1. T&Y-lehti
2. Tavallista taloustiedettä

Tavallista taloustiedettä

Mitä jälkikeynesiläinen poliittisen talouden tutkija ajattelee reaalisen korkotason joustavuudesta? Entä talous­­­­­tieteen valtavirtaa edustava professori kokonaiskysynnän pitkän aikavälin vaikutuksista?

Lauri Holappa ja Niku Määttänen kävivät kesän ajan kirjeenvaihtoa makrotaloudesta T&Y:n pyynnöstä.

Lauri Holappa 30.6.

Hei Niku, mukavaa että lähdit mukaan tähän debattiin. Tarkoituksenamme olisi kaiketi keskustella taloustieteestä, sen kritiikistä ja erilaisista taloustieteen koulukunnista. Ennen varsinaisen sisältökeskustelun aloittamista lienee kuitenkin paikallaan kommentoida hiukan keskustelun laajempaa taustaa.

Uskoakseni tämänkin debattikirjoituksen kannalta olennainen konteksti löytyy finanssikriisin ja eurokriisin jälkeisistä vuosista 2010-luvun alusta. Aloin tuolloin pitää Jussi Ahokkaan kanssa Raha ja talous -nimellä kulkenutta makrotalousaiheista blogia, joka melko nopeasti nousi Suomen suosituimmaksi talousblogiksi. Blogissamme esiteltiin jälkikeynesiläistä talousteoriaa, sovellettiin sitä erilaisten konkreettisten makrotalouden ilmiöiden analysointiin sekä toisinaan kritisoitiin uusklassista talousteoriaa. Kirjoituksemme herättivät laajempaakin kiinnostusta, ja kommentoimme talouspolitiikkaa melko ahkerasti myös mediassa.

Aloimme kirjoittaa blogiamme turhautuneina tuon ajan julkiseen keskusteluun. Suomalainen talouspoliittinen keskustelu oli ollut lamasta lähtien varsin yksituumaista ja pyörinyt sopeutusten, luottoluokituksen ja julkisen velan ympärillä. Edes aivan tavanomaisille keynesiläisille näkemyksille ei suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa tuntunut olevan liiemmin tilaa.

Ongelma oli siinä, että jos talouspolitiikan vakavasti otettavien vaihtoehtojen kirjo esitetään julkisuudessa hyvin suppeana (lähinnä kysymyksenä siitä, miten väistämättömiksi kuvatut sopeutustoimet kohdennetaan), kaventuu demokratian tosiasiallinen tila varsin vähäiseksi. Tavoitteenamme tuolloin oli osoittaa, että julkisuudessa esiintyvä yksituumaisuus ei ole mitenkään luonnollinen asiaintila, vaan että tosiasiassa taloustieteen sisällä elää useita erilaisia näkemyksiä ja myös erilaisia koulukuntia.

Näin ollen tuntui välttämättömältä yrittää monipuolistaa julkista keskustelua ja tuoda esiin argumentteja, jotka mielestämme olivat vahvoja mutta joita asiantuntijat eivät tuoneet esiin. Kyse ei tietenkään ollut vain meidän toiminnastamme, vaan erilaista vallitsevan talousparadigman kritiikkiä esitti Suomessa moni muukin.

Tästä alkanut keskustelu, jota käytiin julkisuudessa, blogosfäärissä, sosiaalisessa mediassa sekä akateemisilla alustoilla, muuttui nopeasti hyvin kärkeväksi ja lopulta suoranaisen vihamieliseksi sekä pilkalliseksi. Jälkeenpäin ajateltuna tuossa keskustelussa olisi pitänyt itsekin muotoilla sanomansa maltillisemmaksi, välttää kärjistämistä ja muistaa korostaa myös uusklassisen taloustieteen vahvuuksia.

Tästä huolimatta tapa, jolla joukko ekonomisteja etsi jostain kriitikkojen teksteistä yksittäisiä ”virheitä” sen sijaan, että pyrkisi aidosti ymmärtämään vastapuolen argumentin ja vastaamaan siihen, ei tuntunut kovin kypsältä tavalta käydä keskustelua. Toivonkin, että tämä meidän välinen debatti voisi toimia ensimmäisenä lähtölaukauksena rationaalisemmalle taloustiedekeskustelulle!

Ennen kuin menen varsinaiseen sisältöön, haluan vielä kommentoida sitä, miksi taloustieteestä keskusteleminen on tärkeää. Suomessahan monet ekonomistit ovat pilkanneet tätäkin. Tosiasiassa kuitenkin ekonomisteilla on nykyään ylivertainen rooli julkisessa keskustelussa muihin yhteiskuntatieteilijöihin verrattuna. Tämä rooli tuo ekonomisteille paljon valtaa mutta siitä johtuen myös vastuuta. Niinpä on tärkeää analysoida ja myös tarpeen tullen kritisoida ekonomistikunnan näkemyksiä.

Tämä kritiikki ei tarkoita ekonomistien moraalin kyseenalaistamista tai oppialan pitämistä jotenkin arvottomana. Päinvastoin kysymys on mielestäni pikemminkin arvonannosta taloustieteilijöille. Suoraan sanottuna esimerkiksi sosiologien kritisointi ei nykyään tuntuisi kovin mielekkäältä, koska suomalainen nykysosiologia vaikuttaa valitettavan vähän yhtään mihinkään.

Näiden johdantosanojen myötä on aika siirtyä keskusteluun itse sisällöstä. Ensin on kuitenkin syytä todeta, että minä en tietenkään itsekään edusta heterodoksisen taloustieteen tai poliittisen talouden tutkimuksen koko kenttää. Mitä taloustieteeseen tulee, minulle läheisintä on jälkikeynesiläinen suuntaus ja tässä keskustelussa esittämäni näkemykset nojautuvat paljolti siihen perinteeseen.

Erot uusklassisen taloustieteen ja jälkikeynesiläisyyden tai muiden heterodoksian suuntausten välillä ovat moninaisia. Voisimme lähteä perkaamaan niitä jo tieteenfilosofisista, ontologisista ja metodologisista lähtökohdista käsin, mutta tässä tapauksessa erojen yhteiskunnallinen merkitys voisi jäädä lukijalle epäselväksi. Niinpä aloitan keskustelun omasta mielestäni kenties olennaisimmasta sisältökysymyksestä.

Uusklassisessa perusteoriassa esitetään – ja tätä myös monet ekonomistit usein toistavat julkisissa puheenvuoroissaan – että kokonaiskysynnällä on tuotannon ja työllisyyden kannalta olennaista merkitystä vain lyhyellä aikavälillä. Toisinaan tuodaan esiin, että hystereesi-ilmiön kautta kokonaiskysynnällä voi olla joitain vaikutuksia myös pitkällä aikavälillä, mutta silti yleensä kysynnänsäätely mielletään vain lyhyen aikavälin suhdannepolitiikaksi. Pitkällä aikavälillä vaikuttaviksi toimiksi määritellään useimmiten lähinnä työvoiman tarjontaa ja tuottavuutta parantavat tekijät.

Oletko tästä samaa mieltä? Jos sinäkin pääpiirteissään hyväksyt tämän ajatustavan, niin miksi ajattelet kysyntätekijöiden vaikutuksen rajautuvan vain lyhyeen aikaväliin?

Niku Määttänen 18.7.

Minulle sopii hyvin, että keskustelemme taloustieteestä esimerkkien avulla. Haluan kuitenkin ensin sanoa muutaman sanan siitä taloustieteestä, jota itse ajattelen edustavani. En nimittäin ole ihan varma, edustanko mainitsemaasi ”uusklassista taloustiedettä”.

Tällä termillä viitataan ainakin toisinaan teorioihin, jotka ovat yhteensopivia tiettyjen melko voimakkaiden oletusten kanssa. Toisinaan sen yhteydessä esimerkiksi korostetaan oletusta, että talouden toimijoilla, kuten vaikkapa kotitalouksilla, on hallussaan kaikki niiden omien päätöstensä kannalta relevantti informaatio.

Iso osa viime vuosikymmenien aikana tehdystä taloustieteellisestä tutkimuksesta ei kuitenkaan tee tällaista oletusta. Minun silmissäni tällainen tutkimus on yleensä sitä ihan tavallista taloustiedettä, jota itsekin ajattelen edustavani. Uusklassinen taloustiede on terminä ehkä vielä epäselvempi, jos ajatellaan empiirisesti painottunutta tutkimusta, jota suurin osa taloustieteestä nykyään on.

En toisaalta osaa määritellä ”tavallista taloustiedettäkään” kovin tarkasti. Mutta asiaa voi minusta lähestyä kuvaamalla asioita, joita taloustieteilijät yleensä liittävät hyvään tutkimukseen. Ensimmäisenä mainitsisin vaatimuksen analyysin läpinäkyvyydestä. Teoreettisesti painottuneen tutkimuksen kohdalla se johtaa usein formaalien eli matemaattisesti kuvattujen mallien käyttöön.

Formaali esitystapa pakottaa esittämään johtopäätösten taustalla olevat oletukset täsmällisesti. Tämä helpottaa malliin pohjautuvien tulosten tai johtopäätösten uskottavuuden arvioimista verrattuna vain luonnollisella kielellä esitettyyn analyysiin, jossa jokin keskeinen taustaoletus saattaa huomaamatta jäädä kokonaan mainitsematta.

Itselleni taloustiede onkin pikemminkin alati kehittyvä työkalupakki ja ajattelun apuväline kuin joukko talouden toimintaa koskevia oletuksia tai väitteitä.

Formaali malli mahdollistaa myös aikaisempien teoreettisten tulosten hyödyntämisen, mikä helpottaa oikeiden johtopäätösten tekemistä annetuista oletuksista. Itselleni taloustiede onkin pikemminkin alati kehittyvä työkalupakki ja ajattelun apuväline kuin joukko talouden toimintaa koskevia oletuksia tai väitteitä.

Mutta olen samaa mieltä kanssasi siitä, että taloustieteilijöiden argumenttien taustalla olevia oletuksia tai tutkimusnäyttöä on hyvä yrittää avata ei-taloustieteilijöille varsinkin silloin, kun argumentit voivat vaikuttaa yhteisiin päätöksiin. Se toki edellyttää malleista ja yhtälöistä luopumista.

Nyt kysymykseesi. Arvasit oikein: allekirjoitan ainakin pääpiirteissään – ja sopivasti tulkittuna – ajatuksen, että kokonaiskysyntään vaikuttavalla politiikalla on yleensä vaikutusta tuotantoon ja työllisyyteen lähinnä lyhyellä aikavälillä.

Asiaa voisi käsitellä kirjan verran, mutta hyvin lyhyesti sanoisin, että taustalla on ensinnäkin se havainto, että vaikka kokonaiskysynnän kasvattaminen esimerkiksi julkista kulutusta tai investointeja kasvattamalla usein kasvattaa työllisyyttä ja tuotantoa ainakin muutaman vuoden aikajänteellä, meillä ei näytä olevan ainakaan kovin selkeitä esimerkkejä maista, jotka olisivat kasvaneet muita vauraammaksi harjoittamalla jatkuvasti hyvin elvyttävää talouspolitiikkaa. Jatkuva kokonaiskysynnän kasvattaminen näyttää johtavan lähinnä inflaation kiihtymiseen.

Miten voimme selittää nämä havainnot? Taloustieteilijöiden yleisin – ja empiirisen tutkimuksen valossa minusta uskottava – selitys liittyy hintajäykkyyksiin. Monet yritykset eivät päivitä jatkuvasti hintojaan. Tavaroiden ja palveluiden kysynnän kasvaessa ne reagoivat ensin kasvattamalla tuotantoa, jolloin tuotanto ja ehkä työllisyyskin kasvavat. Kysyntäpiikin jatkuessa ne myöhemmin nostavat hintojaan. Hintojen nousu liittyy voiton maksimointiin ja yritysten kustannusten nousuun muun muassa palkkojen noustessa.

Hintojen nousu johtaa lopulta kysynnän ja tuotannon pienenemiseen lähelle aikaisempaa tasoa. Mekanismit riippuvat talouden rakenteista ja rahapolitiikkaan liittyvistä instituutioista. Suomen kohdalla yksi mekanismi on kansainvälisen kustannuskilpailukyvyn heikkeneminen Suomen hintatason noustessa. Sen seurauksena tuonti kasvaa ja vienti supistuu.

Tämä ei toki tarkoita, ettei kokonaiskysynnän kasvattaminen valtiovallan toimesta voisi koskaan nostaa tuotantoa pidemmän päälle. Usein mainittu mekanismi liittyy siihen, että pitkät työttömyysjaksot voivat rapauttaa työntekijöiden osaamista. Kokonaiskysyntää kasvattava politiikka tänään voi nostaa tuotantoa pitkäksi aikaa, jos sen avulla vältetään työttömyyden noususta seuraava työntekijöiden osaamisen heikentyminen. Tässä tapauksessa siis kysynnän kasvattaminen lopulta vahvistaa talouden tarjontapuolta.

Tämä on esimerkki mainitsemastasi hystereesi-ilmiöstä. Sille löytyy myös empiiristä tukea taloustieteellisestä kirjallisuudesta.

Ja toki talous voi joskus olla pitkäänkin tilanteessa, jossa kysyntää on liian vähän tuotantomahdollisuuksiin nähden. Minusta tärkein esimerkki tästä liittyy niin sanottuun nollakorkorajaan. Korot eivät voi laskea kovin paljon nollan alapuolelle, koska käteiselle on luvattu nollakorko. Tämä voi johtaa tilanteeseen, jossa korkotaso on pitkän aikaa liian korkea. Lopputuloksena kulutusta ja investointeja on liian vähän.

Vähän luulen, että ainakin suurin piirtein arvasit, mitä vastaan kysymykseesi. Sinä ilmeisesti ajattelet, että puhtaalla kysyntäpolitiikalla voi vaikuttaa isosti ja pysyvästi tuotantoon. Ja kenties muutenkin kuin talouden tarjontapuoleen vaikuttavien hystereesivaikutusten kautta? Minkälainen mekanismi sinulla on mielessäsi?

Lauri Holappa 2.8.

Termiä uusklassinen taloustiede käytetään tosiaan usein epämääräisesti. Minä viittaan sillä laajasti ottaen hallitsevaan taloustieteen suuntaukseen, koska pidän sitä oppihistoriallisesti kuitenkin kohtalaisen tarkkana ja myös melko neutraalina ilmauksena.

Sinänsä on totta, että tällä hetkellä suuri – ja ehkä myös kiinnostavin – osa valtavirran taloustieteestä on varsin empiirisesti orientoitunutta mikrotaloustiedettä, jossa teoreettisilla elementeillä on melko vähäinen merkitys. Toisaalta etenkin makrotaloustieteessä teorian merkitys korostuu edelleen huomattavasti. En usko, että makrotasolla edes on mahdollista tehdä samalla tavalla teoriasta etääntyvää ”puhdasta” empiriaa kuin mikrotaloustieteessä.

En usko, että makro­tasolla edes on mahdollista tehdä samalla tavalla teoriasta etääntyvää ”puhdasta” empiriaa kuin mikrotaloustieteessä.

Teorian merkitys tulee hyvin esille myös käsittelemässämme teemassa. Kuten sanoit, kokonaiskysynnän vaikutuksen rajautuminen lyhyelle aikavälille liittyy oppikirjateoriassa nimenomaan hinta- ja palkkajäykkyyksiin. Ajatuksenahan on, että hintojen ja palkkojen ollessa lyhyellä aikavälillä jäykkiä, voi kokonaiskysynnän kasvulla olla suotuisia reaalitaloudellisia vaikutuksia. Pitkällä aikavälillä kokonaiskysynnällä ei kuitenkaan tässä ajattelutavassa ole kuin korkeintaan toissijainen rooli.

Tämä näkemys eroaa merkittävästi John Maynard Keynesin alun perin Yleisessä teoriassa (1936) kehittämästä tulkinnasta. Yleisessä teoriassahan Keynes omistaa itse asiassa kokonaisen luvun sen väitteen kumoamiseen, että riittämättömän kokonaiskysynnän ongelmat olisivat välttämättä liitoksissa hintojen ja palkkojen jäykkyyksiin. Keynesin alkuperäinen teoria, jonka varaan suuri osa jälkikeynesiläisestä kirjallisuudesta edelleen rakentuu, nojaa ennen kaikkea Keynesin tulkintaan fundamentaalisesta epävarmuudesta ja hänen likviditeettipreferenssiteoriaansa.

Fundamentaalisella epävarmuudella Keynes viittasi ilmiöihin, joiden tapahtumisen todennäköisyyttä emme kykene luotettavasti ennustamaan ja joista meillä ei tosiasiallisesti ole juuri spekulaatioita enempää olennaista informaatiota. Hänen mukaansa talouden pitkän aikavälin kehitys oli juuri tällainen kokonaisuus.

Taantumatilanteissa tällä on erityistä merkitystä, koska kotitalouksilla ja yrityksillä ei ole fundamentaalisen epävarmuuden määrittämässä todellisuudessa luotettavaa tietoa siitä, milloin taantuma päättyy. Tämän vuoksi yksityisten toimijoiden näkökulmasta voi taantumatilanteessa olla järkevää välttää uusien velkarahoitteisten investointien tekemistä (jopa alhaisella korkotasolla) sekä kerätä riittäviä puskureita lisäämällä säästämistä ja pitämällä nämä säästöt vielä mahdollisimman likvidissä eli nopeasti rahaksi muutettavassa muodossa kuten käteisenä tai käyttötilillä.

Keynesin kuvaama prosessi voi saada aikaiseksi pitkittyvän taantumatilanteen, vaikka olettaisimme hintojen ja palkkojen olevan täysin joustavia. Jos kysyntäperäiset taantumat voivat olla seurausta säästämishalukkuuden sekä likviditeettipreferenssin kasvusta ja jos alhainenkaan korkotaso ei riitä houkuttelemaan riittävästi lisää investointeja pessimististen tulevaisuuden odotusten vuoksi, ei ole syytä olettaa taantuman automaattisesti jäävän lyhyen aikavälin ilmiöksi.

Tietysti selvää on, että kaikki taantumat päättyvät joskus. Tätä edesauttavat nykyaikaisissa talouksissa myös automaattiset vakauttajat. Jälkikeynesiläisestä näkökulmasta tarkasteltuna kysyntäperäisenkin taantuman kesto on kuitenkin aina riippuvaista erilaisista vaihtuvista taustatekijöistä. Taantuma ei siis automaattisesti rajaudu vain lyhyen aikavälin ilmiöksi, joka häviää itsestään pidemmässä juoksussa.

Jos asian haluaisi ilmaista uusklassisella kielellä, voisi sanoa, että jälkikeynesiläiset eivät usko tuotantokuilun välttämättä sulkeutuvan edes pitkällä aikavälillä. Niinpä liian kireä finanssipolitiikan viritys voi johtaa siihen, että todellinen työttömyysaste jää hyvin pitkäksi aikaa rakenteellista työttömyysastetta korkeammalle tasolle, eikä todellinen tuotannon taso saavuta tuotantopotentiaalia edes pitkällä aikavälillä.

Niku Määttänen 7.8.

Pelkään, että lähestymme kysymyksiä, joista on vaikea keskustella kovinkaan yleistajuisesti…

Viittaukset Keynesin tuotantoonkaan eivät aina tarjoa kovin selkeitä vastauksia, koska hänen esitystapansa ei täytä likimainkaan niitä läpinäkyvyyteen liittyviä kriteereitä, joita akateemisessa taloustieteessä nykyään vaaditaan. Oppihistoriallinen keskustelu siitä, mitä Keynes todella ajatteli, ei myöskään ole oikein minun heiniäni.

Vastauksesi luettuani jäin miettimään muun muassa sitä, miksi ajattelet, että reaalinen korkotaso ei välttämättä jousta riittävästi. Onko kyse mahdollisesti jo edellä mainitusta nollakorkorajasta? Vai ajatteletko kenties, että investoinnit ja kulutus eivät fundamentaalin epävarmuuden vuoksi riipu lainkaan korkotasosta, jolloin muutokset korkotasossa eivät voi sopeuttaa kokonaiskysyntää vastaamaan tuotantopotentiaalia? Miksi näin olisi?

Voisimme kenties yrittää hahmottaa makrotalouden toimintaa koskevia mahdollisia näkemyserojamme myös miettimällä talouspolitiikkaa. En usko, että olemme kovin eri mieltä vaikkapa mainitsemistasi automaattisista vakauttajista. Mutta johtaako arvostamasi jälkikeynesiläinen teoria esimerkiksi Suomessa juuri nyt hyvin erilaisiin politiikkasuosituksiin kuin se, mitä kutsut uusklassiseksi taloustieteeksi? Voimme tietysti miettiä Suomen sijaan esimerkiksi euroaluetta kokonaisuudessaan tai Yhdysvaltoja, jos haluat sivuuttaa pieneen avotalouteen ja oman rahapolitiikan puutteeseen liittyvät erityiskysymykset.

Lauri Holappa 14.8.

Minustakaan ei ole tässä keskustelussa olennaista pohtia sitä, mitä Keynes todella tarkoitti ja mitä ei. Keynes-viittauksen ainoa pointti olikin tuoda esiin, että ali- ja ylikysyntätilanteille on makrotaloustieteen kentällä ja sen historiassa annettu useita erilaisia selityksiä ja että kokonaiskysynnän ongelmat eivät välttämättä rajaudu ainoastaan lyhyen aikavälin kysymyksiksi, mikäli niiden teoreettinen juurisyy ei paikannu hinta- ja palkkajäykkyyksiin.

Uskon kyllä, että investoinnit ja kulutus riippuvat aina jossain määrin korkotasosta ja tulevaisuuden korko-odotuksista. Yleensä jälkikeynesiläisessä teoriassa kuitenkin ajatellaan, että yritysten ja kotitalouksien tulevaisuuden tulo-odotukset ovat vielä keskeisemmässä roolissa.

On tietysti niinkin, että vaikka joku investointibuumi ei olisikaan peräisin kevyestä rahapolitiikasta, se on aina mahdollista saada loppumaan kiristämällä rahapolitiikkaa tarpeeksi. Tämä voi kuitenkin vaatia hyvin jyrkkiä toimenpiteitä, jos investointi- ja kulutuspäätökset eivät ole kovin herkkiä muutoksille rahapolitiikassa. Ehkä Fediä vuoden 2022 keväästä lähtien pitkään piinanneet vaikeudet saada työmarkkinat jäähtymään Yhdysvalloissa kuvaavat juuri tätä?

Mitä tulee käytännön talouspolitiikkaan, niin jälkikeynesiläisen kirjallisuuden pohjalta tehtävät talouspoliittiset suositukset eivät kaikissa tilanteissa eroa uusklassisen kirjallisuuden pohjalta tehtävistä suosituksista. Varmaankin vaikkapa jostakin radikaaliekologisesta tai marxilaisesta näkökulmasta näiden lähestymistapojen erot ovat marginaalisia.

Monissa tilanteissa jälkikeynesiläinen analyysi johtaa kuitenkin olennaisesti erilaisiin tulkintoihin mielekkäästä talouspolitiikasta. Jos esimerkiksi ajattelemme Suomen tämän hetken talouspoliittista tilannetta, en näkisi jälkikeynesiläisestä näkökulmasta mahdollisena sitoutua kahden hallituskauden mittaiseen lähes kymmenen miljardin euron mittaluokassa olevaan sopeutusohjelmaan.

Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että emme voi tietää tulevaisuuden kysyntäolosuhteita emmekä luottaa siihen, että tulevat taantumat ovat lyhytaikaisia ja itsekseen ajan saatossa häviäviä ilmiöitä.

Sinänsä katsoisin, että myös jälkikeynesiläisestä näkökulmasta rahapoliittisesta itsenäisyydestään luopuneen pienen avotalouden on kiristettävä finanssipolitiikkaa tilanteessa, jossa rahapolitiikkaa tiukennetaan näin voimakkaasti. En näe kuitenkaan etukäteen mahdollisena ankkuroida finanssipolitiikan linjaa peräti kahdeksaksi vuodeksi kovalle kiristyslinjalle.

Toisaalta minusta valtavirtateorian sanoma tässä on myös hiukan ristiriitainen. Yhtäältä sanotaan, että kysynnänsäätelyllä on merkitystä vain lyhyellä aikavälillä. Toisaalta taas myönnetään, että nollakorkorajalla todellinen tuotannon taso ei välttämättä saavuta potentiaalia ilman elvyttävää finanssipolitiikkaa. Eikö siis ole niin, että kysyntäperäiset taantumat saattavat olla mahdollisesti myös pitkäaikaisia ilmiöitä, jos harjoitettu talouspolitiikka vain on vääränlaista? Erästä sellaistahan todistimme juuri 2010-luvulla, enkä olisi aivan varma, etteikö paluu pitkäaikaisen stagnaation ongelmiin voisi olla vielä edessä, kun nykyinen erilaisista poikkeustekijöistä alkunsa saanut inflaatioperiodi on lopulta joskus selätetty.

Niku Määttänen 21.8.

En minäkään pidä järkevänä sitoutua kiristämään finanssipolitiikkaa kokonaan suhdanteista riippumatta. Sen sijaan minusta on hyvä tehdä suunnitelma siitä, millä tavalla julkisen talouden kestävyys varmistetaan pidemmän päälle. Sitä voidaan muuttaa, jos talous kehittyy hyvin odottamattomalla tavalla. Tärkeä syy huolehtia tällä tavalla julkisesta taloudesta on minusta varmistaa, että finanssipolitiikassa on tarvittaessa liikkumavaraa jatkossakin.

Mutta jos tarkoitat, että julkisen talouden alijäämien pysyvä pienentäminen voi johtaa tilanteeseen, jossa kokonaiskysyntä jää pysyvästi alle tuotantopotentiaalin, niin haluaisin kuulla tarkemmin, miksi näin olisi. Suomen tapaisen pienen avotalouden kohdalla yksi tärkeä tasapainottava mekanismi liittyy nähdäkseni ulkomaankauppaan. Tuotantopotentiaaliin verrattuna pieni kokonaiskysyntä johtaisi lopulta palkkojen ja joidenkin muidenkin tuotantoon liittyvien kustannusten laskuun suhteessa muihin maihin. Lopputuloksena kotimaassa tuotetut hyödykkeet tulevat aikaisempaa edullisemmiksi suhteessa ulkomailla tuotettuihin hyödykkeisiin. Tämän seurauksena vienti kasvaa ja tuontia korvataan kotimaisella tuotannolla. Samalla kotimaiseen tuotantoon ja työvoimaan kohdistuva kysyntä kasvaa.

Minusta ajatus, että kokonaiskysynnän sääntely vaikuttaa tuotantoon ja työllisyyteen vain lyhyellä aikavälillä on monessa tilanteessa järkevä yksinkertaistus. Ja on totta, että monissa makrotaloutta kuvaavissa malleissa se pätee täsmälleen. Mutta ei tämä ajatus ole ainakaan minulle, eikä uskoakseni useimmille muillekaan ”valtavirran” taloustieteilijöille, mikään pyhä uskonkappale.

Kuten itsekin alussa mainitsit, taloustieteilijät ovat tutkineet erilaisia hystereesi-vaikutuksia, jotka voivat muuttaa tilanteen. Ja nollakorkoraja voi tosiaan poistaa yhden keskeisen talouden tasapainottumismekanismin. Sitäkin on mietitty paljon siinä tiedeyhteisössä, jonka sinä ilmeisesti katsot edustavan uusklassista tai valtavirran taloustiedettä. Sekä teoreettinen että empiirinen taloustieteellinen tutkimus auttaa arvioimaan tällaisten mekanismien relevanssia eri tilanteissa. Esimerkiksi tuo edellä kuvaamani kansainväliseen kauppaan liittyvä sopeutumismekanismi ei häviä nollakorkotilanteessa. Sen sijaan nollakorkoraja oli juuri 2010-luvulla ainakin jonkinasteinen ongelma koko euroalueen näkökulmasta.

Tämä on minusta ollut kiinnostavaa keskustelua makrotalousteorian ja talouspolitiikan kannalta tärkeästä aiheesta. Pelkään kuitenkin, että emme edelleenkään ihan ymmärrä toisiamme.

Tämä on minusta ollut kiinnostavaa keskustelua makrotalousteorian ja talouspolitiikan kannalta tärkeästä aiheesta. Pelkään kuitenkin, että emme edelleenkään ihan ymmärrä toisiamme. Se ei ole sikäli yllättävää, että keskustelemme aika monimutkaisista asioista tiiviisti ja ilman matematiikkaa ja ehkä yleisemmin myös ilman laajaa yhteistä teoriapohjaa ajattelun ja kommunikaation apuvälineenä.

Vaikka emme voi vaivata tämän keskustelumme seuraajia yhtälöillä ja funktioilla, perehtyisin itse mielelläni formaaliin malliin, joka kuvaisi sellaista mekanismia, joka tässä on sinusta keskeinen ja jonka valtavirran taloustieteilijät ovat nähdäksesi toistaiseksi sivuuttaneet. Osaatko mahdollisesti antaa lähdeviitteen sellaiseen? Vai onko kenties niin, että lopulta valtavirtaa ja edustamaasi jälkikeynesiläisyyttä erottaa toisistaan ennen kaikkea hyvin erilainen suhtautuminen siihen, miten talouteen liittyviä mekanismeja kannattaa yrittää kuvata ja tarkastella? Ensimmäisessä puheenvuorossasi jo viittasitkin metodologiaa koskeviin eroihin.

Lauri Holappa 24.8.

En pidä pitkittyvää kokonaiskysynnän vajausta todennäköisenä tai välttämättömänä skenaariona lähitulevaisuudessa Suomessa. Näen sen vain yhtenä vaihtoehtona, joka käytännössä varmaankin ilmentyisi investointiasteen laskuna ja yksityisen sektorin säästämishalukkuuden kasvuna. Nämä mekanismit saattaisivat aktivoitua esimerkiksi, jos kansainvälinen suhdanne heikentyy ja kotimainen finanssipolitiikan viritys samanaikaisesti jää liian kireäksi tai mahdollinen elvytyssykli liian lyhyeksi.

Sinänsä on totta, että pitkittyvä stagnaatio varmaankin heikentäisi palkkakehitystä Suomessa ja parantaisi kustannuskilpailukykyämme. Riippuu sitten tilanteesta, kuinka paljon Suomen vienti tämän myötä lisääntyisi ja mikä olisi tällaisen myönteisen vaikutuksen painoarvo verrattuna siihen, että ainakin kotimarkkinainvestoinnit ja kulutus heikkenisivät.

Minustakin tämä keskustelu on ollut antoisa ja kiinnostava! Jossakin määrin ajattelutapojemme ero on varmaankin painotuksellinen: Minun näkökulmastani tulevaisuuden kysyntäolosuhteet, ja se, saavutetaanko potentiaalisen tuotannon taso edes pitkällä aikavälillä, ovat aidosti epävarmoja ja keskeisiltä osin valitusta finanssipolitiikan linjasta riippuvaisia asioita. Kenties sinunkin näkökulmastasi kokonaiskysynnällä voi olla joissakin tilanteissa merkitystä myös pitkällä aikavälillä, mutta tämä on siinä määrin harvinaista tai pitkäaikaisvaikutus sen verran vähäinen, että on yleensä ihan perusteltua todeta kokonaiskysynnän vaikutuksen rajautuvan lähinnä lyhyelle aikavälille?

Kuilumme ei tässä asiassa siis välttämättä ole mitenkään ylittämätön, mutta käytännön talouspolitiikan kannalta tämä näkökulmaero voi silti olla merkittävä. Olen parissakin akateemisessa artikkelissa viitannut näkyvien suomalaisten ekonomistien (en sinun) julkisiin kirjoituksiin, joissa finanssipoliittiselle elvytykselle annetaan melko vähän painoarvoa, koska sillä katsotaan olevan vain lyhytaikainen vaikutus. Tuntuu siis siltä, että moni viittaa yksinkertaistettuun oppikirjateoriaan aika kirjaimellisesti ja perustaa jopa politiikkasuosituksensa sen varaan.

Uskoisin, että jälkikeynesiläisen ja uusklassisen teorian eroja löytyy sekä sisältöteorioista että metodologiasta. Metodologiset ja sisältöteoreettiset kysymykset eivät ole myöskään toisistaan täysin irrallaan.

Kun esimerkiksi jälkikeynesiläisessä kirjallisuudessa suhtaudutaan kriittisesti uusklassisessa kirjallisuudessa esiintyviin todellisen tuotannon tason tuotantopotentiaaliin ja todellisen työttömyyden tason NAIRU-tasolle palauttaviin tasapainomekanismeihin, myös kaikki sellaiset metodologiset valinnat, joihin sisältyy pitkän aikavälin sulkeuma jollekin ”luonnolliselle” tasolle, näyttäytyvät ongelmallisina – vaikka niiden etuna olisikin matemaattisen formalismin tuoma täsmällisyys.

Olemme nähdäkseni painineet tässä makrotalous­teorian ydinkysymysten parissa. En usko, että mikään yksittäinen artikkeli on täysin edustava kuvaus jälkikeynesiläisestä teoriasta, joten suosittelen pikemminkin vaikkapa Marc Lavoien yleisteosta Post-Keynesian Economics: New Foundations (2022).

Heterodoksisen talous­tieteen ja valtavirran välillä ei tarvitsisi mielestäni vallita mitenkään vihamielistä suhdetta. Kuten ehkä tästäkin keskustelusta on käynyt ilmi, esimerkiksi jälkikeynesiläisen ja uus­klassisen näkökulman väliset erot ovat rajattuja ja monista asioista ollaan myös samaa mieltä.

Loppukaneettina omalta osaltani voisin todeta, että heterodoksisen taloustieteen ja valtavirran välillä ei tarvitsisi mielestäni vallita mitenkään vihamielistä suhdetta. Kuten ehkä tästäkin keskustelusta on käynyt ilmi, esimerkiksi jälkikeynesiläisen ja uusklassisen näkökulman väliset erot ovat rajattuja ja monista asioista ollaan myös samaa mieltä. Uskon tässäkin asiassa dialogin ja keskinäisen oppimisen voimaan.

Niku Määttänen 30.8.

Minustakin talous voi pahimmillaan ajautua pitkäksi aikaa tilanteeseen, jossa iso osa tuotantokapasiteetista jää käyttämättä. Ääriesimerkkinä voi ajatella Kreikkaa, jossa osin julkisen talouden rajun korjausliikkeen vuoksi työllisyysaste jäi finanssikriisin jälkeen yli 10 vuodeksi selvästi aikaisempaa matalammalle tasolla.

Kaipasin vain vielä täsmällisempää kuvausta siitä, miksi (ilmeisesti) ajattelet että tällainen tilanne voisi jäädä pysyväksi. Sen jälkeen minun olisi helpompi ottaa kantaa taustalla olevan mekanismin realistisuuteen. Ehkä tämä selviää Lavoien teoksesta. En vielä ehtinyt hankkimaan ja lukemaan sitä.

Täsmennyksenä muuten Kreikka-esimerkkiin: Luulen, että Kreikan BKT on edelleen erilaisten kielteisten hystereesimekanismien vuoksi selvästi matalampi kuin mitä se olisi, jos siellä olisi harjoitettu parempaa finanssipolitiikkaa. Näin siis siitä huolimatta, että työllisyys on siellä lopulta palautunut suurin piirtein finanssikriisiä edeltävälle tasolle. Tämä on (minustakin) tärkeä asia, joka on syytä ottaa huomioon finanssipolitiikkaa suunniteltaessa. Kreikan tapauksessa parempi finanssipolitiikka olisi ennen finanssikriisiä tarkoittanut nähdäkseni huomattavasti toteutunutta tiukempaa finanssipolitiikkaa.

Kuten alussa sanoin, minulle taloustiede on ennen kaikkea ajattelun apuväline ja pidän taloustieteen formaalia lähestymistapaa erittäin arvokkaana. Oletus, että pitkän aikavälin tuotantopotentiaali ei riipu kokonaiskysynnästä tai talouspolitiikasta ei ole teknisistä syistä välttämätön oletus, eikä se päde kaikissa taloustieteilijöiden kehittämissä malleissa. Siksi en ainakaan vielä näe, mikä estäisi tarkastelemasta jälkikeynesiläisten tekemiä oletuksia talouden toiminnasta laajasti ottaen samoilla välineillä, joita ”valtavirtataloustieteessä” käytetään. Ehkä joku tekeekin sellaista tutkimusta!

Kiitos keskustelusta! Toivottavasti voimme jatkaa sitä jossakin toisessa yhteydessä.