä, kun olemme mitanneet kaiken, mitä pystymme mittaamaan. TFP:n kasvuvauhti on hyvä teknologian kehityksen mitta, koska se osoittaa, kuinka paljon tuotoksen (eli BKT:n) kasvu johtuu teknologisista muutoksista ja tehokkuuden parannuksista. Diane Coyle (2025) huomauttaa, että 1990-luvulla havaitun kiihtymisen jälkeen TFP:n kasvu on 2000-luvun puolivälin jälkeen hiipunut.

Kuvio 4. Kokonaistuottavuuden (TFP) keskimääräiset vuosimuutokset Pohjoismaissa

Kuviosta 4 huomataan, että jälkimmäisellä ajanjaksolla kokonaistuottavuuden keskimääräiset vuosimuutokset ovat olleet reilusti miinusmerkkisiä Suomessa ja Norjassa sekä hieman myös Ruotsissa. Toki 1990-luvun kokonaistuottavuuden kasvuluvutkin ovat vaatimattomia verrattuna kasvun kultaiseen ajanjaksoon.

Miten kasvua pitäisi mitata?

BKT mittaa tuotannon arvoa, ei yhteiskunnan hyvinvointia. Jo kansantalouden tilinpidon kehittämisen pioneeri Simon Kuznets (1962) varoitti, että yhteiskunnan hyvinvoinnin arviointiin BKT:n mittaukset ovat riittämättömiä. Hän ei pitänyt hyvänä myöskään sitä, että sotimiseen menevät kulut ja sellaiset alat kuin mainonta ja rahoitus ovat mukana näissä laskelmissa. Hän kyseenalaisti arvonlisäyksen, jota näillä aloilla syntyy, ja sen, onko arvonlisäys ylipäänsä mitattavissa.⁶

Toisen maailmansodan synnyttämät tarpeet kokonaistuotannon arvioinnista syrjäyttivät Kuznetsin alkuperäisen tavoitteen hyvinvointia mittaavasta kansantalouden tilinpidosta. Nykyisessä ilmapiirissä eurooppalaiset ja suomalaiset poliitikot näkevät sotateollisuuden kasvattamisen tervetulleena talouskasvun vauhdittajana. Tätä politiikkaa voisi kutsua sotakeynesiläisyydeksi⁷. Tästä innostuneena Helsingin Sanomat katsoi pääkirjoituksessaan maaliskuussa 2025, että sotateollisuuden kasvattamisesta ”saattaa tihkua paljonkin hyvää ympärilleen”.⁸

Kuznets (1962) korosti myös tarvetta erottaa kasvun määrä ja laatu. Hän kirjoitti: ”Jos tavoitellaan lisää kasvua, tulisi täsmentää, millaista kasvua ja miksi.”

Joskus laadun parannukset ovat suoraan havaittavissa, ja kansantulotilastojen laatijat voivat helposti ottaa ne huomioon esimerkiksi ns. hedonisen hintaindeksin avulla. Joskus taas laadun parannuksia on hankala mitata. Ylipäätään tuotannon mittaamiseen liittyvät haasteet ovat kasvaneet sitten Kuznetsin pohdintojen.⁹ Talouskasvun mittaamiseen liittyvät kysymykset ovat saaneet IT-alan vaikuttajat väittämään, että kansantalouden tilinpidon tilastot aliarvioivat kasvua. Microsoft-miljardööri Bill Gates on esimerkiksi väittänyt ilman kummempia perusteluja: ”BKT aliarvioi­­ kasvun jopa rikkaissa maissa”.¹⁰ Googlen pääekonomisti Hal Varian taas väittää, että ”Piilaakson saavutuksia ei arvoteta oikein, koska meillä ei ole hyvää tapaa mitata niitä”.¹¹

Nämä kommentit vihjaavat, että piilossa olisi jokin kasvuihme, jos vain löydämme tavan mitata sitä. Nämä kysymykset voi toki esittää, mutta viimeaikaiset tutkimukset viittaavat myös siihen, että virallinen tilastoaineisto voi itse asiassa antaa liian ruusuisen kuvan. Aivan kuten tuotteiden laadun parantumisen tapauksessa, myös ilmaston laadun heikkenemistä ja luonnon monimuotoisuuden heikkenemistä on vaikea mitata. Kaiken kaikkiaan näillä väärin mitatuilla heikkenemisillä on varmasti enemmän merkitystä kuin väärin mitatulla tuotannon kasvulla. ­Googlen karttapalvelut on oivallinen apuväline, mutta se ei ole kuitenkaan yhtä tärkeä kuin planeettamme tulevaisuus.

Talouskasvu ja sen jakautuminen ihmisten kesken

Vasta 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa tulonjaon rooli talouskasvussa alkoi saada huomiota. Maailmanpankin perustama itsenäinen Kasvukomissio¹², jota johti taloustieteilijä Michael Spence, kokosi yhteen poliittisia päättäjiä, yliopistotutkijoita (esimerkiksi Robert Solow) ja yritysjohtajia pohtimaan talouskasvun ja kehityksen eri näkökohtia. Komissio tunnetaan siitä, että sen mukaan kasvua ei voida nähdä erillään tulonjaosta. Usein väitetään, että suuremmat tuloerot ovat välttämättömiä kasvun kannalta. Väite perustuu oletukseen, että rikkaat ovat yleensä yrittäjiä tai työpaikkojen luojia. Jos siis siirrämme veron­alennuksien avulla suuremman osuuden rahoistamme rikkaille, he voivat sijoittaa enemmän rahaa työpaikkojen luomiseen, mikä johtaa suurempaan kasvuun. Pitääkö tämä hypoteesi paikkansa?

USA:ssa toisen maailmansodan jälkeen tehtyjä 31:tä verouudistusta hyödyntävä Owen Zidarin (2019) tutkimus osoittaa, että ylimmän 10 prosentin veronalennukset eivät tuota merkittävää kasvua työllisyydessä ja tuloissa, kun taas alimman 90 prosentin veronalennukset sitä tekevät. Tiedämme myös tulojen ja varallisuuden jakautumista seuraavan World Inequality Database -tietokannan (WID) aineistojen perusteella, että ylimmän prosentin ja promillen tulo-osuudet ovat kasvaneet merkittävästi monissa maissa, myös Suomessa. Samaan aikaan näiden ryhmien verotus on keventynyt. Lisäksi ylimmät tuloryhmät säästävät paljon suuremman osan tuloistaan ​​kuin muu väestö.¹³ Näin ollen tulo- ja varallisuuserojen kasvun olisi pitänyt johtaa suurempiin investointeihin. Näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Syitä tähän on pohdittu esimerkiksi T&Y-lehdessä.¹⁴

Monet viime vuosikymmenien julkiset innovaatio-ohjelmat Euroopassa ovat korostaneet innovaatioista taloudelle koituvia tehokkuusetuja. Niiden myyntipuheissa luvataan ohjelmien maksavan kustannuksensa korkojen kera takaisin. Kenelle nämä hyödyt menevät?

Philippe Aghion ym. (2019) osoittavat, että innovointi, eli patenttien määrä, ja ylimmät tulo-osuudet USA:ssa ja muissa kehittyneissä maissa ovat viime vuosikymmeninä yleensä seuranneet samansuuntaista kehitystä. Saikat Sarkar ja Matti Tuomala (2021) puolestaan osoittavat WID-aineistolla, että patenttien määrää merkittävämpi ylimpien tulo-osuuksien kasvattaja on ollut löysän rahapolitiikan synnyttämät varallisuus­hintakuplat. Tony Atkinson (2015) korostaa, että politiikan pitää huolehtia teknologisen kehityksen suunnasta ja suosia niitä innovaatioita, jotka painottavat inhimillistä tekijää ja parantavat ihmisten työllistettävyyttä. Pelkkä työvoiman korvaaminen koneilla ei aina ole suotavaa laajemmasta yleisen edun näkökulmasta. Atkinsonin mukaan on useita syitä siihen, miksi teknologisen muutoksen suuntaa ei voida jättää pelkästään yrityksille ja niiden johtajille.

Ensinnäkin teknologiavalinnoilla on vaikutusta tulonjakoon, eli siihen, miten arvonlisäys jaetaan työntekijöiden ja omistajien kesken. Toiseksi tämän päivän innovaatiovalinnoilla on pitkän aikavälin vaikutuksia tulevaisuuteen. Ne voivat sulkea pois sellaiset teknologiset polut, jotka ovat työntekijöiden kannalta parempia. Keskeistä Atkinsonin ehdotuksissa ovat teknologisia muutoksia koskevien päätösten yhteydessä esiin nousevat kysymykset siitä, miten päätökset tehdään, kuka päätökset tekee ja mikä rooli on vastavoimilla.

Daron Acemoglu ja Simon Johnson (2023) ovat hyvin pitkälti samoilla linjoilla kuin Atkinson. Heidän mukaansa viime vuosikymmeninä nähty kehitys ei ole ollut väistämätöntä, vaan pikemminkin seurausta siitä, että teknologiset valinnat ovat keskittyneet pienen teknologiaeliitin käsiin. Teknologian suuntaaminen on aina riippunut siitä, kenellä on valta päättää siitä. Acemoglu ja Johnson tähdentävät, että julkisen vallan ja muiden ryhmien, kuten ammattiliittojen, on oltava mukana, kun tehdään päätöksiä esimerkiksi tekoälyä koskevissa asioissa.

Nykyään tekoälysovellukset voisivat luoda myös työpaikkoja ihmistä täydentävällä teknologialla. Onko näin tapahtumassa? Vai kehitetäänkö algoritmeja ja ohjelmistoja, joilla tehdään samaa, mitä ihmiset jo nyt tekevät hyvin. Samalla myös hyvät työpaikat vähenevät ja työntekijöiden ostovoima hiipuu.

Suomalaisten ekonomistien keskuudessa vallitseva näkemys näyttäisi olevan se, että valtio osallistuu perustutkimuksen rahoittamiseen, mutta yrityksille jää tuotekehitys. Atkinsonin lisäksi Acemoglu ja Johnson sekä Paul Romer, kuten alussa huomautettiin, ovat tästä eri mieltä. He pitävät virheenä sitä, että valtiot eivät osallistu uuden teknologian kehittämiseen ja suuntaamiseen, vaan se jätetään yrityksille. Suomalaiset ekonomistit näyttävät olevan vahvassa markkinauskossaan eri mieltä. Tämä käy ilmi valituille suomalaisille ekonomisteille tehdystä kyselystä. Suomen talouden haasteet ja ratkaisut -raportin tiivistelmässä todetaan: ”Kansantalouden kannalta parhaiden teknologioiden ja menestyvimpien vientialojen valinta kannattaisi jättää markkinoiden tehtäväksi”.¹⁵

Valtion tuen vähentyessä on pelättävissä, että tutkimus tulee heijastamaan entistä enemmän yritysten kapeita intressejä.

Suomessa parlamentaarinen toimikunta on esittänyt rahoituksen merkittävää lisäämistä tutkimus- ja kehitystoiminnalle. Nämä toiveet ovat toistaiseksi jääneet lähinnä julkilausumiksi. Valtion tuen vähentyessä on pelättävissä, että tutkimus tulee heijastamaan entistä enemmän yritysten kapeita intressejä. Valtiolla ja koko yhteiskunnalla on kuitenkin oltava vahva kiinnostus – ja sitoutuminen – siihen, miten teknologiaa suunnataan ja tutkimusta muunnetaan lopputuotteiksi.

Kiinan voimakkaasta teknologisesta edistymisestä, esimerkiksi sähköautojen ja aurinkopaneelien tuotannossa, pelästynyt USA on käynnistänyt uuden kylmän sodan Kiinaa vastaan. Tämä pakotti Joe Bidenin hallinnon omaksumaan teollisuuspolitiikan, jolla pyritään muokkaamaan talouden suuntaa. Bidenin hallinto siis tunnusti, että pelkästään markkinoihin luottaminen ei yksinään riitä. Tarvitaan valtiota mukaan. Nyt Donald Trump uhkaa lopettaa tämän politiikan.

Tällä hetkellä on mahdotonta ajatella talouskasvua sivuuttamatta sen ekologisia seurauksia. Tiedämme jo, että seuraavan sadan vuoden aikana maapallo lämpenee. Kysymys on, kuinka paljon. Tiedämme, mitä pitäisi tehdä päästöjen vähentämiseksi ja lämpenemisen rajoittamiseksi 1,5 celsiusasteeseen. Perimmäinen ongelma on se, että vaikka voisimmekin vieroittaa itsemme fossiilisista polttoaineista kokonaan, ilman kestävämpään kulutukseen siirtymistä millä tahansa tulevalla talouskasvulla tulee olemaan suuri suora vaikutus ilmastonmuutokseen. Tämä johtuu siitä, että kulutuksen kasvaessa tarvitsemme energiaa kaikkien kulutettavien asioiden tuottamiseen.