1. T&Y-lehti
2. Liian aikainen sopeutus oli virhe

Liian aikainen sopeutus oli virhe

Suomi on viimein nousemassa pitkästä taantumastaan. Kokonaistuotanto kasvaa kestävän oloisesti ja työttömyys on alenemaan päin, joskin se on yhä varsin korkea. Vaikka talous on nyt vihdoin kääntynyt kasvuun, on syytä tarkastella kriittisesti sitä talouspolitiikkaa, jota viimeisen vuosikymmenen aikana on harjoitettu.

Suomi on kohdannut negatiivisia shokkeja, jotka yhdistettynä harjoitettuun politiikkaan ovat johtaneet siihen, että kokonaistuotanto on vieläkin reaalisesti mitattuna matalammalla tasolla kuin se oli ennen finanssikriisiä 2008. Kyseessä on itsenäisyyden ajan pisin rauhanajan taantuma.

Suomeen on pesiytynyt huono tapa harjoittaa myötäsyklistä suhdannepolitiikkaa. Nousukausista on tehty hurjempia lisäämällä julkisia menoja tai alentamalla veroja. Sen sijaan laskusuhdanteissa on kiristetty vyötä, mikä on haitannut talouden elpymistä. Lukuun ottamatta välittömästi finanssikriisin jälkeen tehtyjä elvytystoimia, myötäsykliseen politiikkaan on syyllistytty Suomessa myös viimeisen vuosikymmenen aikana.

PT:n viimeisimmässä ennusteessa Seija Ilmakunnas tarkasteli nykyisen ja sitä edeltävän hallituksen finanssipoliittisia päätöksiä. Julkisen talouden suunnitelmien mukaan vuosina 2013—2016 tehtiin päätösperäisiä sopeutustoimia yhteensä arviolta 6,8 miljardin euron edestä. Tämä kaikki siis samaan aikaan kun kokonaistuotanto supistui ja oli kaikkien luotettavien arvioiden mukaan alle potentiaalisen tasonsa. Suoraan sanottuna näillä sopeutustoimilla syvennettiin ja pitkitettiin taantumaa.

Viime aikojen hallitukset ovat suorastaan kehuskelleet sopeutusohjelmillaan, ja hallitusohjelmissa talouspolitiikan ohjenuoraksi on otettu kestävyysvajeen umpeen kurominen sopeuttamalla julkista taloutta lyhyellä aikavälillä. Tämä on tehty ikään kuin suhdanteesta välittämättä. On vaikea nähdä, kuinka Suomi olisi ollut vaikeuksissa julkisen talouden kestävyyden kanssa, vaikka sopeutustoimia ei olisikaan tehty siinä määrin ja sillä aikataululla kuin niitä tehtiin.

Jos ja kun sopeutustoimet syvensivät ja pitkittivät taantumaa, niin niillä oli varsin kova hinta. En ollenkaan väitä, etteikö julkiseen talouteen kohdistuisi paineita väestön ikääntymisen myötä, mutta sopeuttaminen taantuman keskellä ei nähdäkseni ollut täysin välttämätöntä julkisen talouden kestävyyden kannalta.

En myöskään väitä, että talouden heikko kehitys olisi ollut pelkästään (ainakaan Suomessa) harjoitetun talouspolitiikan tulosta. Esimerkkinä voidaan pitää Nokian matkapuhelintoiminnan romahdusta muutamassa vuodessa. Ei voida olettaa suhdannepolitiikan pystyvän paikkaamaan tätä aukkoa talouden tuotannossa kokonaan, sillä tämänkaltainen korkean tuottavuuden alan negatiivinen shokki tarkoittaa käytännössä alentuneen tuotannon lisäksi myös tuotantopotentiaalin alenemista vähintäänkin joksikin aikaa. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että julkinen valta voi ja sen tulisi pyrkiä sulkemaan tuotannon ja potentiaalisen tuotannon välistä aukkoa eli tuotantokuilua.

Koska Suomi on pieni rahaliiton jäsen, se ei voi juurikaan vaikuttaa rahapolitiikkaan, vaan ainoaksi järeäksi suhdannepolitiikan työkaluksi jää finanssipolitiikka. Puhtaasti tutkimuskirjallisuuden valossa viime vuosina harjoitettu kireä finanssipolitiikka ei vaikuta kovinkaan järkevältä. Ensinnäkin, teoreettisessa tutkimuskirjallisuudessa havaintona on yleensä se, että pienen rahaliittoon kuuluvan maan optimaalinen finanssipolitiikka on vahvasti suhdanteita tasaavaa (esim. Gali ja Monacelli 2008). Toisekseen empiirinen tutkimus viittaa siihen, että finanssipolitiikan kerroinvaikutus olisi tavanomaista suurempi nimenomaan rahaliittoon kuuluvassa avotaloudessa (Nakamura ja Steinsson 2014).

Lisäksi on jonkin verran evidenssiä siitä, että taantumissa finanssipolitiikan vaikutukset ovat suurempia kuin nousukaudella, mikä on luonnollista, koska silloin kun talouden resurssit ovat vajaakäytössä, ei elvyttävällä politiikalla ole vastaavaa muuta tuotantoa syrjäyttävää vaikutusta kuin nousukaudella. Tutkimuskirjallisuuden mukaan finanssipoliittinen elvytys olisi siis taantumassa suositeltavaa pienelle euromaalle, minkä lisäksi se olisi oletettavasti ollut varsin tehokasta. Kuitenkin Suomessa harjoitettu politiikka on ollut myötäsyklistä eikä vastasyklistä.

Nykyisellä talouden kasvuvauhdilla alamme kohta lähestyä tilannetta, jossa tuotantokuilu sulkeutuu. Viime aikoina on jo nähty merkkejä siitä, että myötäsyklinen politiikka jatkuisi myös korkeasuhdanteessa. Esimerkiksi kiinteistöveron alarajojen suunniteltu korotus ehdittiin perua, koska tavoitteet kiinteistöveron tuotoksi ovat täyttymässä jo nykyisillä veroasteilla. Tällainen ajattelu ei oikein sovi vastasykliseen finanssipolitiikkaan. Ei siihen sovi myöskään se, kuinka nousukauden huipulla vuoden 2007 vaaleissa jaettiin jakovaraa ja kesken taantuman vuoden 2015 vaaleissa lähestulkoon kilpailtiin leikkauslistoilla. Maailma saattaisi olla hiukan parempi paikka, jos suhdannepolitiikan viritys olisikin ollut toisin päin.

Julkaisu PDF-muodossa