Samaa verokeskustelua vuosisadasta toiseen

T&Y 3/2021 Lukuvihje Sami Jysmä
Voudintileistä veroparatiiseihin

Antti Kujala: Voudintileistä veroparatiiseihin – verotuksen historia, Atena. 400 s.

Verotus on monen mielestä politiikan kovaa ydintä. Kesän kuntavaalienkin kohdalla oli – jälleen kerran – paljon puhetta verovaaleista, vaikkei keskustelussa esillä ollut sote-verotus ole kuntien päätösvallan alla. Verotus siis herättää intohimoja, mutta keskustelu tuntuu monesti myös pyörivän melko samojen kysymysten ympärillä vuodesta toiseen: Onko jokin vero haitallinen taloudelle? Onko tuo vero oikeudenmukainen? Onko sitä helppo kiertää? Helsingin yliopiston Suomen ja Venäjän historian dosentti Antti Kujala tarjoaa yleistajuisessa teoksessaan historiallista perspektiiviä paikoilleen jämähtäneeseen verokeskusteluun.

Kujalan kirjan perusteella vaikuttaa nimittäin siltä, että verokeskustelussa esiintyvät teemat ovat monin osin samoja paitsi vuodesta myös vuosisadasta toiseen. Esimerkiksi nykyiselle näkemykselle työttömyystukien työstä vieroittavasta vaikutuksesta löytyy yhteneväisyyksiä melko kaukaakin historiasta. Brittiläinen talousajattelija Arthur Young ilmaisi oman mielipiteensä asian tiimoilta hieman tämän päivän nettikeskustelujen tyyliin vuonna 1771: ”Jokainen paitsi idiootti tietää, että alaluokka on pidettävä köyhyydessä tai heistä ei milloinkaan tule ahkeria.”

Myös verokeskusteluun olennaisesti liittyvä oikeudenmukaisuuden käsite vaikuttaa kulkeneen mukana läpi historian. Kujala mukaan verotus olisi esimerkiksi Rooman valtakunnassa alkanut korvauksena siitä, ettei palvellut sotaväessä. Myös progressiivisen tuloveron merkitys kasvoi länsimaissa erityisesti ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana osin sillä perusteella, etteivät varakkaat muuten olisi osallistuneet yhteisiin ponnisteluihin omalla painollaan. Verotuksen oikeudenmukaisuuteen liittyy myös Yhdysvaltain itsenäistyminen. Olihan alusmaiden vaatimuksena ”No taxation without representation” eli ei verotusta ilman edustusta siitä päättävissä elimissä.

Kolmas ikiaikainen verotukseen liittyvä ilmiö on veronkierto tai muun kaltainen vapaamatkustaminen verotuksessa. Kirjassa vilisee näistä useita esimerkkejä. Varakkaampia yhteiskuntaluokkia suosiva regressiivinen verotus on ollut voimissaan erityisesti aikana, jolloin verotuspäätöksiin eivät alemmat yhteiskuntaluokat ole suoraan pystyneet vaikuttamaan. Veronkiertoa puolestaan on pyritty suitsimaan asettamalla vero jonkin helposti mitattavan tuottavuuden tai varallisuuden mittarin mukaan. Esimerkiksi viljelty peltopinta-ala tai vaikkapa talon ikkunoiden määrä olivat soveltuvia mittareita. Tästä huolimatta verokarhua on vältelty, miten kulloinkin on parhaiten taidettu. Esimerkkinä voisi mainita Venäjällä viljeltyyn alaan perustuvan maaveron korvaamisen kotitalouskohtaisella liesiverolla vuonna 1679. Perusteena tähän oli se, että talonpoikien arveltiin pienentävän viljelyalaansa maaveron vuoksi. Liesiveron tultua voimaan yleistyi kuitenkin laajennettujen perheiden asuminen samassa kotitaloudessa – säästihän tällaisella järjestelyllä verotuksessa.

Näiden ikuisuusteemojen lisäksi tietokirja tarjoaa myös näkemyksiä verotuksen merkityksestä maailmanhistoriassa. Kujala korostaa etenkin toimivan verojärjestelmän merkitystä historian suurvaltojen menestyksessä: yksinkertaistaen asian voisi ilmaista niin, että ilman toimivaa resurssienottoa ei suurikaan maa pysty varustamaan kummoista armeijaa. Mielenkiintoinen on myös ajatus siitä, että verotus on vaikuttanut kansanedustuslaitosten syntyyn länsimaissa: toisin kuin esimerkiksi Kiinassa ja islamilaisessa maailmassa, joissa oli kehittynyt virkamieslaitos, keskiajan takapajuisessa Euroopassa ei hallitsijoilla ollut mahdollisuutta arvioida luotettavasti alamaistensa veronmaksukykyä. Tästä syystä Euroopassa hallitsijat turvautuivat erilaisiin edustuslaitoksiin verotuksen määrittelyssä. Aikaa myöten tämä johti modernien kansanedustuslaitosten syntyyn.

Kujala esittää myös, että toimivalla verojärjestelmällä olisi ollut osuutta finanssimaailman kehitykseen ja Britannian nousuun johtavaksi suurvallaksi 1700-luvulta alkaen. Kun Britanniassa Mainion vallankumouksen (1688) jälkeen parlamentti määräsi verotuksesta ja moni parlamentin edustaja oli myös kruunun velkakirjojen haltija, oli pääomamarkkinoilla parempi luottamus valtionvelan takaisinmaksuun. Tämä tarjosi pääomamarkkinoille vakautta ja kruunulle kilpailijavaltioita alhaisempaa valtionvelan korkoa, mikä puolestaan helpotti Brittiläisen imperiumin laajenemisen rahoittamista.

Kujala luokin teoksessaan varsin kattavan katsauksen eri maiden ja alueiden verohistoriaan. Mukana on länsimaiden lisäksi mm. arabimaailma, Intia ja Japani osin aina modernille ajalle asti. Kirja tarjoaa paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia eri aikakausien ja maiden verojärjestelmistä, mutta väliin suuri kuva ehkä hieman hukkuu detaljeihin. Populäärisyyteen pyrkivän tietokirjan esitystä olisi voinut vielä tiivistää. Tästä huolimatta Kujala tarjoaa kirjassaan erinomaisen matkan aiheeseen, josta ei suomenkielistä yleisteosta ole aiemmin julkaistu.

Kirjoittaja