1. T&Y-lehti
2. Saako valtio tukea kulttuuria verovaroin?

Saako valtio tukea kulttuuria verovaroin?

Joidenkin mielestä verotus on varkautta. Hieman maltillisempien ajattelijoiden mielestä varkaus alkaa vasta tietyn prosenttiosuuden jälkeen. Aika usein kriittisen rajan sanotaan olevan 50 prosenttia tuloista. Tyypillisesti nämä keskustelut johtavat sen tyyppiseen pohdintaan velvollisuuksista ja omistusoikeuksien luonteesta, mikä kiehtoo enemmän juristeja tai moraalifilosofeja kuin maallisempaa filosofia eli ekonomistia.

Hän voi ottaa lähtökohdakseen kansalaisten kokonaishyvinvoinnin. Hyvinvoinnin määrittely ja mittaaminen on vaikeaa, mutta sitä ei voida väistää yhteiskunnallisessa päätöksenteossa muutenkaan. Selvää on, että verotuksen yläraja on jo selvästi ylitetty siinä vaiheessa, kun veroasteen nostaminen johtaa verotulojen alenemiseen. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että verottamalla valtio estää kansalaisiaan käyttämästä osaa rahoistaan heidän omaa hyvinvointiaan maksimoivalla tavalla. Verotus siis tuhoaa hyvinvointia.

TALOUSTIETEESSÄ ON perimmiltään kyse juuri ihmisten hyvinvoinnista. Ajatuksena on, että kukin on oman hyvinvointinsa paras asiantuntija. Ainakaan taloustieteilijää ei tarvita opastamaan, mitä kunkin kannattaisi hyvinvointinsa maksimoimiseksi tehdä. Asenne on siis liberaali – kukin tehköön, mitä parhaaksi näkee.

Tai kuten lapsuuteni kodin muuranneella, lievästi alkoholisoituneella muurarilla oli usein tapana viisaasti ja avarakatseisesti lausua: ”kelle se teetättää mitäkin”. Eino Leinoa mukaillen yhdelle tärkeintä on ooppera-kyyri, toiselle taas Forssellin figyyri. Jollekin kolmannelle tärkeintä on ehkä uudet pölykapselit autoon. Kunhan ei toteuta omaa parastaan muiden hyvinvoinnin kustannuksella.

Taloustiede on yhteensopiva myös sosiaaliliberaalin aatteen kanssa. Jokaisen ei tarvitse olla oman onnensa ainoa seppä. Ihminen voi paremmin, kun valtio parantaa kansalaisten edellytyksiä tehdä niitä asioita, jotka tuottavat heille nautintoa tai jotka he muusta syystä kokevat elämässään tärkeiksi.

Monet hyvinvointivaltiot ovat onnistuneet kansalaistensa palvelemisessa erinomaisesti: ihmiset voivat hyvin, mitattiinpa sitä sitten kansalaisten subjektiivisella kokemuksella ”onnellisuudestaan” tai objektiivisilla mittareilla, jotka kertovat kansalaisten kulutusmahdollisuuksista, vapaa-ajasta, terveydestä ja tasa-arvosta.

PALJON RIIPPUU siitä, millaisilla veroilla tuloja kerätään ja millaisiin tarkoituksiin verotuloja käytetään. Verotutkimus kertoo, että talouskasvun kannalta veroaste voi olla hyvinkin korkea, jos veroja käytetään talouden kasvua edistäviin tarkoituksiin kuten koulutukseen ja tutkimukseen. Myös mahdollisuuksien tasa-arvon edistäminen voi olla erinomaista kasvupolitiikkaa. Sillä tavalla voidaan valjastaa kansakunnan parhaat kyvyt innovaatioihin ja muihin kasvua edistäviin tarkoituksiin.

Päätökset edistää mahdollisuuksien tasa-arvoa tai muita hyviksi katsottuja asioita vaativat kuitenkin aina valintoja kansalaisten hyvinvointien välillä. Onko oikein viedä rahaa keski-ikäiseltä insinööriltä ja antaa sitä nuorelle opiskelijalle?

Tämä on vaativa tehtävä, jonka hoitamiseen ei ole demokratiaa parempaa järjestelmää keksitty. Toki demokratiassakin on hyvinvointia tuhoavia rakenteellisia vinoumia, jotka on syytä tiedostaa. Kun enemmistö pääsee sanomaan, mitä vähemmistön pitää tehdä heille tai jollekin muulle vähemmistölle, tilanne voi olla riskaabeli.

TALOUSKASVU ON kuitenkin vain väline, jolla tavoitellaan hyvinvointia. Kansalaistensa hyvinvoinnista huolta kantava valtio pyrkii tarjoamaan kansalaisilleen mahdollisuuksia kuluttaa myös sellaisia asioita, jotka tuottavat heille hyvinvointia, mutta jotka muuten saattaisivat eri syitten takia jäädä ulottumattomiin.

Tällaisia hyödykkeitä on etenkin taiteen ja muun kulttuurin tarjonnassa. Kun oopperaa on kohtuuhintaisesti saatavilla, monella on tilaisuus tutustua sen arvoon. Joillekin siitä voi aueta jopa kansainvälinen ammattiura.

Taide- ja kulttuurin­nälkänsä tyydyttänyt ihminen kukoistaa ja levittää hyvinvointia myös ympärilleen.

Hyvinvointia puntaroidessa on myös muistettava, että ihminen on sosiaalinen olio. Taide- ja kulttuurinnälkänsä tyydyttänyt ihminen kukoistaa ja levittää hyvinvointia myös ympärilleen. Sen takia kulttuuriin on perusteltua uhrata verovaroja. Parhaimmillaan taiteen ja muun kulttuurin ulkoisvaikutukset kiihdyttävät myös talouskehitystä, mikä saattaa tarjota lisäperusteen julkiselle tuelle.

Renessanssiaikana taiteen tukemisesta vastasivat keisarit, kirkot ja mahtisuvut. Ihailemme noita vuosisatojen takaisia tuotoksia vieläkin päivittäin. Ne rahat oli miekoin muilta ryöstetty.

Nyt taiteen tukemisesta huolehtii hyvinvointivaltio, joka ottaa kansalaisiltaan varoja lempeämmin ja käyttää varoja vastuullisemmin kuin entisaikojen väkivaltaiset, mutta vaikuttavaa taidetta rahoittaneet mesenaatit. Myös meidän aikojemme taide voi rikastaa ihmisten hyvinvointia vielä satojenkin vuosien päästä.